David Foenkinos: Yhden elämän muistot

David Foenkinos: Yhden elämän muistot
Kustantaja: Gummerus 2013
Alkuteos: Les Souvenirs
Suomennos: Pirjo Thorel
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 327
Ranskalainen romaani

"Muistot ovat eräänlainen päätepiste; ja ehkä ne ovat myös ainut mikä on todella omaa."
- Eräs muisto Marcello Mastroiannista

Yhden elämän muistot - yhden kirjan muistot tai ainakin muistoja yhdeltä (luku)retkeltä. Kun lähdimme retkelle Hankoon, olin ottaa mukaani sen kirjapaksukaisen, joka minulla oli ja on yhäkin kesken. Niin paljon hyvää ja ihanaa kuin tiiliskivissä ylipäätään onkin, ne ovat vähän hankalia matkakirjoja, joten kahdesta kirjahyllässäni lukuvuoroaan odottaneesta ranskalaisesta keskimittaisesta romaanista valitsin David Foenkinosin kauniisti nimetyn Yhden elämän muistot. Minkäänlaisia ennakko-odotuksia minulla ei kirjaa kohtaan ollut. Ajattelin sen olevan hääpäiväretkelle sopiva ja ennen kaikkea sellainen tyypillinen ranskalainen - tiedättehän? Nokkela ja kepeä kuvaus Patrick-nimisen wanna-be-kirjailijan retkestä isoäitinsä karkumatkan kintereillä.

KehäIII. Alku tuntui hitaalta, mutta asetelma oli kiinnostava: isoisän kuolema ja sitä seuraava isoäidin oma irtiotto. Foenkinos kertoo kaikesta Patrickin minäkertojan äänellä, mutta tuntuu katsovan tapahtumia etäältä kuin jonkinlaisen kuvienkäsittelyohjelman suodattimen lävitse. Lukeminen eteni, mutta matkan aikana katselin myös maisemia ja mietin, että miksi ihmeessä en ole muutamaa Fiskarsin-reissua lukuun ottamatta reissannut juurikaan läntisellä Uudellamaalla. Pitäisi joskus ottaa asiakseen ja pysähtyä katsomaan vaikka Mustion linnaa, Vironperää tai Tammisaarta.

Rannalla Hangossa. Satakunta sivua takana. Kirjan nostalginen tunnelma sopi hyvin miltei ajattomaan rantaelämään. Totuus: lapset kiukuttelivat, koska eivät sinilevän vuoksi päässeet uimaan. Onneksi oli leikkipuisto. Foenkinosin kirjaan ei voinut uppoutua, mutta romaanin väliin upotetut (Patrickin) muistot todellisista ja kuvitteellisista ihmisistä olivat hauskoja. Esimerkiksi hollantilainen lehmätaulun tekijä Van Koon lopetti maalaamisen säälivän katseen vuoksi tai Serge Gainsbourgin tärkeimmät lapsuusmuistot liittyvät ääniin, Chopiniin, Cole Porteriin, tulevaisuutta ennakoiviin ääniin.

No niin, en minä puuhuviloita katsellessani mitään lukenut, mutta halusin vaan muistaa nämä ihanat talot silloin, kun ajattelen Yhden elämän muistoja!

Yhden elämän muistot oli minulle yhdenpäivänkirja. Paluumatkalla autossa torkahtelin (en mielelläni aja ja mies oli nytkin ratin takana), joten romaanin loppusivut luin illalla kotona. Kuinka haikeaksi ja kirpeäksi romaani muodostuikaan: miten joku yksittäinen kävelyretki voi olla yksi elämän kymmenestä kohokohdasta; miten nyt voi olla oikea hetki. Kuinka kaunis loppu romaanilla onkaan, ja kuinka teoksen alku ja loppu ovat parempia kuin se, mitä kokonaisuuden väliin jää.

Lukupäivämuistoja. Toisaalta Yhden elämän muistot on suorastaan valloittava. Foenkinos tekee tarkkoja, hauskoja ja viiltäviäkin huomioita vanhenemisesta, parisuhteesta ja parisuhteettomuudesta, ranskalaisesta byrokratiasta ja monenlaisista elämänkäänteistä, joita en tänne kirjaa. Foenkinosin yksittäiset lauseet ja ajatukset ovat osuvia ja sellaisia, joita voisi kirjoittaa muistiin. Tässä on myös romaanin suurin heikkous. Se tuntuu koostuvan pienistä palasista eikä romaani lähde koskaan kunnolla lentoon. Aineksia on liikaa, jo yksin matkasta isoäidin kanssa olisi saanut yhden romaanin, mutta tässä on niin paljon kaikkea muutakin aina Patrickin vanhempien keskinäisestä suhteesta Patrickin omaan rakkaustarinaan ja tunnettujen henkilöiden pienoiselämäkertoihin. Teemat ja henkilöhahmot ovat hyviä, mutta eivät houkuttele mukaansa. Kirjasta voisi leikata pois vaikka kuinka ilman, että tarina kärsisi. Yksittäiset lauseet ovat kokonaisuutta parempia.

Ja niin kävi, ettei Foenkinosin romaani ollut juonenkäänteiltään paras mahdollinen valinta hääpäiväretken lukemiseksi, pikemminkin kaikkea muuta. Eikä se muutenkaan ole mikään kesän täydellisin kirja tai edes lähellä sitä. Tästä kaikesta huolimatta Yhden elämän muistot jätti kirjamuistoja - ja nämä yhden kirjat muistot säilyvät mielessäni pitempään nyt, kun ne on osin valokuvinkin dokumentoitu tänne blogiin. Kirjaa enemmän sain muistoja hauskasta ja herkästäkin hellepäivästä.

--
Yhden elämän muistoihin ovat tutustuneet muun muassa myös Sanna, Arja ja Minna.

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie
Kustantaja: Gummerus 2011
Alkuteos: La Délicatesse 2009
Suomentanut: Pirjo Thorel
Ulkomainen romaani, Ranska
Sivuja: 268

Hän ajatteli nyt Nathalien tapaa siirtää hiussuortuvat korvan taakse. Liike oli kiehtonut häntä. Hän oli ryhmäkokouksessa toivonut, että Nathalie tekisi taas samoin, mutta ei, se oli ollut ainutkertainen lahja. Hän ajatteli myös Nathalien muita tapoja, kuten sitä, miten tämä laski asiakirjat pöydän nurkalle, nuolaisi nopeasti huuliaan ennen juomista ja piti hengähdystauon lauseiden välissä, tai hänen tapaansa lausua s-äänne joskus, varsinkin loppupuolella päivää, ja hymyillä kohteliaisuudesta tai kiitokseksi - niin, ja hänen korkokenkiään, jotka olivat ylistykseksi hänen pohkeilleen.

Nathalie on luonteeltaan sveitsiläisen hillitty. Hän on elänyt suojattua ja hyvää elämää ja hän nauraa ja lukee mielellään. Hänet voisi helposti kuvitella kirja-alalle, mutta sen sijaan hän työskentelee taloustieteilijänänä pohtien muun muassa Viron bruttokansantuotetta. Hän ei koskaan haikaile mennettyä, ei vaikka Nathalie-nimisillä naisilla on usein selvä taipumus nostalgiaan. Nathalie avioituu onnellisesti Francoisin kanssa, koska jo ensitreffeillä valittu aprikoosimehu osoittaa omaperäisyyttä, mutta kuitenkin tasapainoisuutta. Elämää sujuu kaupunkilaisranskalaisen mukavasti, kunnes Francois jää auton alle ja kuolee. Syvä suru valtaa Nathalien, joka kuitenkin palaa töihin ja kohtaa siellä ruotsalaisen Markuksen. Myös työtoveri Charles on kiinnostunut Nathaliesta. Voiko uusi rakkaus alkaa syvän surun jälkeen? Ja jos voi, niin onko sillä mahdollisuuksia?

Ranskalaisen David Foenkinoksen romaani Nainen, jonka nimi on Nathalie (2009) on kepeällä tavalla vakava romaani menetyksestä, peliin puuttuvasta kohtalosta, ranskalaisuuden ja ruotsalaisuuden kohtaamisista ja eroista, aprikoosimehusta, sanojen merkityksestä, käsienpesusta ja symboliikasta.

JOHN LENNONIN DISKOGRAFIA,
ELLEI HÄN OLISI KUOLLUT VUONNA 1980
Still Yoko (1982)
*
Yesterday and Tomorrow (1987)
*
Berlin (1990)
*
Titanic Soundtrack (1994)
*
Revival - The Beatles (1999)

En voi kuin ihailla sitä tapaa, jolla Foenkinos yhdistää älyllisen ja viihdyttävyyden, tekee helposta eleganttia ja raskaasta kepeää. Tässä hän selvästi asettuu samaan jatkumoon monien muiden nykyisten ranskalaiskirjailijoiden kanssa, jotka ovat kieleltään napakoita, yhteiskunnallisesti tarkkanäköisiä ja samalla hauskoja, mutta tekee sen omalla tavallaan. Hän ei ole yhtä riemastuttavan häijy kuin Claire Castillon, ei aivan yhtä ihanan söpö kuin Anna Gavalda eikä yhtä filosofiaan pyrkivä kuin Muriel Barbery. Hän on sopivasti ja raikkaasti niitä kaikkia. Hänen kynästään Naisesta, jonka nimi on Nathalie tulee samalla rakkauskertomus sekä metkoja populaarikulttuurisia nippelitietoja sisältävä kirja. Kerrontaa rikkovat mielestäni hauskat listat (kuten yo. lainaus John Lennonin kuvitteellisesta diskografiasta), sanomalehtiuutiset sekä hihittelemään saavat alaviitteisiin kirjoitetut huomautukset.

Nainen, jonka nimi on Nathalie sisältää hyvän tarinan. Se on kirjoitettu huolella, hienostuneesti, yhtä lailla näkyviä kuin rivien välissä olevia kulttuurisia merkityksiä viljellen: Nathalien ja Markuksen asennossa on hieman belgialaista maalausta; on erään puolalaisen filosofin ajatus siitä, että jotkut ihmiset ovat mahtavia, koska tapaamme heidät oikealla hetkellä; tuumataan Ingmar Bergmanin elokuvien ajattelun auttavan tekemään Uppsalasta hieman kiinnostavamman. Kaikesta tästä huolimatta Foenkinosin kirja oli vähällä jättää minut kirjallisesti kylmäksi: periaatteessa pidin kirjassa ihan kaikesta, mutta käytännössä en päässyt kirjan imuun, enkä välittänyt sen henkilöistä juuri lainkaan. Foenkinos tuntuu katsovan kaikkea, etenkin Nathalieta, ulkopuolisen silmin ja tuo ulkopuolisuus tarttui myös minuun lukijana. Harmittelen sitä, että en saanut Foenkinosilta sitä mitä hain: täydellistä kepeyden tunnetta, jollaista kaipaan usean (Shriver, Heivoll, Hoeg) painavan ja erinomaisen kirjan jälkeen. Kirjan lopun ansiosta pääsin sentään lähelle tuota tunnetta, mutta silti epäilen unohtavani Nathalien pian. Oikeastaan haluaisin nähdä Naisen, jonka nimi on Nathalie mieluummin elokuvana. Rakastan ranskalaisten komediallisten elokuvien älykkyyden ja kepeyden yhdistelmää ja luulenkin, että Nathalie on elokuvana onnistunut. Siinä on kaikki ainekset hyvään, suloisella tavalla outoon tarinaan. Lisäksi Foenkinos itse on toinen elokuvan ohjaajista.

Nainen, jonka nimi on Nathalie on - kaikesta huolimatta - suorastaan ihanteellinen välipalakirja. Se on kepeä ja helppo eikä yritäkään olla sen enempää; se on myös fiksu juuri sellaisella oikeanlaisella (mielikuvieni) ranskalaisella tavalla. Suosittelen luettavaksi nyt kevätaikaan muutaman leivoksen kera tai aprikoosimehun kanssa - ja mieluiten kahvilassa ballerinakengät jalassa.

***½

Nainen, jonka nimi on Nathalie on jakanut lukijoitaan voimakkaasti. Kirjain virran Hannaa sekä Nathalie että Foenkinosin uudempi romaani Vaimoni eroottinen potentiaali ärsyttivät. Ilselän Minnan mielestäni taas kirja on hyvällä tapa höpö, oikein pidettävä romaani. Mari A. suosittelee kirjaa ihan kaikille. Itse olen (ehkä hieman ristiriitaisesti) samaa mieltä kaikkien kolmen linkittämäni bloggaajan kanssa.