Helen Macdonald: H niin kuin haukka

Helen Macdonald: H niin kuin haukka
Gummerus 2015
H is for Hawk 2014
Suomentanut Irmeli Ruuska
376 sivua
Kustantamosta
Brittiläinen elämäkerrallinen tietokirja

Tuuli liikuttelee ohdakkeenvarsia ja on poissa. Ja minä alan itkeä äänettömästi. Kyynelee vierivät kasvoilleni. Fasaanin vuoksi, haukan vuoksi, isän ja hänen kärsivällisyytensä vuoksi, sen pienen tytön vuoksi, joka seisoi aidan vieressä ja odotti, että haukat tulisivat.

Surua voi työstää monella tapaa. Brittiläinen Helen Macdonald on lapsesta saakka halunnut haukankasvattajaksi. Kun Helenin isä kuolee, suru nousee pintaan ja lapsuuden haaveen toteuttaminen tuntuu tärkeämmältä kuin koskaan. Helen hankkii itselleen Mabeliksi nimeämänsä nuoren haukkanaaraan, ottaa sen kotiinsa Cambridgeen ja sulkeutuu osin ulkomaailmalta. Helen yrittää kesyttää haukan tietoisena haukkojen koulutuksen kulttuurisista sidoksista. Mutta onko haukan kouluttaminen ja haukan kanssa eläminen oikea tie selvitä surusta ja masennuksesta?

Mitä sanoa kirjasta, joka ihastuttaa, mutta jätti samalla päällimmäiseksi kysymyksen miksi? Miksi ihminen haluaa omistaa luonnonkappaleen, kesyttää sen omiin tarkoituksiinsa? Saako niin tehdä? Onko se millään etiikalla oikein? Tätä pohdin eniten lukiessani Helen Macdonaldin kiehtovaa omaelämäkerrallista teosta H niin kuin haukka, jossa Macdonald elää Mabel-haukkansa kanssa. Ajatus lintujen kesyttämisestä on mielestäni julma, sillä minulle lintu on luotu lentämään. Toisaalta eroaako linnun kouluttaminen koiran, hevosen, kissan tai fretin omistamisesta? Ihminen on aina halunnut hallita luontoa, eläimet ovat kautta aikain olleet osa ihmisten maailmaa. Haukoilla ja ihmisillä on pitkä yhteinen historia, Macdonald tietää mistä haukkansa ottaa ja kunnioittaa Mabelia - usein enemmän kuin itseään.

Macdonaldin kehuttu teos on mitä tyypillisin lajinsa, kertovan tietokirjallisuuden, edustaja. Se opettaa, hetkittäin luennoikin, mutta tuo kerrontaan sellaisen henkilökohtaisen tason, että kirjaa lukee kuin romaania. Macdolandin kiukkuun, suruun, väsymykseen, pettymyksiin ja toivoon samastuu: Miten paljon voikaan haukan jalkanauhojen leikkaaminen symboloida. Hänen oppineisuuttaan ihailee, kokonaisuudeen kytkeytyviä historiallisia kerrostumia tarkastelee kiinnostuneena, ja luontokuvauksesta yksinomaan lumoutuu.

Haukkojen ja ihmisten kulttuurihistoriaa tarkastellessaan Macdonald nojaa paljon innoittajaansa, Terence Hanbury Whiten elämäkertaan, jonka kokee osin ristiriitaiseksi. Ymmärrän, että Macdonaldin on haettava itsensä vuoksi vertailukohtia ihmisen ja haukan välillä, surua ja erilaisuutta ymmärtääkseen. Hän kaipaa toisenlaisia tarinoita, ymmärrettäviä syitä haukan kasvattamiseen. Minulle lukijana olisi riittänyt Macdonaldin ja Mabelin oma tarina. Tällaisenaan teos on kuitenkin asiaproosana vankempi.  Macdonaldin onnistuu kytkeä omat ajatuksensa osaksi laajempaa kulttuurihistoriallista ja yhteiskunnallista kokonaisuutta. Sitä, miten asiat liittyvät toisiinsa: liettualaiset rakennusmiehet, brittimetsiin kotiutuneet suomalaiset kanahaukat sekä Göringin julmat suunnitelmat - kaikki ne kytkeytyvät maisemaan ja samaan mutkikkaaseen historiaan.

H niin kuin haukka on surumielinen, paikoin ristiriitainen ja silti ihana (!). Se on hidasta kirjallisuutta, joka kaipasi aikaa ja syventymistä. Menetyksen, itsensä etsimisen ja masennuksen paino on raskaana Macdonaldin hartioilla, haukan tekemien arpien lisäksi on muita, näkymättömiä arpia. Vastapainona on brittiläinen luonto, joka väistämättä saa kaltaiseni Englantia romantisoivan* ihmisen lukemaan tekstiä miltei hartaana: Kaikki ne muistot, rakkaus ja lumous jotka maisemaan kytkeytyvät. Osin ne ovat mielikuvaa, kuten Macdonald huomauttaa: tiedostettuja kuvitelmia "vanhasta iloisesta Englannista", Whiten aikakauteen kuuluvista pastoraalivimmaisista luontoretkistä.

Onko mitään olennaisinta edes olemassa? Kysymyksen esittää Macdonald ja saa lukijansakin sitä pohtimaan. Palaan haukkaan: minun on (tietenkin!) edelleen vaikea hyväksyä linnun kesyttämistä, mutta niin historiaa kuin Macdonaldin omia kokemuksia vasten ymmärrän sitä hieman paremmin. Kaikessa kyse on ihmisyydestä. Siitä, miten ihminen on ainoa inhimillinen olento: Kaiken muun elollisen inhimillistäminen lähtee sekin ihmisistä - ja luonnon kunnioittamisesta.

* Vaikka usein sanon romantisoivani Isoa-Britanniaa, olen tietoinen luokkayhteiskunnan ongelmista ym. Mutta kirjallisuudessa huomaan rakastavani mielikuvien peribrittiläisyyttä, sellaista MacDonaldin kirjastakin löysin.

Myös Tuija on lukenut Haukan.