Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen
Tammi 2019, Keltainen kirjasto
Kırmızı Saçlı Kadın (The Red-Haired Woman) 2016
Suomentanut Tuula Kojo
Kansi Markko Taina
322 sivua
Turkkilainen romaani

Silmäilin tarkkaan kaikkia asemarakennuksessa olevia ihmisiä junan tuloon saakka, mutta väkeä oli tuhottomasti. Punatukkainen nainen ja teatteriseurue saattaisivat hekin palata tällä junalla Istanbuliin. Kun juna vihdoin saapui asemalle, vilkaisin vihonviimeisen kerran aukiota ja nousin junaan. Vaunussa istuessani minua ei enää vaivannut nöyryytys siitä että olin totellut mestariani, mutta sisimpäni täytti pohjaton syyllisyys.

Monet mieleenpainuvimmat romaanit ovat sellaisia, ettei niitä aloittaessa ole aavistustakaan siitä, mihin kaikki päättyy. Sellainen on Orhan Pamukin Punatukkainen nainen, joka tarjoaa lukijalleen mojovan käänteen, sellaisen joka aidosti yllättää ja kääntää jotain lukijassa – kuin joku löisi yhtäkkiä nyrkillä vatsaan (mielikuvallisesti, toki!).

Pamukin romaani tarjoaa toki monia muitakin yllätyksiä, joista yksi hätkähdyttää, erästä voisi pitää kliseenä, mutta sitten jo mainittu käänne kumoaa kliseen, koska se tapahtuu niin odottamatta.

Kokonaisuus alkaa kehitystarinamaisesti. Cem on aikuisuuden kynnyksellä oleva poika, joka saa kesätöitä kaivonrakentajan apulaisena. Cemin vasemmistolainen isä on kadonnut, joten kaivonrakentaja, mestari Mahmut, toimii jonkinlaisena esikuvana nuorukaiselle. Kaivonrakennustyömaan lähellä majailee kiertävä teatteriseurue, johon kuuluva punatukkainen nainen lumoaa Cemin. Traagisten tapahtumien vuoksi Cem kuitenkin pakenee ja alkaa rakentaa elämäänsä uusiksi. Kirjailijuudesta haaveilevasta miehestä tulee geologi ja aviomies. Mutta mennyt ei koskaan jätä häntä rauhaan. Puheenvuoronsa saa myös punatukkainen nainen, joka on kuin (Ofelian surustakin tuttu Lizzie Siddal, oletan) Dante Rossettin maalauksesta.

Edellä kuvaamani perusteella Punatukkaista naista voisi luonnehtia juoniromaaniksi. Sitäkin teos on, mutta samalla se on niin paljon enemmän. Pamuk on niitä kirjailijoita, joilta voi aina odottaa laadukasta ja syvää, ja samalla myös nautittavaa luettavaa. Ja sellaista saa nytkin, oi kyllä. Erinomaisesti kirjoitettu ja suomennettu romaani ei kuitenkaan ole täydellinen (no, aika harva teos on, pieni epätäydellisyys on vain kiinnostavaa). Vaikka muutama klisee ylittyykin yllätyksillä, ovat ne silti pieniä notkahduksissa. Hetkittäin romaanissa on sellaista helppoutta, jota en Pamukilta toivoisi. Mutta sitten kokonaisuus ylittää kuitenkin nämä notkot. Miten varmaotteisesti Pamuk kirjoittaa, kuinka ihastuttavaa luettavaa! Lukija voi täysin luottaa häneen.

Läsnä ovat – tietenkin, ollaanhan Turkissa – idän ja lännen vuorovaikutus, ikiaikainen ja moderni maailma, politiikka ja kasvaminen, antiikista nykyisyyteen kulkeutuva tarinaperinne, sukupolvien ketjuuntuminen ja ihmissuhteiden kipeys. Cemin elämää leimaa aina kuulumattomuuden tunne: isän kaipuu, lapsettomuus, geologin ammatti nuoruuden kirjailijahaaveesta huolimatta – ja tietenkin häpeään ja intohimoon sekoittuva kaipaus punatukkaisen naisen kanssa koettua kohtaan. Kokonaisuus on toisaalta salaperäinen, toisaalta kipeän realistinen, ja edelleen unenomainen. Kaikkea leimaa syyllisyys menneessä tapahtuneesta ja pyrkimys unohtaa se.

Toiset ihmiset, kohtalo ja omat teot ohjaavat ihmistä eikä mennyttä voi ehkä koskaan paeta. Punatukkainen nainen, kuten nobelisti Pamukin tuotanto ylipäätään, kestää aikaa.

--

Muualla: Arja, Riitta, Takkutukka ja Tuija.

Orhan Pamuk: Lumi

Orhan Pamuk: Lumi
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2004
Alkuteos: Kar 2002
Suomennos: Tuula Kojo
Sivuja: 534
Mistä: Kirjastosta
Turkkilainen romaani

Lumi oli aina tuonut Ka´n mieleen puhtauden, tunteen että kaupungin lika, kura ja pimeys unohtuivat hangen alle, mutta ensimmäisenä päivänään Karsissa hän kadotti sen viattomuuden minkä oli lumeen liittänyt. Täällä lumi väsytti, tympäisi, hirvitti. Lunta oli satanut koko yön.

Lumi tukkii tiet ja pakottaa ihmiset viipymään sisätiloissa. Saksassa poliittisena pakolaisena vuosia elänyt runoilija Ka palaa synnyinmaahansa Turkkiin ja matkustaa syrjäiseen Karsin kaupunkiin. Hän matkustaa Karsiin, koska kirjoittaa lehteen artikkelia Turkin poliittisesta tilanteesta ja kaupungin alueella tapahtuneista muslimityttöjen itsemurhista. Ennen kaikkea hän matkustaa, koska hänen nuoruudenrakkautensa Ipek on eronnut. Karsin kaupungissa on kuohunut jo vuosia, kansallismieliset kurdit ja poliittiset islamistit ovat liikekannalla ja Karsissa tapahtuu vallankaappaus. Ka ja Ipek joutuvat hekin todistamaan poliittista murhaa. Ka on ollut osin tietämätön kotimaansa tilanteesta, mutta nyt hän on kaupungissa, joka on väkivallan keskipisteenä. Koko ajan sataa lunta.

Orhan Pamukin Lumi ja Pamukin tuotanto ylipäätään on kiinnostanut minua jo kymmenkunta vuotta. Lumi olikin yksi teoksista, jonka päätin lukea lumisten kirjojen viikollani jo ennen kuin sain kirjavinkkejä. Lumisia kirjoja esittelen jo kolmatta viikkoa, joten kyse on melkeinpä teemakuukaudesta.

Huoneessaan Ka katsoi ikkunasta ulos ja poltti tupakkaa. Lunta ei enää satanut; tyhjällä lumen peittämällä kadulla katulamppujen valossa vallitsi rauhoittava liikkumattomuus. Ka tiesi oikein hyvin, että hänen rauhallinen olonsa ei liittynyt niinkään lumen kauneuteen kuin rakkauteen ja onneen. Lisäksi häntä oli täällä Turkissa rauhoittanut se, että hän sai olla kaltaistensa joukossa jotka olivat tasaveroisia hänen kanssaan.

Lumi on nimensä veroinen, lunta sataa miltei koko ajan ja silloinkin, kun sitä ei sada, se peittää alleen väkivallan, pakottaa levottomuuksiin ja työttömyyteen väsyneet ihmiset koteihinsa katsomaan televisiota tai pitää keskustelijat teehuoneen lämmössä ikkunan takana. Taustalla kuitenkin tapahtuu paljon.

Romaanina Lumi on moniulotteinen. Se on kertomus Ka'sta, hänen työstään ja etenkin rakkaudestaan, mutta yhtä lailla se on kuvaus Turkin historiasta ja nykyajasta: miten turkkilainen kulttuuri on kukoistanut, miten se on saanut vaikutteita niin idästä kuin lännestäkin ja kuinka nuo vaikutteet luovat paineita. Paineet näkyvät paitsi Saksassa eläneen turkkilaisen Ka'n persoonassa, myös esimerkiksi atatürkilaisten ja islamistien välisissä ristiriidoissa ja yhteydenotoissa sekä naisten asemassa ja ajattelun vapaudessa. Mellakoihin ei tarvita aina edes suurta poliittista tietoisuutta, köyhyys ja työttömyys luovat otollisen maaperän populismille samalla tavalla kuin missä tahansa muuallakin. Pamukin Lumessa väkivalta leimahtaa, mutta kiivauden rinnalla on paljon pohdiskelevuutta.

Lumi on moniulotteinen paitsi teemansa, myös rakenteensa ja kertojanäkökulmansa osalta Kaiken kokijana on Ka, mutta kaikki kerrotaan minäkertojan sanoin. Minäkertoja myös ennakoi tulevaa niin, että lukija aavistaa osan siitä, mitä tuleman pitää. Kuka minä on ja miksi hän kertoo Kan tarinaa? Sekin selviää aikanaan. Suoran, kirjan nykyhetkeen sijoittuvan kerronnan rinnalla kulkee myös fiktiivisiä kirjallisia lainauksia, sanomalehtitekstejä sekä pamflettimaisia kirjoituksia, jotka ilmentävät sitä, mitä niin Ka'n elämässä kuin Karsin kaupungissa on meneillään: Kuka täällä sitten edustaa jumalaa? Pamuk nivoo kaiken yhteen hienoksi ja temmoltaan verkkaiseksi romaaniksi, jonka lukeminen ottaa aikansa, mutta pitää otteessaan alusta loppun saakka. Tuula Kojon suomennosta ei voi kuin kehua.

Pamukin teoksessa minua yleisestikin kiinnostavat teemat - politiikka, uskonto, yksilön omat toiveet ja tunteet - peilautuvat toisiaan vasten järkyttävästi ja kauniisti. Ka, Kars asukkaineen, lumi ja minäkertoja ovat kaikki tämän hienon ja kantaa ottavan romaanin keskeisiä "lankoja". Paljon merkityksiä kantavasta Lumesta jää rauhallinen mieli: Aivan kuin lumi lähentäisi ihmisiä kun sitä satoi kiukun, ahneuden ja vihanpidon päälle.

---
P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara on myös lukenut kirjan. Tavoistani poiketen latasin kannen kustantajan kuvapankista. Ehdin palauttaa lainaamani kirjan kirjastoon, mutten muistanut kuvata kantta. Pah, ja niin kuin minulla oli jo mielessäni kirjaan sopiva oma kuvakulmakin.