Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla

Hän piteli kissaa sylissään. - Olentoparka, hän sanoi raaputtaen sen päätä, - olentoparka, jolla ei ole nimeä. Minulla ei ole oikeutta antaa sille nimeä; sen täytyy odottaa, kunnes se kuuluu jollekulle. Me vain törmäsimme toisiimme eräänä päivänä joella, emme kuulu toisillemme: se on riippumaton ja niin olen minäkin. En halua omistaa mitään ennen kuin tiedän löytäneeni paikan, jossa minä ja esineet kuulumme yhteen. En ole vielä ihan varma, missä sellainen paikka on. Mutta tiedän, millainen se on.

Luen suosikkikirjojani uudelleen aina silloin tällöin, mutta melko harvoin kirjoitan niistä blogiini. Haluan pitää kirjat itselläni, vaalia niitä melkein mustasukkaisesti (no, en aina!) ja kellua niiden tunnelmassa. Joskus rakkaan vanhan kirjan lukeminen tuo lohtua, joskus sen funktio on olla välipalakirja ennen seuraavaa uutta lukukokemusta, toisinaan vanha tuttu on osa vuodenkiertoa ja joskus joku ulkopuolinen asia antaa sysäyksen lukea kirja uudelleen. Viimeksi mainittu toteutui kohdallani nyt, kun kirjahyllyssäni odottaa Sam Wassonin Auringonnousu Manhattanilla.

Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla (Tammi 1967; Breakfast at Tiffany's. A Short Novel and Three Stories 1958) pitää sisällään nimekkeensä mukaisen pienoisromaanin sekä kolme novellia, Kukkien talon, Timanttikitaran sekä Joulumuiston. Tällä kertaa luin uudelleen vain Aamiainen Tiffanylla-pienoisromaanin, jonka olin edellisen kerran lukenut vuonna 1993 tai 1994. Koska Blake Edwardsin ohjaama elokuva (1961) on suursuosikkejani, oli se kirjaa lukiessani mielessäni varsin kirkkaana enkä voi tässä blogiarviossanikaan olla vertaamatta kirjaa ja elokuvaa toisiinsa. Ehkä pitäisi, sen verran erilaisia oman lajityyppinsä klassikkoja ne ovat.

Molempien kehystarinassa nuori kirjailijanalku muuttaa manhattanilaiseen kerrostaloon, jossa asuu varsin omalaatuista väkeä, kuten japanilaisjuurinen valokuvaaja herra Yunioshi tai aina nalkuttava ja kaikkia muita valvova Madame Spanella sekä korkeintaan yhdeksäntoistavuotias tyylitaituri Holly Golightly, joka allekirjoittaa käyntikorttinsa sanalla matkoilla. Holly ja minä-kertoja (jonka nimi on elokuvassa Paul Varjak, mutta romaanissa hänellä ei ole muuta nimeä kuin Hollyn veljeään muisteleva Fred) ystävystyvät omalaatuisella tavalla ja pikkuhiljaa nuoresta kirjailijanalusta tulee Hollyn uskottu. Holly tuntuu viettävän ihmeellisen värikästä elämää. Hän vierailee (maksusta) vankilassa Sally Tomato-nimisen mafioson luona ja kuljettaa säätiedotuksia vankilan ja ulkomaailman välillä, seurustelee brasialaisen pikkugansterin ja muutaman muunkin miehen kanssa sekä etsii huonetoverikseen jotain lesbolaista, koska uskoo tämän hallitsevan kotiaskareet. Minä-kertoja ajautuu mukaan hurjaan peliin, Hollyn elämän ylä- ja alamäkiin, joista hauskimpiin kuuluu näpistys Woolworthilta ja kauneimpiin Hollyn mäntymetsän tuoksuinen kitarointi kotitalon paloportailla.

Truman Capoten kirjoittama dialogi, Holly Golightlyn ja minä-kertojan väliset keskustelut, ovat miltei hillitöntä verbaalista ilotulitusta. Holly, mutta toki muutkin, hallitsee tarinankerronnan niin, että mikä tahansa palturi muuttuu uskottavaksi. Kirjan henkilöt myös osaavat nimitellä toisiaan vauvaksi, kultaseksi ja pahimmillaan jopa koiranoksennukseksi. Kaiken hauskuuden takana Capoten henkilöt ovat onnettomia. He peittävät yksinäisyytensä, rikkonaisuutensa ja huijariluonteensa prameisiin juhliin, vaihtuviin seurustelukumppaneihin ja epäsäännölliseen päivärytmiin, mitä kaikkea minä-kertoja tarkkailee ja kuvailee meille lukijoille. Hollylla on oma turvapaikkansa raadollisessa maailmassa:

- No, ryyppy auttaa.
- Olen yrittänyt sitä. Olen yrittänyt myös aspiriinia. Rusty on sitä mieltä, että minun pitäisi polttaa marijuanaa ja yritinkin sitä vähän aikaa, mutta se saa minut vain hihittämään. Olen huomannut, että parhaiten auttaa jos ottaa taksin ja ajaa Tiffanylle. Se saa minut heti rauhoittumaan, paikan hiljaisuus ja sen hieno leima; siellä ei kenellekään voi tapahtua mitään pahaa, kun siellä ovat nuo ystävälliset miehet hyvännäköisissä puvuissaan ja tuntuu ihana hopean ja krokotiilinnahkaisten lompakoiden haju. Jos voisin löytää asumispaikan, joka saisi minut tuntemaan oloni samanlaiseksi kuin Tiffanylla, silloin ostaisin vähän huonekaluja ja antaisin kissalle nimen.

Aamiainen Tiffanylla ei ole yhtä suloinen kuin pienoisromaaniin pohjautuva Audrey Hepburnin tähdittämä elokuva. Capoten luoma miljöö, manhattanilainen maisema, on melko samanlainen kuin elokuvassa, mutta kirjan henkilöt ovat huomattavasti traagisempia; Minä-kertojaa lukuunottamatta he ovat yhteiskunnan (luksus)laitapuolen väkeä, rikollisia ja pettureita, ehkä ulospäin hyväsydämisiä, mutta aina valmiita hyötymään toisten kiltteydestä. Sellainen on Hollykin, epäluotettava ja silti elegantti helmikorvakoruineen, aurinkolaseineen ja savukkeineen. Hänen menneisyytensä paljastuu kirjassa suorastaan järkyttäväksi. Silti nimenomaan elokuvassa joku, varmastikin Audrey Hepburnin olemus, saa aikaan suurempia mielenliikutuksia kuin kirjan Holly-raasu.

Aamiainen Tiffanylla on hyvin romanttinen kirja, mutta täysin eri lailla kuin elokuva. Kirjan romanttisuus on pelkkää mielikuvitusta, uskomattomia sattumia ja sitä, kuinka mahdoton pysyykin kaukaisena unelmana. Capote teksti pomppii ja tunnelmoi vuorovedoin. Sitä lukee mielellään, mutta silti Aamiainen Tiffanylla ei ole helppo kirja. Se on yhtä levoton kuin Hollyn sielu tai tämän ihmeellinen, kirjava tukka.

Olen iloinen siitä, että viidentoista vuoden takainen mielikuva Aamiaisesta Tiffanylla ihanana, mutta samalla melko surullisena kirjana piti edelleen paikkansa. Capoten pienoisromaani saa jatkossakin kuulua kirjahyllyni helmiin. Moni asia voi kadota mielestä eikä kukaan ehkä kuulu kenellekään, mutta mielikuvituksen tuoma toivo siitä, että jossain on mahdollista olla kuin kotonaan, ei häviä milloinkaan.

****