Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna
Kustantaja: Otava 1998
Alkuteos: Anna, Hanna och Johanna 1994
Suomennos: Laura Jänisniemi
Kannen kuva: Suomen kuvapalvelu
Sivuja: 364 (SSKK:n painos)
Ruotsalainen romaani
Voi luoja millainen kertoja äiti olikaan ollut! Hän oli kertonut keijukaisista, jotka tanssivat järvellä kuun hohteessa, ja noidasta, joka oli naimisissa sepän kanssa ja osasi taikoa sekä ihmiset että eläimet tiedottomiksi. Annan varttuessa sadut olivat venyneet pitkiksi tarinoiksi salaperäisen rajaseudun ihmisten elämästä ja kuolemasta. Kun hän oli täyttänyt yksitoista vuotta ja ruvennut käymään kriittiseksi, hän oli ajatellut että kaikki valhetta, että tuo kummallinen maa oli olemassa pelkästään äidin mielikuvituksessa.
Ruotsin ja Norjan välinen rajaseutu on Annan muistelemaa kummallista maata. Se on kovan työn, ahdistuksen, uskonnon, viinan sekä rakkauden ja rakkaudettomuuden repimää seutua, ja siellä ovat Annan juuret. Kaupungissa kasvanut, koulutettu Anna valvoo vanhainkodissa unohdukseen vaipuneen äitinsä Johannan vuoteen äärellä, katsoo että äiti syö, miettii mitä äiti muistaa tai tunnistaa. Mietteet vievät Annan niin oman äidin kuin isoäidinkin elämään. Isoäiti Hanna vietti lapsuutensa Taalainmaalla maalaistalon tyttärenä ja eli sitkeänä ja ylväänäkin karun ja koruttoman elämän. Hannan tytär Johanna, Annan äiti, kasvoi kaupunkilaiseksi: sosiaalidemokraatiksi, oman tiensä kulkijaksi, silti osin alistetuksi. Anna pohtii omaa paikkaansa suvun naisten joukossa ja alkaa etsiä juuriaan ja paikkaansa.
Ruotsalaisen Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johanna (1994) kertoo kolmen sukupolven naisen elämäntarinat ja kuljettaa lukijansa Taalainmaalta kaupunkeihin, metsäseudulta rannikolle sekä mereltä vanhainkotiin. Rakastettu kirja ehti olla lukulistallani vuosia ja varsin suurin odotuksin luin sen nyt tammikuun hiljaisina tuokioina.
Voi luoja miten syyllisyys painaa, äiti.Esimerkiksi silloin kun jostain putkahtaa esiin vanha lakana, johon on kirjoitettu koukeroiset nimikirjaimet A.H. Tai ne sinun ompelemasi pyyheliinat. Sanoit löytäneesi ihanaa froteeta. Se piti paikkansa, pyyhkeet ovat vieläkin ehjiä, eikä mikään muu pyyhe kuivaa yhtä hyvin eikä hiero ihoa niin mukavasti kuin ne.
Sinä ompelit minulle ”kapiot”, ja minä nauroin sinulle, kaiken sellaisenhan olisi voinut ostaa tarvittaessa. Et kai sinä ajatellut, että sinut torjuttiin ja sinua halveksittiin, toivottavasti et. Sinulle tuli varmaan vain epämääräisen surullinen olo.
Fredrikssonin romaanissa elämä on kovaa. En yleensä lue mielelläni surkeuskuvauksia, koska kaikkien kaltoinkohdeltujen, pilkattujen, petettyjen ja arjen vastoinkäymisiä vastaan sinnittelevienihmisten tarinoiden lukeminen on monesti raskassoutuista. Anna, Hanna ja Johanna on kuitenkin enemmän kuin vain kovan naisarjen kuvausta. Fredriksson käy läpi sukupolvien ketjua kuvaten niin elämää eri aikakausina kuin juuri nyt: kaikki naiset asemoituvat niihin odotuksiin, jotka ovat leimallisia heidän omalle sukupolvelleen.
Kirjan tunnelma onkin sopivan raskas: on kuin sitä lukiessa istuisi huoneessa, jossa on pölyiset samettiverhot ja hiljainen tunnelma, mutta verhoja raottamalla ikkunasta näkyy kuitenkin ruotsalaismetsä jylhine kuusineen ja kuvittellisine keijukaisineen, joihin Annassa, Hannassa ja Johannassa viitataankin. Paikoitellen elämän kuvaus on liki kansatieteellistä: Hannan riimusauva, maatalon töiden kuvaus, kaupunkilaiselämän sosiaaliset kerrostumat ja vaikkapa syyt Johannan porvarisvihaan on kirjoitettu etnologisesti. Tämä kansatieteellisyys viehättää, mutta aavistuksen myös vieraannuttaa. Fredriksson kirjoittaa suurista menetyksistä ja koskettavista asioista, mutta ainakaan minua kirja ei koskettanut tunnetasolla - ja juuri sitä koskettavuutta olisin laadukkaassa lukuromaanissa kaivannut. Vertaan Fredrissonia ainakin osin Sirpa Kähköseen, jonka tuotanto onnistuu olemaan samaan aikaan arjen kuvailussa tarkkaa ja silti koskettavaa, koukuttavaakin. Fredrikssonin kohdalla - toisin kuin Kähkösen - uumoilen, etten tule muistamaan romaania kovin hyvin enää esimerkiksi vuoden kuluttua.
Anna, Hanna ja Johanna on kuitenkin oikein hyvä romaani, sen lukeminen oli nautittavaa. Kirjan rakenne on toimiva: Anna luo oman kuvansa Hannan ja Johannan tarinoista, poimii muistojen johtolankoja, pohtii tarinoita esineiden ja paikkojen takana. Näistä tarinoista muodostuu kirjan punainen lanka, realistinen kertomus saman suvun naisista, äideistä ja tyttäristä, jotka elämä on kasvattanut vahvaksi silloinkin, kun pitäisi saada lupa olla heikko. Jokaisen naisen elämää Fredriksson kuvailee uskottavasti, naisista tulee lukijallekin tuttuja. Aivan tasalaatuista Fredrikssonin henkilökuvaus ei kuitenkaan ole: Hannan tarina on kiinnostavin ja koskettavin, siitä on helpoin saada kiinni. Anna taas kaiken yhteennivojana tulee tutuksi, mutta Johanna jää vieraaksi. Johannasta tulee äiti-tytär-ketjun sivuhenkilö. Romaanin miehet ovat kauttaaltaan sivuroolissa, mutta statisteja he eivät ole. Miesten teot määräävät naisten asemaa, muuttavat elämää, tahtoen tai tahtomattaan pakottavat rooliin, johon on joskus vaikea mahtua.
Anna, Hanna ja Johanna on leimallisesti naisten kirjallisuutta. Fredrikssonin romaani korostaa sitä, että jokaisen naisen tarina ansaitsee tulla kerrotuksi - ja monilla tuo tarina rakentuu syyllisyydestä, kiitollisuudesta ja tyttäristä.
****
Kirjaan ovat ihastuneet muun muassa Jaana, Jenni ja Liisa.
