Chad Harbach: Pelin henki

Chad Harbach: Pelin henki
Kustantaja: Otava 2013, Otavan kirjasto
Alkuteos: The Art of Fielding
Suomennos: Tero Valkonen
Kansi: Anja Reponen
Sivuja: 469
Mistä: lainassa ystävältä
Yhdysvaltalainen romaani

Uskallanko, ja uskallanko?
[--] Kirjallisuus saattoi tehdä ihmisestä kusipään, sen hän oli oppinut vetäessään jatko-opiskelijoiden seminaareja. Se saattoi opettaa käsittelemään toisia ihmisiä kuin henkilöhahmoja, oman älyllisen nautinnon välineitä, ruumiit joihin harjoittaa omia kriitikonkykyjään.

Baseballia, ravintolaruokaa, kariutuneita ja solmittuja ihmissuhteita. Nuoruuden tuskaa, elämistä urheilulle ja kirjallisuudelle, paljon Herman Melvilleä, hetkiä rehtorin kansliassa, valvomista, rahahuolia ja haaveita. Henry Skrimshander pääsee yliopistoon baseball-stipendin turvin. Hän saa huonekaverikseen Owenin, samassa joukkueessa pelaavan komean nuorukaisen. Joukkueen kapteeni Mike Schartz huolehtii pojista, mutta painii oman menneisyytensä kanssa. Yliopiston rehtori Guert Affenlight sekä hänen tyttärensä Pella käyvät läpi omia kipupisteitään. Kaikki viisi vaikuttavat toistensa elämään lähtemättömästi. Niille, jotka haluavat tietää enemmän romaanin kehyksestä suosittelen kustantajan kirjaesittelyyn tutustumista. Se paljastaa muutaman keskeisen juoniaihion

Huomasin Chad Harbachin esikoisromaanin jo viime keväänä, mutta kirjan urheiluteema sai minut kaihtamaan teosta. Blogimaailman ihmeellisyyttä ja etenkin Karoliinan ja Liisan suosituksia on kiittäminen siitä, että yliopistomaailmaan sijoittuva lukuromaani Pelin henki lopulta päätyi luettavakseni.

Eikä hän edes rakastanut baseballia vaan omaa käsitystään täydellisyydestä, täydellisen yksinkertaisesta elämästä, jossa jokaisella liikkeellä oli merkitys, ja baseball oli vain väline, jonka kautta se onnistui. Olisi voinut onnistua.

Pelin henki oli minulle hyvä, mutta ristiriitainen lukukokemus. Siinä on baseballia, joka ei kiinnosta minua tippaakaan. Siinä on niin paljon keskeishenkilöitä, että paikoin tuntui kuin lukisin televisiosarjan tai elokuvan pohjalta tehtyä kirjaa. Se sisältää melkoisen teemojen kirjon, joka kulkee (amerikkalaisen) yhteiskunnan traumoista hyvin yksityisiin tuntoihin. Se on niin sujuva ja hiottu, että jos olisin lukenut kirjan ns. vääränä lukuhetkenä, olisin suorastaan ärsyyntynyt tuosta valmiudestakin.

Nyt en kuitenkaan ärsyyntynyt, vaan enemmän - sittenkin - ihastuin. Ihastuin, koska baseballista huolimatta Pelin henki on mukaansa tempaiseva lukuromaani rakkaudesta, unelmista ja siitä, miten ne joko pakenevat tai kuinka niitä tavoitellaan. Se on myös kirja kirjoista ja lukemisesta, nuoruudesta ja vanhenemisesta, sallitusta ja rajojen rikkomisesta. Vierastamani baseball on onneksi vain kertomusta rakentava väline hieman samaan tapaan kuin paini monissa John Irvingin romaaneissa. Ja nimenomaan John Irving tuli Pelin henkeä lukiessani mieleen monesti, tosin sillä erotuksella että Harbach kirjoittaa jotenkin raikkaammin, ehkä kirpeänsuloisemminkin, vähemmän irstaasti (pidän kyllä Irvingin romaanien roisiudestakin, mutta pari viimeisintä ovat olleet pettymyksiä). Hän kirjoittaa myös paljon yksinkertaisemmin, mikä on syy siihen, että tämä kirjaihastukseni on enemmänkin kohtalaista kuin kokonaisvaltaista. Jotain jää puuttumaan tunnetasolla, vaikka kokonaisuus onkin toimiva ja rakastettava. Kokonaisuus on melko tavanomainen.

Kirjoitin, että keskeishenkilöitä Pelin hengessä on paljon. Olisinkin tullut toimeen vähemmälläkin, mutta Harbach rakentaa heistä kaikista enemmän tai vähemmän moniulotteisia - sellaisia hyviä lukuromaanihenkilöitä, joihin lukijan on helppo kiintyä. Romaanihenkilöt kannattelevat kirjaa sen tarinaa enemmän. Luulen, että unohdan Harbachin romaanin tarinan melko pian, mutta kuullessani vaikkapa Affenlightin, Henryn tai Pellan nimet, saan muistumia jostain hauraasta ja hellästä. Hauras ja hellä ovat kuitenkin ja onneksi kaukana imelästä.

Kiintyminen on se syy, miksi Harbachin romaani tarjoaa lopulta niin hyvän ja sydämeenkäyvän lukukokemuksen: Henry, Mike, Pella, Owen ja Affenlight kaikki kamppailevat omien kipupisteidensä kanssa. Suru leijuu jossain, luottamus on tässä ja nyt. Siksi lukijalle jää valoisa mieli.