Max Porter: Surulla on sulkapeite

Max Porter: Surulla on sulkapeite
Gummerus 2018
Grief is the Thing with Feathers 2015
Suomentanut Irmeli Ruuska
Kannen kuva Shutterstock
119 sivua
Brittiläinen pienoisromaani

Muissa versioissa olen lääkäri tai haamu. Oivallisia keksintöjä, aaveet ja varikset. Osaamme sellaista mitä muut eivät, kuten syödä surua, niistää salaisuuden sammuksiin ja käydä teatraalista kamppailua kielen ja Jumalan kanssa. Minä olin ystävä, veruke, deus ex machina, vitsi, oire, mielikuvitusolento, aave, kainalosauva, lelu, kummitus, kepponen, psykoanalyytikko ja lapsenvahti.

Ihmiset ovat variksen mielestä tylsiä, paitsi silloin kun he ovat surullisia, etenkin äidittömät lapset: Tunteeton en ole, välitän syvästi. Ja niin rouhea, röyhkeä sulkapeitteinen lintu asettuu isän ja kahden pojan kotiin Lontoossa. Perheen äiti on kuollut ja moni entinen hajalla, isä ei tiedä mitä tehdä, hän ryyppää, roikkuu tyhjyydessä ja palelee, kirjoittaa kirjaa. Surusta hän ei saa kiinni. Pojat, aina kaksikkona, antavat höyhenen olla tyynyllä. Ja varis asettuu taloksi niin pitkäksi aikaa kuin tarpeen on.

Max Porterin Surulla on sulkapeite ujuttautui tietooni kuin raollaan olevasta ikkunasta leijaileva linnunsulka sisälle taloon: melkein huomaamatta. Ensin Helmi Kekkonen ja Nanna kirjoittivat kirjasta blogiinsa, sitten googlailin ulkomaisia lehtijuttuja teoksesta ja lopulta ihana ystävä toi kirjan minulle lahjaksi. Ihastelin vihreäkantista kirjaa esineenä, kuvittelin ennakkoon kaikenlaista sen sisällöstä: surua, ehkä vaikeaa kieltä. Pohdin sitäkin, että miten Sylvia Plathin ihailijana suhtautua Ted Hughesiin romaanin innoittajana (ja kerron heti, että hyvin sopi).

Ensituntuma oli ehkä vähän kaikkea ennakkoon pohtimaani. Lukemiseni oli tunnustelevaa: minun piti tutustua tuohon pieneen surevaan perheeseen, tottua variksen katupoikamaiseen kertojanääneen, pohtia variksen ja laajemminkin lintujen symboliikkaa kirjallisuudessa: tuonilmaisia, toivoa (The Guardianin kritiikki kertoo, että Porterin romaanin englanninkielinen nimi viittaa Emily Dickinsonin runoon ”Hope is the Thing with Feathers”), ehkä muitakin kirjallisia variksia. Muutaman luvun jälkeen tuntuma otti kiinni, isän, poikien, variksen ja surun nelikenttä vei mukanaan ja osoittautui paitsi melankoliseksi, myös lohdulliseksi, teräväksi, eräänlaiseksi arkisen ja fantastisen välillä käytäväksi mielen selviytymistaisteluksi.

Paitsi, että pääsin romaaniin sisälle, ihailin (ja ihailen yhä!) sen muotoa. Porterin teksti kertoo suoraan, muuttuu runolliseksi (ehkä jopa runoksi, mitä Yöpöydän kirjoissa pohditaan enemmän), suoltaa juttua ja listoja, joista etenkin asiat, joita varis pelkää ja EI pelkää, naurattavat) kertoo satuja tappelevista veljeksistä ja tarinan paholaisesta, jota vastaan varis suojelee. Teksti on tiivistä, äärimmäisen hiottua, mutta ei vaivaannuttavaa. Irmeli Ruuskan suomennos on hieno: Porterin romaanin sisäiset tekstilajivaihtelut, kielellä leikittely ja kaikkea määräävä tunne välittyvät komeasti.

Porterin pieni romaani on sellaista kirjallisuutta, joka tuntuu tuovan jotain virkistävällä tavalla erilaista lukuvalikoimaani. Se haastaa ja palkitsee, mutta ennen kaikkea se käy sydämeen.

Surulla on sulkapeite on siis paljon: romaani on tiivis ja silti täysi, proosaa ja runoa, surua ja omanlaistaan huumoria, moniäänistä tajunnanvirtaa ja samalla ehjä kertomus. Porterin teos on vähän kuin kirjan varis: raakkuva, ehkä vähän tietoisen omahyväinen, ja kyyneliin saakka liikuttava.