Peter Franzénin osin omaelämäkerrallinen teos Tumman veden päällä (Tammi 2010) kertoo kuusivuotiaan Peten tarinan 1970-luvun Keminmaalla uusperheessä, jonka elämää varjostaa isä(puole)n mielipuolinen väkivaltaisuus niin äitiä kuin Peteä kohtaan.
Minä seison oven takana, enkä kuule mitään. Korvissani kohisee ja suu on kuiva. Sormia nipistelee, vatsanpohjassa on kummallinen tunne, vähän kuin pissattaisi. Isä on poliisi, jota Pete hieman ihailee, tuopa isä undulaatitkin lapsille lemmikiksi. Joskus isä on niin pelottava, että Pete pissaa housunlahkeensa märäksi pelkästä selkäsaunan aavistamisesta. Naapurissa asuvalla kaverilla menee vielä huonommin, pojalla on kengän painauman jälki selässään. Äiti on ihana ja paistaa lettuja hoitopäivän jälkeen, pikkusisko Suvi on suloinen.
Mummulassa on turvallista, sinne mennään yökylään - vaikka keskellä yötä. Pete ja pikkusisko Suvi nukkuvat vierekkäin, pappa kertoo hauskoja tarinoita ja saunan jälkeen juodaan Perry-limsaa. No hyvä, kun tulitta käymään. Met kerkesimmä jo mummun kanssa maate, kun ooteltiin teitä vasta huomenna, tuumaa pappa ja nostaa Peten syliinsä pahoinpidellyn äidin tullessa lapsineen vanhempiensa luo turvaan. Myös Peten biologinen isä, Helsingissä asuva Kake on turvallinen, joskin vieras aikuinen.
Franzén kirjoittaa sujuvasti. Kieli on paikoin hieman liiankin yksinkertaista ja kerronta suoraviivaista, mutta siitä huolimatta (tai lapsen näkökulman ollessa kyseessä juuri siksi) Franzénin romaani kaikkine henkilöineen on totta. Peten mukana aikuinen lukija voi heittäytyä muistelemaan omaa lapsuuttaan; Saunalimonadi, pakkasessa jäätyvät varpaat, metsästysaseet, Playmobil-ukkelit, tähtikirkkaat yöt, hämmentävät valokuvat, Ruotsin ihmeet - Maraboun suklaa ja ABBAn musiikki, ystävän kanssa jaetut salaisuudet sekä elämän ensimmäinen matka isoon kaupunkiin ovat tuttuja kenelle tahansa pikkukaupungissa lapsuutensa viettäneelle.
Minun ei tarvitse olla kummoinen - tai omaperäinen - veikkaaja sanoessani, että Franzénista kuullaan jatkossakin myös kirjailijana. Franzén onnistuu erinomaisesti nimenomaan lapsen näkökulman luomisessa. Peten ajatukset koskettavat ja äidin selviytymistarina porautuu syvälle lukijan sieluun. Voi vain kuvitella, millaista tuskaa pieni Pete kantaa sisällään vielä aikuisena. On kuin Pete todellakin kävelisi tumman veden päällä, jääkannella. Jää on ohutta, mutta se kantaa kaikesta huolimatta.
(Jäin hieman miettimään sitä, kuinka usein kirjailijan ja näyttelijän työ voi yhdistyä. Ajatelkaa vaikka mestarimaista Pirkko Saisiota, särmikästä Anna-Leena Härköstä tai tänä vuonna esikoisensa julkaisseita Tiina Lymiä ja Franzénia!)
Ja se äänikirjakin etenee, vaikka vain bussimatkan verran päivässä ;)
