Pirkko Soininen: Ellen

Pirkko Soininen: Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja
WSOY 2018
Päällys Martti Ruokonen
189 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

13. tammikuuta 1894
Saavuin Firenzeen kolme päivää sitten. Mikä rauhallinen ja pittoreski kaupunki, ei sitä rasittavaksi käynyttä ihmispaljoutta jota vierastin Pariisissa. [--] Ja valo - miten erilainen valo täällä onkaan. Malttamaton sydän, siveltimet. Kaikki on kevyttä ja kuplivaa.

Ja:

29. huhtikuuta 1939
[--] Firenzen-aika on ohi. Minä suren, enkä sitten kuitenkaan, sillä meillä oli monta yhteistä, kaunista, välttämätöntä vuotta.

Miten kaupungista voi tulla ystävä, jopa rakastettu? Ja jopa 45 vuoden ajaksi? Kun nuori Ellen Thesleff saapuu Firenzeen, hän lumoutuu, miltei juopuu kaikesta: ihmisten äänistä, kukkien myyjistä, teehuoneen kalanruotoparketista, eleganteista ihmisistä, ja siitä palosta, jota Italia hänessä synnyttää. 45 vuoden aikana Ellen tekee taidettaan, tapaa ystäviään, menettää ja saa paljon, rakastuu, kokee koko elämän kirjon. Tärkeintä on - aina - taiteen tekeminen.

Pirkko Soinisen Ellen on noin vuoden sisällä kolmas kirja taiteilija Ellen Thesleffistä. Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama elämäkerta Minä maalaan kuin jumala ja Kati Tervon romaani Iltalaulaja ilmestyivät viime vuonna. Soinisen romaani on alaotsikkonsa mukaisesti taiteilijan fiktiivinen päiväkirja. 

Ajatus rajata päiväkirjaromaani Firenzeen on oivallinen: näin on mahdollista tarkastella yhtä tärkeää paikkaa taiteilijan elämässä, pohtia Ellenin kiintymystä Italiaan, ja päiväkirjamuotoisena vielä toimia ikään kuin hänen syvimpien, yksityisimpien tuntojensa tulkkina. Päiväkirjaromaanit taitavat olla pieni vakiintunut trendinsä kotimaisessa kirjallisuudessa. Viime vuosien aikana on ilmestynyt erinomaisia päiväkirjaromaaneja, kuten Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista ja Kristina Carlsonin William N. päiväkirja. Myös Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea on päiväkirjamuotoon kirjoitettu romaani, mutta siinä on fiktiivinen päähenkilö. Yhtä kaikki, päiväkirjamuoto toimii kaikissa edellä mainituissa.

Ja niin toimii myös Soinisen romaanissa. Miltei minimalistinen kerronta soljuu tilaansa nähden kauniin visuaalisesti - kuin valokuvat tai piirrokset ja maalaukset. Päiväkirjaksi kirjoitettu teksti kertoo toisinaan enemmän, toisinaan vain listaa asioita, joskus huokaisee. Romaanin Ellenin päiväkirjamerkintöjen ajallinen kaari on pitkä, 1890-luvulta 1930-luvun loppuun, mikä tiiviistä kerronnasta huolimatta saa aikaan tunteen kaiken runsaudesta. Ihmisiä ja tapahtumia on paljon, ja paikoin Soininen historioi liikaakin, kuvailee esimerkiksi Suomen sisällissodan tapahtumia muutama vuosi sodan jälkeen. Tämä johtuu varmasti siitä, että Firenzen-päiväkirjassa on tauko ja asiat halutaan asettaa laajempaan yhteiskunnalliseen kehykseen, mutta palaisiko ihminen kertomaan päiväkirjassaan menneen sodan kulusta? Eikö mieluummin arjestaan, taiteestaan tms.? Toisaalta sota vaikutti niin moneen, että miksikäs ei. Minä se lukijana pysähtelen siinä, Ellenhän jatkaa jo pohtimaan mallinsa pään asentoa.

Ellenin elämä ja kokemusmaailma sen sijaan tässä fiktiossa valottuvat mainiosti: ihmiset, paikat, halu maalata, naisen rooli yhteiskunnassa - ja tietenkin brittiläinen teatteritaiteilija Gordon Craig, rakastettu. Soininen tavoittaa tunnelmat, Thesleffin kuvitteelliset mielenliikkeet, joskin miljöökuvauksen aistivoimaisuus ylittää Ellenin persoonan kuvauksen. Tiivis kerronta tukee kokonaisuuden tyylipuhtautta, josta jäin pohtimaan silti muutamia sanavalintoja. Siitä, mikä aluksi tuntuu kuin tunnustelevalta siveltimen vedolta, muuttuu voimakkaammaksi, ja pelkistettynä tekstin voi nähdä heijastelevan Thesleffin taiteen tummempia sävyjä.

Kaiken kaikkiaan Firenzen lisäksi myös Hämeen Muroleen ja lapsuusmuistojen Kuopioon kuljettava Ellen on varsin onnistunut romaani ja nautittavaa luettavaa. Jotain jäin silti kaipaamaan, ehkä vähemmän kaikkea, vähemmän sellaista joka vakuuttelee lukijalle, että tuonkin ajan Ellen eli.  Joka tapauksessa Ellen on omiaan herättämään kiinnostuksen Thesleffin elämään ja taiteeseen, sekä kuvittelemaan itsensä aistilliseen Firenzeen. Romaanin kaksi viimeistä lausetta pakahduttavat, miten hieno lopetus!

Nyt tuoreeltaan lukemisen jälkeen tuntuu, että haluan mennä katsomaan Thesleffin tauluja, lukea Schreckin teoksen ja matkustaa (uudelleen) Firenzeen. Kaksi ensin mainittua ovat onneksi helposti toteutettavissa.

--

Muualla: Leena, Tuija.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Ellenkin kohtaan 34: Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.

Soinisen romaanin taustalla näkyvät kuvat Markku Valkosen kirjasta Kultakausi (WSOY).