Turkka Hautala: Paluu

Bukinkontista taitaa olla sekin ajatus, että mies tarvitsee monta naista jos kaikki hänen naisensa ovat kehnoja. Mutta ei minun naiseni kehnoja ole, Annikki varsinkaan. Ei siinä muuta vikaa ole kuin että sitä on vaan yksi. Minä tarvitsen monta. Minä olen se kehno. Kotiin tullessa minä tarvitsen nuoren lentoemon. Se tuo hymyillen drinkin ja viltin, polvistuu, menee matkoihinsa. Päivällinen nautitaan runsaan ja puheliaan karjalaiseukon kanssa. Syötyäni rojahdan sohvaan aistikkaan taidemaalarin kanssa, sen tukka on samanväristä kuin viini jota juomme. Sänkyyn vien pähkinäsilmäisen kirjailijattaren jolla on liikenaisen varmuus ja pikaluistelijan reidet. Aamulla minut herättää reipas opiskelijatyttö hupparissa ja ponihännässä, se huitoo siinä hetken ja jättää minut rauhaan.
-- Vielä ei ole tarvinnut valita.
Minä haluan kaiken.

Turkka Hautalan toinen romaani Paluu (Gummerus 2011) on kertomus isästä ja pojasta, kustannusalasta, alkoholismista pikkukaupungista ja siitä, miten menneisyys määrittää nykyisyyttä. Nuori helsinkiläistynyt valokuvauksen opiskelija Väinö Linna (!) ei ole vuosiin käynyt vanhassa kotikaupungissaan, mutta tekee kotiseuturetkensä etsiäkseen isänsä ja saadaksen vastauksia häntä koko aikuisikänsä askarruttaneisiin kysymyksiin. Varsinaissuomalaisen kotikaupungin elämä kaikkine karikatyyrisine henkilöineen ja rakkaine paikkoineen tuntuu olevan ennallaan, mutta ihmiskasvot ovat muuttuneet eikä isän löytäminen ole aivan helppoa.

Paluun henkilöt ovat renttuudessaan ja ujoudessaan rakastettavia. Heidän katsessaan on joko tilaa tai sitten katse on niin ahdas, ettei sinne mahdu mitään tai ketään muuta. Väinö itse on lahjakas valokuvaaja, entinen urheilija, joka isänsä vaikutuksesta on oppinut lukemaan hyviä kirjoja. Väinön nuoruuden ydinperhe - isä, Annikki-äiti sekä Eeva-sisko - on nyt monista syistä hajonnut. Eeva ei ole edes kertonut Sampo-vauvastaan isälleen. Väinön ystävät Veepee ja Bonanza tarinoivat Navetta-baarissa ja (Nokialla) kännyköitä pakkaava nuoruudenrakastettu, ihmeellinen vihreäsilmä Henriikka viettää puolet vuodesta luontoaktivistina.

Kaiken keskellä on Väinön isä, Heikki Linna, Linnan Hessu. Hän on turhamainen mies, joka on aina viehättänyt naisia. Hessu on kuin esikuvansa Charles Bukowski, Buki. Hän on kirjailijan tavoin entinen postinkantaja, joka omaa renttumaisen imagon ja erinomaiset puhelahjat, ei ole rumimmasta päästä ja vaikka tykkääkin panna naisiaan, rakastaa kuitenkin enemmän keskusteluja näiden kanssa. Isä on eksynyt juopporemmiin kadottaen vähät pienkustantamonsa rahat kurkustaan alas ja juuri isällä on avaimet Väinön menneisyyteen.

Isän ja pojan suhteen kuvailun ohella Paluun keskiössä ovat pikkukaupungin ihmiset ja paikat. Alkujaan savolaisen pikkukaupungin tyttönä ilahduin huomatessani juuri samat karikatyyrit ja paikat Lounais-Suomessakin: koulun kaljaa kittaavat kovikset ja ujot urheilijat, kaupan kaunis kassa, kotibileet, baarit ja jokiranta sekä koko kaupungin väen yhteen kokoava kesäinen iltatori, joka saa pienen paikkakunnan hehkumaan kesäistä elämäänsä. Väinön ujous, kirjan takakansitekstissäkin onnistuneesti kuvailtu sosiaalinen kömpelyys, punoutuu erääksi romaanin punaiseksi langaksi. Se määrää niin isän etsintää kuin laajemmin suhdetta suomalaisuuteen, alemmuuskompleksiin ja liikajuomiseen. Väinö ei juo liikaa, vaikka alkoholi auttaa häntäkin kummasti. Isän opetus siitä, että kapakkamaailma on vain vierailuja varten, on kuitenkin iskostunut Väinön, muttei isän itsensä päähän.

Poikia on kuusi, ne heittää huoneen toisella puolella dartsia. Niilläkin on melkein kaikilla sifonkihuivit. Tytöt selaa Suosikkeja ja puhuu Noimannista.
Mut on se silti ihanin.
Nii o. Sil on nii ihanat silmät.
Niis on meikkii.
Pal välii.
Must kyl Jonttu on viä ihanampi.
Nii ja Pepe.
Ei oo! Kauhee karvapää.
Tiäsik te et sen oikee nimi on Pertti?
Kene?
Noimanni.

Turkka Salon kyky kuvailla romaanihenkilöidensä ajatuksenlentoa on ihailtavaa. Paluu kulkee kerronnaltaan ja aikakausiltaan eri tasoissa. On nykyhetki, paikoin kellontarkasti, ja Väinön kertojanääni, jolla Hautala kuvailee pikkukaupunkia sekä isän ikävää. Väinön muistoissa sukelletaan 1980- ja 90-luvuille, jolloin Väinö on ensin pikkupoika ja sitten lukiolainen sekä taideopintojaan aloitteleva nuori mies. Isän päiväkirjoissa liikutaan niin ikään samoissa vuosikymmenissä ja nimenomaan isän päiväkirjat tuovat Väinön suvun vaiheille ratkaisun sekä antaa hyviä syitä esimerkiksi Eevan tekemälle ratkaisulle eristää isä ulos elämästään.

1980-luvun teininä nautin tavattomasti Hautalan ajankuvauksesta. Lämmin läikähti sydämessäni lukiessani pikku-Väinö makaavan salaa Eeva-siskonsa sängyn alla tämän syntymäpäivänä. Eeva ja ystävät kuuntevat pillihousuissaan Dingon Valkoista tiikeriä, ihmettelevät Pertti Niämistä, puhuvat seksistä, Commodoren Kuusnelosesta ja juovat pillillä eri värisiä limsoja. Hautalan kuvaus on niin elävää, että tunsin lukiessani siirtyneeni aikakoneella jonnekin omaan nuoruuteeni. Samalla tavalla Hautala onnistuneesti ujutttaa tekstiinsä kulttuurisia viitteitä sinne tänne. Paluu kunnioittaa Tom Waitsin, Oasiksen ja Juutuun kaltaisia tähtiä, sirottelee Bukowskin ohella viittauksia Coetzen, Derridan sekä Mike Leighin kirjoihin tai elokuviin ja istuttaa kaiken luontevaksi osaksi henkilöidensä elämänhistoriaa.

Paluu on kirpeänsuloinen ja varsin miehinen sukellus pikkukaupungin laitapuolen väen elämään. Rantojen miehet voivat olla arvaattomia, mutta heillä on sydän paikallaan. Hautala osaa samaan aikaan kertoa hauskasti ja traagisesti, mutta silti hänen kirjansa eivät kuulu tragikomiikan genreen. En osaa sijoittaa Paluuta mihinkään määrättyyn lokeroon. Paluu on mainio kirja, vaikka se ei ole minun kirjani siinä mielessä, että en yleensä nauti dialogivetoisista kirjoista, joissa juopotellaan. Silti sen varsinaissuomalaisella murteella kirjoitettu tarinointi viehättää ja kulkee poukkoilevasti kuin kumipallo pikkukaupungin paikoissa jokivarresta kapakoihin.

Kirjaimet ovat niin jumalattoman paljon enemmän.

****-

Arvio Paluusta löytyy myös Kirsin kirjanurkasta sekä Hiirenkorvista ja muista merkinnöistä.