Caro Claire Burke: Eilisvuosi

Caro Claire Burke: Eilisvuosi Gummerus 2026 Yesteryear 2026 Suomentanut Outi Järvinen Kannen suunnittelu Jo Thomson 389 sivua Amerikkalainen romaani

Kirja saatu markkinointikappaleena

Entä mitä minä halusin? Siihen on helppo vastata. Halusin lisää sitä, mitä minulla jo oli. Halusin, että koko maailma näkee itsensä minun silmieni kautta.

Toisinaan tykkään katsella amerikkalaisten melko konservatiivisten lifestylevaikuttajien Instagram-tilejä. En siksi, että millään tapaa jakaisin heidän aatteitaan, sillä olen ajatusmaailmaltani liberaali agnostikko. Katson niitä mielenkiinnosta: että tuollaistakin elämää on! Ja koetan ymmärtää, heidän maailmansa ja maailmankuvansa on niin erilainen ja siksi kiinnostava. Tarkkaan luotu visuaalisuus on sekin omanlaistaan: suuret puutalot, piha ja jonkin verran omavaraisuutta, säilöntää, isoja autoja, kotikoulu (huh), kuntoilua, luonnonkosmetiikkaa – ja kauheasti kuluttamista kaiken sen “autenttisuuden” keskellä.

Kun keväällä kuulin Caro Claire Burken romaanista EiIisvuosi, tiesin heti, että haluan lukea sen. Burken feministiseksi luonnehdittu kirja on viihdyttävä romaani, joka pureutuu edellä kuvaamani kaltaisiin somevaikuttajiin – tai ehkä vielä pidemmälle meneviin. Teoksen keskeishenkilö Natalie elää itse luomaansa ja konservatiivisen yleisön silmissä täydelliseltä näyttävää elämää: on Eilisvuodeksi nimetty kaunis maatila, kuusi ihastuttavaa lasta, hyvätaustainen aviomies, miljoonia seuraajia somessa, ruokaa aika parhaista aineksista sekä mennyttä maailmaa ihailevat, monia puhuttelevat arvot. Kunnes asiat muuttuvat. Natalie on edelleen Eilisvuodessa, mutta 1800-luvulla. Miksi?

Ajatusleikki, satiiri ja koukuttava lukusukkula, perheromaani, pieni mysteeri, epäilemättä myös somehitti. Burken romaanista on moneksi. Itseäni viehättää ehkä eniten se, miten Eilisvuosi osaa olla samaan aikaan niin häpeilemättömän viihdyttävä ja koventuville arvoille ansiokkaasti irvaileva. Jotensakin raikas kokonaisuus! Kaiken lisäksi Natalie on hieno päähenkilö. Hän on ristiriitainen, aika kamalakin, mutta samalla hänelle toivoo parasta. Lukiessa hänen rinnallaan kulkee, sillä hän on romaanin ainoa kertoja.

Kaikkien kehujen keskellä on sanottava, että on romaanissa tyhjäkäyntiäkin enkä tarkoita viipyilevää kerrontaa tai monipolvisia lauseita (sellaiset eivät kuuluu Eilisvuoteen) vaan sitä, että tämänkin kirjan kohdalla olisi pieni tiivistys voinut olla paikallaan. Alku ja loppu ovat vahvempia kuin vähän junnaava keskikohta. Toisaalta harva jaksaisi lukea täyttä tykitystä alusta loppuun, että oikein hyvä näinkin.

Lukekaa muutkin Eilisvuosi. Se on kiinnostava, sopivasti yllättävä ja meidän aikaamme peilaava satiiri.

Virginia Evans: The Correspondent

 

Virginia Evans: The Correspondent
Crown 2025
Kannen kuvitus Gemma Koomen
285 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Sybil Van Antwerp on 73-vuotias ja sokeutumassa. Koko ikänsä hän on kirjoittanut kirjeitä:
Felix, my dear brother; Dear Ann; Dear Alice...
Love, Sybil; With warm regards...

Kirjeromaanit ovat minulle usein vaikea laji, mutta niiden joukossa on muutamia suosikkejani, kuten Helene Hanffin Rakas vanha kirja ja Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin  suloinen Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Vaikeus koskee vain fiktiivisiä kirjeromaaneja, historiallisten henkilöiden kirjeet ovat luonnollisestikin eri asia, niiden lukeminen kirjoista on kiehtovaa etenkin, jos kirjeiden kirjoittajien elämää ja ajan kulttuurihistoriaa pohjustetaan muuten.

Tänä kesänä uskalsin pitkästä aikaa tarttua kirjeromaaniin, kun bongasin jostain kirjasomesta Virginia Evansin The Correspondentin, jota myös yksi ystäväni suositteli. Ja lukuaikaan nähden hauskan ajankohtaisesti teokselle myönnettiin myös Women’s Prize for Fiction -palkinto.

Kuinka hieno kirja se onkaan! Teoksen rakenne on kiinnostava: aluksi näyttäisi kuin Sybil kirjoittaisi kirjeitä erilaisten ihmisten kanssa – kuten toki tekeekin – mutta mitä pidemmälle kirjaa lukee, sitä paremmin alkaa huomata erilaisia linkkejä ja sidoksia ihmisten ja kirjeissä kuvattujen asioiden välillä. Kirja siis kasvaa lukiessa. Toisinaan kirjeissä on välittämistä ja vastavuoroisuutta, joskus ne ovat virallisia, onpa mukana nimettöminä lähetettyjä uhkaavan sävyisiäkin viestejä. Kirjeiden rinnalla on myös sähköposteja. On pitkiä pohdintoja ja lyhyitä “soita minulle” -tyylisiä.

Sybil on tietenkin kaiken kokoava voimia, sillä kirjeet ovat häneltä ja hänelle. Hän ei ole välttämättä kovin miellyttävä henkilöhahmo, vaikka voi olla sellainenkin. Hän on välittävä ja tympeä, suora ja jotenkin niin inhimillinen. Kirjeistä välittyy yksinäisyyttä ja ikääntymistä mutta myös välittämistä, sarkasmia ja teräviä huomioita arjesta, monimutkaisia ihmis- ja sukulaisuussuhteita ja paljon muuta. Kirjailijoillekin Sybil kirjoittaa: Joan Didionille, Ann Patchettille, Kazuo Ishigurolle. Itse asiassa Evansin koko teos alkaa Didionin The White Albumin sitaatilla.

The Correspondentille kannattaa antaa aikaa. Sen voi varmasti lukea ahmienkin, mutta suosittelen hitaampaa lukutapaa. Tämä älykkäästi kirjoitettu romaani saa(nee) kyyneleen silmäkulmaan paatuneimmillekin lukijoille.

P.S. Ostin kirjan alkukesästä Torontossa, luin sitä hitaasti pitkin kesää. Kirjaa suositellut ystäväni vinkkasi, että äänikirjaversiossa kirjeillä on eri lukijat aina kirjoittajahahmonsa mukaisesti. Oiva vinkki antoi lisäsilauksen muutenkin hienolle lukuelämykselle (luin siis sekä painettua kirjaa että kuuntelin äänikirjana). Suosittelen muillekin.

Miina Supinen: Kultainen peura

 

Miina Supinen: Kultainen peura
Otava 2024
Kansi Piia Aho
416 sivua
Kotimainen romaani

Mutta kun katsoin ympärilleni, minusta näytti siltä, että Päästäiset olivat vähän erillään muista juhlijoista. Heitä oli niin monta, että he muodostivat jo keskenään eloisan kemun, mutta muu väki oli lähempänä rantaa, ja välissä oli aivan kuin näkymätön aita. Mutta minä en sitä suuremmin miettinyt, sillä päivä oli suloinen ja Jelena istui vieressäni.

Karjala, 1880-luku. Mathilda Sommer, hienon viipurilaiskodin kasvatti, saapuu Sortavalaan opiskelemaan opettajaseminaarissa. Tilda tutustuu Jelena Päästäiseen, opiskelutoveriinsa, joka on kuin toisesta maailmasta: karjalainen, kiehtova, ja kenobiitiksi mainitun ja ilmeisesti pimeyden voimia tuntevan liikemiehen Kiril-setänsä holhokki.

Miina Supisen romaani Kultainen peura on yhtäältä kuvaus ystävyydestä ja rakkaudesta, naisten kouluttautumisesta sekä kaupunkilais- ja maalaisjuurista ja toisaalta sukellus myyttiseen Karjalaan. Se sisältää rikasta kansanperinneainesta, mysteeriäkin on ilmassa. Olen aina ollut kiinnostunut Karjalasta, osin ehkä varttikarjalaisuuteni vuoksi (isäni äiti oli karjalankielinen), mikä osaltaan lisäsi innostustani Supisen kirjaa kohtaan eivätkä upea kansi ja muutaman tuttavan suosituksetkaan haitaksi olleet.

Kultainen peura on upea romaani. Se vie lukijansa kiehtovaan maailmaan, toiseen aikaan ja paikkaan. Tarina kietoo heti pauloihinsa, kulkee niin suvantokohdissa kuin suorastaan seikkailullisissa käänteissä. Seminaarikuvaukset ovat ihastuttavalla tavalla tyttökirjamaisia (tämä on kehu!), ja Supinen kirjoittaa kiinnostavasti opettajakoulutuksesta ihan historiallisen taustoituksen näkökulmastakin. Loppupuolella mystiikka kohoaa vahvasti esille ja “Karelian gothic” ottaa kierroksia. Mainiota!

Erityiseen asemaan nousevat myytit ja karjalainen kulttuuri. Karjala ei todellakaan ollut – eikä ole Supisen teoksessakaan – yksi iso ja yhtenäinen kulttuurinen alue, vaan siellä erilaiset uskonnot (kansanusko, kristinuskosta luterilaisuus ja ortodoksisuus), kielet ja tavat elivät sekä rinnakkain että omilla tienoillaan. Viipurin ja Mantsinsaaren maailmat ovat romaanissakin ihan erilaiset.

Myös rakkaustarinalla on oma roolinsa romaanissa, ja se on hienosti rakennettu ja sateenkaareva.

Kaiken kaikkiaan lumovoimainen, ihastuttava, kaunis ja seikkailullinen romaani. ♥

P.S. Huomasin, että Supinen jatkaa Karjalaan sijoittuvan kaunokirjallisuuden parissa. Hopeapeili ilmestyy syyskuussa, sen haluan lukea.