maanantai 18. huhtikuuta 2011

Maikki Harjanne: Minttu morsiusneitona


- Minusta tulee morsiusneito Australian enon häihin, Minttu kertoo ystävälleen Eikolle.
- Eno matkustaa Suomeen, ja häät järjestetään jossain salapaikassa.
- Ihanaa! Eiko huokaa.
- Tule meille, niin voidaan harjoitella häitä, Minttu pyytää. - Minua jännittää kamalasti.


Maikki Harjanteen kirjoittamat ja kuvittamat Minttu-kirjat eivät varmasti esittelyjä kaipaa. Uskon, että meistä lähes jokainen on lukenut Minttuja; Kuullut niitä ääneen luettuna omassa lapsuudessaan, opetellut ehkä lukemaan Minttu-kirjojen avulla tai lukenut niitä omille lapsilleen. Ensimmäinen Minttu-kirja, Minä olen Minttu, ilmestyi jo vuonna 1978 ja hyvin tuttuna, joskin sopivasti uudistuneena, Minttu on elänyt esikouluikäisen pikkutytön arkeaan uudelle vuosituhannelle ja vuosikymmenille saakka. Tuorein Minttu-kirja Minttu morsiusneitona (Otava 2011)  antaa Mintulle kunniatehtävän toimia Otto-enon häiden morsiusneitona.

Minttu morsiusneitona-kirja perehtyy häävalmisteluihin sekä sukulaisten rooliin hääjuhlassa. Mintun äiti, sulhasen isosisko, leipoo muffinseja, askartelee hääkarkkeja ja toimii myös kaasontapaisena Otto-enon tulevalle Aino-vaimolle. Otto-eno asuu Australiassa saakka, mutta on löytänyt suomalaisen vaimonsa nykyhengen mukaisesti internetistä ja pariskunnan on määrä astua avioliiton satamaan Suomessa. Mukana kirjassa ovat myös veli Ville, paras ystävä Eiko sekä Pilkku-koira ja Tuusannuuska-kissa (sekä pieni hiiri).

Häiden odottaminen on jännittävää ja morsiusneidon kunniatehtävä saa Mintun hieman hermoilemaan ja murehtimaan. Mitä jos morsiusneidon pitää pukeutua australialaisen lehmitytön asuun eikä siihen ihanaan mekkoon, jonka kuvia on katsottu internetistä? Entäs jos hääkutsussa mainittu tehtävä sormuksen noutamisesta ei onnistukaan? Tunnistaako Minttu edes koko Otto-enoa, joka on varmasti kaikkien australialaisten tapaan komea kuin filmitähti:

Hääpäivää edeltävänä iltana Minttu näkee unta, jossa hän kiipeää hakemaan sormuksen kalliolta. Sormus lipeää hänen käsistään, muuttuu auton renkaaksi ja vierii rotkoon.


Merkittävä osa Minttu-kirjojen viehätystä on arkisuus. Maikki Harjanne on kuvittajana pysynyt uskollisena tyylilleen, joka on pelkistetty ja silti runsas. Hahmot ovat ääriviivoineen ja valkoisine taustoineen selkeitä ja ilmeikkäitä. Selkeydestä huolimatta kuvissa riittää lapsilukijalle paljon havainnoitavaa. Elämä on samanlaista kuin monissa kodeissa: roskakori pursuaa, seinälle on teipattu mainoskuva, sukka lojuu lattialla ilman paria ja muffinsitaikinaa valuu Pilkku-koiran parempiin suihin. Koska Minttu on pysynyt melko samanlaisena 1970-luvun lopusta saakka, voisin tuon aikakauden lapsena luonnehtia Harjanteen uuttakin kuvitusta lämpimiä muistoja herättäväksi retroksi. Ehkä osa Minttu-kirjojen viehätyksestä omalle ikäpolvelleni piilee juuri siinä, mutta nykylapsetkin (ainakin meillä) rakastavat Minttuja, koska niitä julkaistaan ja lainataan ahkerasti kirjastosta.

Samanlaista on Minttu-kirjojen kieli, arkisen oivaltavaa. Minttu morsiusneitona ei tee poikkeusta sen suhteen, että Mintun pohdittavana oleva asia etenee vuoroin dialogin ja vuoroin kuvailun keinoin. Mintun kanssa pieni lukija oppii uusista asioista kyselemällä, onhan esimerkiksi mielenkiintoista tietää, mitä se morsiusneito ylipäätään tekee, että kaaso ei ole kaasu tai että aikuiset jännittävät seremonioita yhtä paljon lapsetkin. Häävalmistelut ja juhlan kulku tulevat tutuksi. Mintuissa onkin selvästi tietokirjan vikaa (joka toki luetaan ansioksi).

Vaikka Minttu morsiusneitona on varsin opettavainen lastenkirja, ei Maikki Harjanne saarnaa, vaan antaa tilaa lapsen mielikuvitukselle ja luovuudelle. Hän selvästi ymmärtää lasten maailmaa, leikkihäihin morsiusneidon puvun voi tehdä äidin vanhasta yöpaidasta ja liian pitkän helman ongelmakin ratkeaa saksilla. Minttu morsiusneitona asettuu mielestäni kirjasarjan hyvään keskikategoriaan. Se on oivaltava, hauska ja sopivasti tuttu, mutta ei niin viehättävä kuin arkisella tavalla mielikuvituksekas Minttu kirjastossa tai ihmisen anatomiasta ja elintoiminnoista kertova Mistä on Pienet Mintut tehty.

Meillä Minttu-kirjoista on pidetty kovasti viimeisen parin vuoden ajan. Kun ostin Eläköön Minttu-yhteisniteen (sisältää kolme kirjaa) tyttärelleni joululahjaksi, ihastui silloin kolmevuotias esikoiseni Harjanteen luomaan hahmoon. Annan nyt viisivuotiaan, itse lukemaan opettelevan tyttäreni toimia kriitikkona Minttu morsiusneitona-kirjan suhteen. Hän luki ja kuunteli kirjaa, etsi kuvista ja tekstistä tuttuja asioita: "Vihreitä kuulia; Tuossa lukee, että Australia; Samanlainen tyyny kuin Ikeassa; Eiko, se kuulostaa ihan peikolta", alkoi haaveilla häistä ja tuumi lopuksi, että Tämä oli hyvä kirja. Kun siinä on ne häät. Ja samanlainen koira kuin mummilla. Tämä on paras Minttu-kirja. Äiti, leikitäänkö Minttua kirjastossa?.

***½ (äidin mielipide)
**** (lapsen mukaan)

11 kommenttia:

  1. Kumma juttu, mutta minä inhosin Minttua lapsena. Meillä oli vain yksi Minttu-kirja, jonka muistan aika hyvin. Erityisesti siinä ärsytti (jo silloin lapsena) lopun opettavaisuus: Minttu halusi kaupassa karkkia, mutta sai kotona appelsiinimehua (joka olikin sitten paljon parempaa kuin karkit). Minttu-kirjat olivat kaikessa arkisuudessaan tavallaan sellainen antiteesi vaikkapa Peppi-kirjoille, joita rakastin. Voi tietysti olla, että koin Minttujen "normaaliuden" jotenkin vieraaksi, koska elin itse aika boheemissa perheessä lapsuuteni (hyvässä ja pahassa).

    VastaaPoista
  2. Minusta Minttu-kirjat ovat ihania;olen pari lukenut ja sitten myös ostanut lahjaksi. Tästä postauksesta tuli ihan hyvä mieli!

    VastaaPoista
  3. Kivoja muistoja nousi tästä! Tyttäreni sai pienenä Minttu-kirjoja lahjaksi. En aluksi ollut ihan varma tykkäänkö niistä itse, mutta lapsi oli haltioissaan ja sitä myötä sitten minäkin.

    VastaaPoista
  4. Oi, minäkin luin lapsena Minttu-kirjoja ja vielä näin aikuisenakin (tai nimenomaan juuri aikuisena) vetoaa tuo kuvituksen ja tekstienkin kotoisa arkisuus ♥

    VastaaPoista
  5. Minttu kirjat ovat tuttuja, ensin vähän vierastin kuvituksen tyyliä, mutta kirjat ovat kotoisia, mukavan arkisia:)

    Lumiomena, olen iloinen jos osaltani innostin Pariisin matkan tilaamistanne..;) Toivotan teille oikein antoisaa ja ikimuistoista matkaa!!♥ Paahan sitten kertoen matkastanne..;)

    Ja ♥HYVÄÄ PÄÄSIÄIÄSTÄ♥ jo toivottelen Sinulle ja perheellesi!!!

    VastaaPoista
  6. Ihana Minttu! Minun lapsuudessani luettiin paljon Minttuja ja Ainoja (jotka osasin ulkoa joskus 4-vuotiaana).

    Ja yhteisnide! En tiennytkään! Sen voisi kyllä hankkia, ihan itselleen ja tulevaisuudenkin varalle.

    Parasta tässä postauksessa oli kuitenkin mielestäni tyttäresi ihanat kommentit!

    VastaaPoista
  7. Minä en ole muistaakseni itse lukenut Minttuja, mutta pikkusiskoni luki. Stellalle olen paria lukenut, ja on ihan tykännyt, muttei niin paljon, että ehdottaisi itse niitä luettaviksi. Mutta saattaa se suhde vielä syntyä. :)

    VastaaPoista
  8. Meilläkin tykätään Mintuista! Suosittelen lämpimästi kaikille aikuisille Maikki Harjanteen kuvitettua elämäkertaa "Ilmaiset monot", se on aivan huippu! Huumori, Harjanteen piirrokset, ajankuva...

    VastaaPoista
  9. Lumikko: Mukava kuulla jostain, joka inhosi Minttua lapsena. Minttu ei ole koskaan ollut oma suursuosikkini, vaikka kirjan nyt toinkin tänne. Pidin Mintuista kuitenkin pienenä ja Oma esikoiseni rakastaa Minttua. Omasta mielestäni Mintuissa on tavallisen arjen anarkiaa ja paljon vihreitä arvoja mm. kierrätyksen, kirjastojen yms. suhteen. Toki Mintut ovat aika opettavaisia, mutta eivät paasaavia. Peppejä ja kaikki Lindgrenin kirjoja (poislukien Katto Kassinen) rakastin minäkin yli kaiken.

    Yaelian: Mukava kuulla. :) Minun mielestäni Minttujen lempeänarkinen maailma on sellainen, jota kehtaa kyllä lukea ja antaa lahjaksi.

    Omenaminttu: Yleensä se meneekin niin, että jos lapsi innostuu, innostuvat vanhemmatkin. Minä pidin Mintuista pienenä, mutta en rakastanut. Oman tyttäreni ihastus on saanut minutkin innostumaan. :)

    Susa: Minttuja voi hyvin lukea pojillekin. ;) Arkisuus ja lempeä sekasotkuisuus vetoavat kyllä.

    Marge: Samoja ajatuksia Mintuista siis sielläkin! Ja oi kyllä, sinun Pariisi-kuvasi lumosivat ja kunhan sitten aikanaan matkaan lähdemme ja sieltä palaamme, laitan tänne blogiin pienen kuvagallerian Pariisista. :)
    Kiitos samoin hyvää pääsiäisen aikaa <3

    Linnea: Meillä luetaan Minttujen ohella Ainoja. Omassa lapsuudessani ei Aino-kirjoja ollutkaan, mutta monesta syystä niitä on ollut pakko hankkia tyttärelleni. ;)
    Mintusta on julkaistu useitakin yhteisniteitä, tuo Eläköön Minttu lie uusin, se on Mintun 30-vuotisjuhlakirja.

    Karoliina: Ehkä suhde vielä syntyy tai sitten ei. Meillä Mintut innostavat esikoistani leikkimään kirjoissa olleita juttuja ja mainitsemani Mistä on pienet Mintut tehty sai hänet pohtimaan ihmisen fysiologiaa. :)

    Pienen mökin emäntä: Kiitos vinkistä. Täytyy tutustua tuohon Harjanteen elämäkertaan.

    VastaaPoista
  10. Katja, et olisi saanut;-) Minä teen tämän kirjan, sillä meidän Meri RAKASTI Minttu-kirjoja. Taidan antaa tämän hänelle...

    Siis Minttu-kirjojen maailma on niin pienten tyttöjen maailmaa, että nautitaan nyt vain tästäkin kirjasta.

    Uskaltaisinkohan lukea arvostelusi vaikka tämän teenkin...uskallan!

    VastaaPoista
  11. Leena: Arvaa mitä? Tätä kirjoittaessa mietin, että oletko mahtanut lukea Minttuja Merille. :) Ihanaa, että olet. Maikki Harjanne tosiaan tuntee ja kunnioittaa lapsen maailmaa ja siksi pienen tytön (ja miksei pojankin) on helppo samaistua Minttuun. Oma A:ni on varsin innostunut ja lapsen innostus tarttuu äitiinkin. Tee tämä pian, jooko!

    VastaaPoista