Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema

Minä kuolen, mutta vähät siitä. Eilisen jälkeen, Chabrotin sanojen jälkeen, vain yksi asia on tärkeä. Minä kuolen enkä kykene muistamaan yhtä tiettyä makua, joka kaihertaa sydäntäni. Tiedän, että tuo maku on elämäni tärkein ja lopullinen totuus ja sillä on hallussaan avain sydämeeni, jonka olen sittemmin vaientanut.

Pöyhkeä ja kuuluisa, vastemielisyydessään vastustamaton, hurmaava ja äärettömän aistillinen ravintolakriitikko Pierre Arthens tekee kuolemaa Rue de Grenellellä sijaitsevassa hienostoasunnossaan. Hän on elämässään pettänyt, ollut ylimielinen ja itserakas, unohtanut läheisensä, laiminlyönyt lapsensa ja rakastanut koiraansa. Kuolevan miehen mielessä eivät kuitenkaan pyöri hänen läheisensä eiväthä hänen pahat tekonsa, vaan ruoka. Kuolinvuoteella maatessaan etsii mielensä sopukoista sitä makuelämystä, joka oli sittemmin määräävä koko hänen elämäänsä.

Minut ja monetkin muutkin kirjabloggarit hurmannut Muriel Barbery liikkuu nyt suomennetussa esikoisromaanissaan Kulinaristin kuolema (Gummerus 2001; Une gourmandise 2000) samoissa konkreettisissa ja filosofisissa maisemissa kuin vuosi sitten suomennettu Siilin eleganssi. Pienen romaanin keskeispaikkana on sama hienostotalo, jossa nytkin nopeasti tavattava Renée toimii luokkatietoisena ovenvartjarouvana. Ravintolakriitikon muistoissa Kulinaristin kuolema vie lukijansa kuitenkin kauas aina Japaniin, Marokkoon ja Yhdysvaltoihin saakka. Kerrontaa määrittelee näennäisen kepeä satiiri, joka kertoo siitä, mihin me ihmiset elämässämme joudumme kuka sattuman oikusta, kuka oman halunsa ansiosta.

Tuskallisinta ei ole erota niistä, jotka sinua rakastavat, vaan rimpuilla irti niistä, jotka eivät sinua rakasta. Ja minun surkea elämäni on mennyt siihen, kun olen hartaasti odottanut sinun pihtaamaasi rakkautta, tuota puuttunutta rakkautta, voi jumalan pyssyt, eikö minulla tosissaan ole parempaa tekemistä kuin pillittää surkeaa osattomaksi jääneen poikapolon kohtaloani? Vaikka tärkeämpiäkin asioita on. -- minä rakastan sitä roistoa, rakastan häntä, ei perhana...

Kirjan keskeishenkilö Pierre Arthens valottuu kahdella tavalla: hänen omien gastronomisten muistojensa välityksellä sekä hänet kohdanneiden ihmisten, yhtä lailla läheisten kuin kaukaisten, ajatuksissa. Jokaisella on oma mielipiteensä ja sanottavansa Arthensin persoonasta. Nuo mielipiteet rakentavat kriitikon henkilökuvaa ja saavat paikoin jopa vihaamaan Arthensia. Millainen mies ylenkatsoo omaa perhettää? Läheiseksi kuoleva mies tuleekin hänen omien muistojensa kautta. Vaikka hän olisi ollut elinvoimaisina vuosinaan kuinka pöyhkeä tahansa, on vaikea vastustaa miestä, joka kuvailee normandialaisia savukinkkuviipaleita silkkimäisen sulaviksi, japanilaista sashminia sydämen ulottuvilla olevaksi palaksi maailmankaikkeutta ja puutarhassa tuoreeltaan ahmittua tomaattia pelkistettyjen tuntemusten runsaudensarveksi.

Eikö tuo mies ole runoilija? Tai pikemminkin; Eikö tuosta miehestä kirjoittava Muriel Barbery ole taitava ja viisas? Kovin usein en ole liikuttunut ruokakuvauksista enkä itkenyt nytkään, mutta tunsin sydänalassani jotain outoa lämpöä sellaisia asioita kohtaan, joita en itse ole kokenut tai välttämättä edes maistanut. Kulinaristin kuolema toimii ylistyslauluna hyville raaka-aineille sekä kaikille niille huippukokeille ja maalaismummoille, jotka tekevät ruokaa kantaen teoissaan omaa nerokkuuttaan.

Kulinaristin kuolema on hurmaava juuri sillä samalla tavalla, joka teki Siilin eleganssista niin ihanan. En ole lukenut tarpeeksi ranskalaista kirjallisuutta, mutta tuntuu kuin siellä maassa kirjailijoilla olisi ihmeellinen kyky saada kepeys ja vakavuus lyömään kättä onnistuneella tavalla. Ainakin Kulinaristin kuolemassa mikään, ei edes kuoleman odotus, tunnu synkältä tai vaikealta. Se ei ole myöskään hauskaa eikä kaunista, se vain tulee vääjäämättä ja sitä odotellessa voi hyvin yrittää muistoillaan metsästää sitä kaikkein tärkeintä ja täydellisintä makua. Ja vaikka makuelämyksen etsiminen onkin romaanin viehättävä ydin, ei Barberyn sanoma mielestäni ole ruoassa. Se on siinä, että me kaikki ihmiset yhteiskuntaluokastamme riippumattomassa keskinkertaisuudessamme kaipaamme jotain konreettista kiinnekohtaa elämällemme, oli se sitten joku ihminen, kirja, maalaus, maisema tai ruoka.

Mikä sitten on se Pierre Arthensille täydellinen makuelämys, sitä en tietenkään teille kerro. Sanon vain, että yllätyin. Fiktiivisen ravintolakriitikon kaipaama herkku ei ole koskaan lumonnut minua. En myöskään ole (vielä, toivon) kohdannut sitä ruokaa, joka olisi minulle piilotajuntani ohjaamaana elinvoimani ja olemassaoloni ydin.

Viime vuoden lopulla nostin Barberyn Siilin eleganssin erääksi vuoden 2010 suosikkikirjakseni. Sitä, mahtaako Kulinaristin kuolema tehdä saman tänä vuonna, en osaa vielä sanoa. Pidin tästä kirjasta todella paljon, mutta tämä kirjavuosi on muutenkin vaikuttanut vielä paremmalta kuin edellinen. Loppukiteyksenä totean vain, että lempeä ironia sopii minulle. Näistä kahdesta satiirisesta ja elegantista kirjasta Siilin eleganssi on koskettavampi ja Kulinaristin kuolema charmikkaampi.

****½

Kulinaristin kuolemasta ovat kirjoittaneet myös Susa ja Joana.