Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita

Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita
Tammi 2013, Keltainen kirjasto
L'amore e gli stracci del tempo 2009
Suomentanut Helinä Kangas
Kansi: Emmi Kyytsönen
328 sivua
Albanialais-italialainen romaani

"Nuo ovat vain lupauksia, mutta eihän meillä muuta ole. Joko elävinä tai kuolleina, me lähdemme täältä kaikki, ja sade huuhtoo jälkemme tältä maalta. Jää vain ruudin haju", Ajkuna sanoo.
Ja mustarastaiden laulu auringon noustessa, Zlatan ajattelee. Mutta hän ei sano mitään.
Ajkuna työntää kotioven kiinni takanaan, ja yksinäinen hahmo lähtee kävelemään pitkin Pristinan autioita katuja. Yö raahustaa väsyneenä kuin haavoitettu eläin.

Ajkuna ja Zlatan ovat lapsuudenystävät, joista aikuisuuden kynnyksellä tulee rakastavaiset. Heidän isänsä ovat läheisiä ystävyksiä hekin, vaikka toinen on serbi ja toinen albaani. Jugoslavian poliittinen tilanne käy tulenaraksi ja Ajkunan isä vangitaan. Ajkuna muuttaa äitinsä kanssa Zlatanin perheen luo. Nuoret kokevat lyhyen onnen, mutta sota ja aika viskaavat heidät erilleen. He elävät jo uutta elämää, mutta eivät koskaan unohda toisiaan. Kestääkö rakkaus sodan, pakolaisuuden, uudet ihmiset - kestääkö se kaikki ajan riekaleet?

Ajan riekaleita on Roomassa asuvan albanialaissyntyisen Anilda Ibrahimin toinen suomennettu romaani. En ole lukenut Ibrahimin aiempaa romaania Punainen  morsian, joka sijoittuu Albaniaan ja kommunistiseen aikaan. Ajan riekaleissa eletään 1990-luvun molemmin puolin, Titon vallan päättymisen ja Jugoslavian hajoamisen ajan ja sen jälkeisen tuoksinassa.

Joskus parhaimmat kirjat ovat kieleltään kauniita, joskus liika kauneus työntää pois. Ibrahimin romaani kuuluu onneksi ensimmäiseen joukkoon.  Minulle romaani oli liki täydellinen, loppuaan myöten. Se on vaikuttava kuvaus rakkaudesta, sodasta ja ihmispoloista eteläisen Euroopan myllerryksessä.

Kaikki alkaa balladeista, lapsimorsiamen tarinasta. Ajkuna on kuitenkin enemmän, vaikka hän hyvin nuorena Zlataniin rakastuukin. Ajan riekaleita voisi olla surkeuden ja menetysten kuvausta, mutta Ibrahimi kirjoittaa tavalla, joka on kaunis, sopivasti realistinen ja kuitenkin myyttejä kannatteleva. Se ei välttele vaikeimpia teemoja, mutta jaksaa olla herkkyydessään vahva silloin, kun herkkyydellä on mahdollisuutensa.

Kirjan tunnelma on verkkainen, vaikka sen ajallinen kaari kattaa muutaman vuosikymmenen. Tästä syystä romaanin lukeminen on kohtalaisen hidasta, kuitenkin rauhoittavaa, melankolista, muttei toivotonta. Ibrahimi kuvaa sodan ja pakolaisuuden arkea realistisesti ja traagisuudessaankin paikoin hauskasti: pakolaiskeskuksen "saksalaiset" ja "ranskalaiset" määrittyvät sen mukaan, mitä kieltä he puhuvat, eivät oman kansalaisuutensa tai äidinkielensä. Ajkunan tytär Sarah haluaa lounaalle kieliravintolaan, joka on monenlaisia aasialaisia ruokia fuusioiva ruokapaikka, ei kieltä tarjoava ravitsemusliike. Toisaalta Ibrahimi kirjoittaa ilmavasti ja runollisesti: elämä raahaa ihmisen mukaansa niin kuin äiti, joka on kyllästynyt lapsensa oikkuihin. Sota tulee uniin, mutta unien näkeminen on rauhanajan ylellisyys.

Onko ihminen toiselle pelastus vai kirous? Rakkaus ja viha sekoittuvat sodanaikaisiin kauhukokemuksiin ja kaipaukseen eikä tästä yhdistelmästä ole paluuta siksi ihmiseksi, jollainen on aiemmin ollut.  Ajan riekaleet erottavat, yhdistävät ja muuttavat ketä tahansa - osin lukijaansakin.

--
Ajan riekaleita ovat lukeneet myös muun muassa Mustikkakummun Anna, Leena, Susar, Joana ja Annika (ja monet, monet muut).