John Galsworthy: Forsytein taru (Edellinen nidos)

John Galsworthy: Forsytein taru
WSOY 1968 (Edellinen nidos, 7. painos)
The Forsythe Saga (1906-1921)
Suomentanut Tyyni Tuulio
434 sivua

Kun joku Forsyte meni kihloihin, naimisiin tai ristittiin, olivat kaikki Forsytet koolla; kun Forsyte kuoli - mutta kukaan Forsyte ei ollut vielä kuollut, he eivät kuolleet, sillä kuolema oli vastoin heidän periaatteitaan ja heillä oli varokeinot sitä vastaan, korkeasti elinvoimaisten, omaisuutensa anastusta pelkäävien ihmisten varokeinot.

Kaikki alkaa perhejuhlasta, joka näyttää viehättävän ja opettavaisen näyn, ylemmän keskiluokan perheen täysissä hepeneissään. Ylempää keskiluokkaa, ei ihan yläluokkaa, Forsyteit ovatkin komeine asuntoineen, menestyvine bisneksineen, taideharrastuksineen ja käytösnormeineen. Vanhan Jolyon Forsyten talossa Stanhope Gatella on vastaanotto vanhan Jolyonin pojantyttären Junen ja tämän sulhasen Philip Bosinneyn kihlauksen kunniaksi. On hansikkaat, liivit sekä viuhkat ja koko suku koolla, kuten Forsyteilla on tapana. Elämä ei kuitenkaan ole harmoniaa, sillä esimerkiksi James Forsytein pojalla Soamesilla ja tämän vaimolla on avio-ongelmia, joita ei talon rakennuttaminenkaan mahda ratkoa. Vuodet vierivät, Forsytein suvun jäsenet elävät, kuolevat, riitelevät ja sovittelevat niin toistensa kuin ympäröivän todellisuuden kanssa.

Alkukesästä lukemani John Galsworthyn Omenapuu teki minuun suuren vaikutuksen haikeudellaan, kauneudellaan ja sosiaalisella tarkkanäköisyydellään. Heti kirjan luettuani oli selvää, että John Galsworthyn tunnetuin teos Forsytein taru tulisi kuulumaan lukemistooni. Viimeinen viikko vierähtikin lukemisten osalta Forsytein suvun parissa. Tämä blogikirjoitus on kuitenkin vähän epäreilu, sillä luin nyt vasta ensimmäisen kahteen erilliseen painettuun kirjaan jaetusta teoksesta. Toisaalta moni muukin kokonaisteos jakautuu osiin ja koska kirjoista ensimmäinen on tuoreessa muistissani, annan mennä. Kokonaismielikuvaa Forsytein tarusta minulla ei luonnollisestikaan vielä ole. Jo "Edellinen nidos" antaa kuitenkin jo erinomaisen kuvan Galsworthyn kirjoitustyylistä ja teemoista: vain tapahtumien kokonaisvaltaisuus ja romaanin lopullinen kaari jäävät odottamaan "Jälkimmäisen nidoksen" lukemista. 

Forsythen tarun voisi tiivistää sanoilla laajamittainen sukusaaga, mutta se on paljon enemmän. Sukusaaga se on, koska se keskittyy pääosin kahteen sukuhaaraan, vanhan Jolyonin ja Jamesin perheisiin ja jälkeläisiin. Näiden sukujen myötä Galsworthy vierättää romaaniinsa sellaisen henkilögallerian, että miltei pyörryttää - mutta vain siihen saakka, kun huomaa seuraavansa henkilöiden elämää tiiviisti ja osin samastuenkin. Romaanissa ei kuitenkaan ole keskeistä vain Forsytein suvun jäsenten välisten ihmissuhteiden seuraaminen, vaan se on osin satiirisellakin tavalla yhteiskunnallinen suurromaani, joka tarkastelee 1900-luvun taitetta ympäröiviä vuosikymmeniä. Maailma muuttuu, tässäkin romaanissa. 

Muutos vaikuttaa Forsytein sukuun ja heidän hankkeisiinsa: talon rakentamiseen ja avioliiton rapistumiseen, sopiviin osoitteisiin, sekä ihmissuhteiden syntymiseen ja päättymiseen. Kokonaisuus on melkoinen runsaudensarvi, joka hemmottelee kaikkia brittiläisyydestä kiinnostuneita. Brittiläisyys, tai englantilaisuus, lyö läpi kaiken: se näkyy käytösnormeissa, aterioissa, soveliaisuudessa ja Lontoon kaupunginosissa Richmondin parkista pahamaineiseen Sohoon ja Cityyn. Forsythe tempaisee lukijansa mukaan melkoiseen sosiaaliseen pyöritykseen ihmismielen sopukoita unohtamatta. Hän kirjoittaa vetävästi ja vaikka romaanin käännös onkin auttamattomasti vanhentunut, ovat Forsytein tarun teemat ikiaikaisia ja lukijaa kiinnostavia. Romaanissa on myös sellaisia koukkuja, ettei olekaan ihme, että teoksesta on saatu aikaan useampikin elokuva- tai televisiosovitus.

Mitenkään lempeä Galsworthy ei ole, hän panee Forsytensa ylenkatsomaan toisia, esimerkiksi rahvaan rakastelun näkeminen joenpenkereellä voisi tuntua hauskuudelta ja julkisia kouluja käyneet herättävät epäilyksiä puhumattakaan siitä, voiko partaniekalla olla myös viikset! Omistaminenkin tuo ihmiseen hehkua. Toisinaan Galsworthy antautuu kuitenkin tunnelmoimaan: kuinka ihmiset vertautuvat varjomaisiin hahmoihin, jotka liikkuvat oman sumuverhonsa keskellä; ja miten kesä viivyttelee kellastuvien lehtien alla. Galsworthy kuvailee tarkkaan niin ulkoisia puitteita - mustan ja malvan siveä yhdistelmä iltapuvussa; miten siniset suonet kohoavat laihoissa käsissä -  kuin myös henkilöidensa sisäistä maailmaa - miten vanha Jolyon kokee olevansa raukka; miten kaipuu saa viipymään kukkapenkkien himmeitten muotojen keskellä.

Tämä tunnelmointi yhdistettynä piikikkääseen yhteiskuntaeepokseen ja suureen sukutarinaan tekee Forsytein tarusta klassikon, joka jaksaa viehättää sukupolvesta toiseen. Teos on yksi Liisan suosikeista. Ja luulenpa, että siitä tulee myös omani. Tämä postaushan on vasta välisoitto, koska minulla on vielä toinen kirja lukematta. Sen aika tulee myöhemmin tänä vuonna.

John Galsworthy: Omenapuu

John Galsworthy: Omenapuu
WSOY 1934 (2. painos)
The Apple Tree 1916
Suomentaneet V. A. Koskenniemi ja Vieno Koskenniemi
Kansi: Rudolf Koivu
126 sivua
Brittiläinen pienoisromaani

Hänen sydäntään kouristi äkkiä kipeä tuska, hän oli kompastunut tuollaiseen oman elämän menneeseen tuokioon, joiden kauneutta ja hurmaa hän ei ollut osannut pidättää, jotka olivat kiitäneet hänen ohitseen kohti tuntematonta. Hän oli kompastunut haudattuun muistoon, hurjaan, ihanaan, nopeasti tukahdutettuun ja päätettyyn hetkeen. Ja kääntäen kasvonsa maisemasta, nojaten leukansa käsiinsä, hän tuijotti lyhyeen nurmikkoon, jossa kasvoi pieniä sinisiä tädykkeitä...
Tämä palautui nyt hänen mieleensä.

Ruoho vihertää, apilat tuoksuvat, käki kukkuu ja oratuomi kukkii, kun Frank ja Stella Ashurst ajelevat Englannin maaseudulla tarkoituksenaan juhlistaa hopeahääpäiväänsä. Kaunis, keväinen maalaismaisema innostaa Stellaa maalaamaan vesiväreillä ja aikaa kuluttaakseen Frank lähtee etsimään lukupaikkaa. Hän kokee maiseman oudosti tutuksi ja palaa ajatuksissaan menneeseen. Vuosia aiemmin Frank, nuori asianajaja, on lähtenyt ystävänsä kanssa jalkamatkalle. Patikkamatkan aikana Frankin jalka kipeytyy ja nuorukaiset majoittuvat maalaistaloon. Talossa tätinsä luona asuva 17-vuotias maalaisvaatteisiin pukeutunut, silmissään aamukasteen kirkkautta kantava Megan tekee vaikutuksen Frankiin, joka kokee rakastavansa kaunista maalaistyttöä. Tunteet tuntuvat olevan molemminpuoleisia ja nuoret alkavat tapailla salaa. Rakkaushaaveiden suunta kuitenkin muuttuu Frankin mielessä, mutta tavalla jonka vasta keski-ikäinen Frank oivaltaa.

Kun Elina vajaat kaksi vuotta sitten kirjoitti John Galsworthyn Omenapuusta, tiesin että kyseessä on myös omaan makuuni sovittuva kirja. Kaimani muistutus tänä keväänä vahvisti tunnetta ja kun sitten nettiantikvariaatin valikoimia selatessani huomasin Rudolf Koivun tekemällä kannella varustetun kirjan, hankin ulkoisesti ja sisäisesti kauniin omakseni. Voin kertoa, että tein mielestäni hyvät kaupat. Luin kirjan alkuviikosta yhden bussimatkan aikana - ja tietämättäni kuta kuinkin samoihin aikoihin kuin ystäväni Sara.

Bussia parempi lukupaikka olisi ollut oma piha, sillä juuri nyt on ollut omenankukkien aika - aivan kuin Galsworthyn pienoisromaanissakin, jossa pyökki on silmuilla, orvokit peittävät maan omenapuissa on vaaleanpunaisia umppuja ja kauneus, sääli - vaiko vain kevät? - lumoavat.

Galsworthy tavoittaa paljon pienessä tilassa. Hänen tekstinsä rakentuu dikotomioille: on järki ja tunne, rakkaus ja etääntyminen, mies ja nainen, luonto ja sivilisaatio sekä tietenkin yhteiskuntaluokkien erot. Tunne valtaa Fredin mielen, ja tätä edesauttaa tietenkin se, että kohdatessaan Meganin hän on irrallaan omasta arjestaan: matkalla on mahdollisuus antautua tunteille eri tavalla kuin oman korkeamman yhteiskuntaluokan elämänpiirissä. Fred ja myöhemmin Stella edustavat kulttuuria, kaikkea sitä mikä englantilaisuudessa on järkiperäistä ja varmaa. Megan, ehkä kelttiläisverinen walesilaistyttö, on kuin maaseutuluonto, tunteikas, luonnonkaunis ja altis vaikutteille. Tietynlainen haikea ja samalla realistinen pessimismi läpäisee koko kertomuksen, sillä luokkayhteiskunnan rajoja ei voi rikkoa - ja ehkei niiden edes haluta rikkoutuvan. Tämä on vain hyvä, sillä elämän realiteetit tekevät tarinasta arvokkaan. (Ja jos joku miettii, niin kyseessä ei ole juonipaljastus: jo romaanin ensimmäiset lauseet kertovat, että Fred ja Stella ovat aviopari.)

Taitava, hieno, herkkä ja hellä. Sellainen on Omenapuu. Nyt en sano, että se on kokoaan suurempi kirja, kuten usein huomaan pienoisromaaneja kommentoivani.  Sen ei nimittäin tarvitsekaan olla, sillä lyhyt kesäinen rakkaus on hurmaa vain - eikä mitenkään kepeästi, vaan suurta painoa kannatellen ja nykylukijalle vanhanaikaisuudessaan raikkaasti.

Omenapuun tunnelma on samalla kertaa tarkkanäköinen ja unenomainen, Fredin muistelu on kaunista ja aistivoimaista, surumielisen hellyyden sävyttämää. On kuin kesäöinen unelma heräisi henkiin mielikuvien englantilaisessa puutarhassa ja sammuisi sitten. Harva kirja on haltioittanut minua yhtä paljon enkä haluaisi päästää irti sen lumosta ihan heti.