Sam Wasson: Auringonnousu Manhattanilla

Samoin kuin kaikki sellaiset vanhingot, jotka eivät oikeastaan ole vahinkoja ollenkaan, "kunnon" Audreyn valitseminen "ei aivan yhtä kunnon" puhelintytön Holly Golightlyn osaan antoi elokuvien naishahmoille uuden suunnan ja samalla äänen 1950-luvulla tapahtuneelle sukupuoliroolien muutokselle, josta ei vielä tuohon mennessä oltu puhuttu. Seksiä oli Hollywoodissa ollut aina, mutta ennen elokuvaa Aamiainen Tiffanylla sitä olivat harrastaneet vain tuhmat tytöt.

Sam Wassonin kirja Auringonnousu Manhattanilla. Audrey Hepburn ja elokuvien moderni nainen (Ajatus Kirjat 2011; Fifth Avenue, 5 A.M. - Audrey Hepburn, Breakfast at Tiffany's and the Dawn of the Modern Woman 2010) paljastaa tärkeimmän korttinsa heti esipuheen jälkeen. Tarinan muotoon kirjoitetun tietokirjan ydin ja keskeinen juonenkulku on naisen roolin muutos Hollywood-elokuvissa ja 1950- ja 60-lukujen Yhdysvalloissa laajemminkin sekä Audrey Hepburnin siveällä tavalla elegantin näyttelijänkuvan murros Truman Capoten pienoisromaanista tutun ilotytön roolissa.

Auringonnousu Manhattanilla vyöryttää lukijansa eteen yhden elokuvan koko tuotantokoneiston sekä lukuisat pienetkin sivujuonet, jotka edistivät tai viivyttivät Paramount Picturesin rahoittaman Aamiaisen Tiffanylla valmistumista. Kirjan kaaren aikajänne yltää myös Audrey Hepburnin varhaistöihin sekä Truman Capoten kirjailijanuraan keskittyen pienoisromaani Aamiaisen Tiffanylla innoittajiin ja vastaanottoon. Pääosassa on kuitenkin Audrey Hepburnin rooli elokuvien modernin naiskuvan uranuurtajana niin hänen roolihahmonsa kuin äitiyden ja työn ristipaineiden yhteensovittamisessa.

Kirjan keskeishahmojen Audrey Hepburnin ja Truman Capoten lisäksi huomiota saavat koko elokuvan tuotantokoneisto ohjaaja Blake Edwardsista säveltäjä Henry Manciniin, muotisuunnittelija Hubert de Givencysta ja näyttelijä Mickey Rooneysta Holly Golightlyn rooliin alkujaan kaavailtuun Marilyn Monroeen. Wassonin mukaan Marilyn nähtiin kuitenkin aikataulujensa suhteen epäluotettavana ja ennen kaikkea liian paljastavana. Hän olisi ollut liiankin ilmiselvä valinta puhelintytön rooliin. Hollyn rooliin haluttiin joku, joka pystyi venyttämään rajoja näyttämättä niitä. Pitkien neuvottelujen jälkeen elokuvan pääosaan valittiin Audrey Hepburn, jota pidettiin näyttelijänä pikemminkin luonnonlapsena kuin teknisesti osaavana. Vaikka Hepburn näytteli roolinsa ikävöiden kymmenviikkoista vauvaansa, onnistui hän täydellisesti luoden koko olemuksellaan jotain aivan uutta.

Kohtaus [karamellipakkauksesta tulleen sormuksen kaiverruttamisyritys Tiffanylla] toi elokuvaan rakkaustarinan siemenen ja tiivisti Hollyn ja Paulin välistä tunnesidettä. Se osoittaa, että heidän välilleen on syntynyt senkaltainen yhdistävä side, joka on tarpeen, jotta Aamiainen Tiffanylla muuttuu yhdenlaisesta tarinasta toisenlaiseksi - luonnetutkielmasta romanttiseksi komediaksi, homoseksuaalisesta heteroseksuaaliseksi, platonisesta eroottiseksi.

Wasson kuvailee, kuinka erilaisia teoksia Aamiainen Tiffanylla-kirja ja -elokuva ovatkaan. Ne ovat kuin aurinko ja kuu, kuin yö ja päivä, mitä Hollyn ja Paulin/Fredin tarinan romanttisuuteen ja seksuaalisuuteen tulee. Auringonnousu Manhattanilla näyttää 1960-luvun alun mediaseksuaalisuuden kaksijakoisessa valossa. Tuon ajan naisen tuli olla siveä ja esikuvallinen kaikille niille kotirouville, joilla oli aikaa katsoa televisiota samalla kun automaattinen pesukone huolehti pyykinpesusta. Toisaalta naisen tuli olla itsenäinen uuden ajan airut. Siinä Audrey Hepburnin Holly onnistuikin paremmin kuin hyvin. Toisaalta seksiä, varsinkaan homoseksiä, ei saanut näyttää. Suudelma oli sallittu, mutta samasta vuoteesta herääminen ei. Capoten kirjaa - sen minä-kertojan hahmoa - on kirjailijan omasta seksuaalisesta suuntautumisesta johtuen luonnehdittu osin homoseksuaaliseksi tai epäseksuaaliseksi, Hollywoodin kassamagneetin katsojat odottivat romanttista miehen ja naisen välistä tarinaa. Wasson osoittaakin, että elokuva oli ja on edelleen monien kompromissien summa: Uudenlainen naiskuva syntyi ilman paljasta pintaa tai suoraa toimintaa.

Kirjan ainoa pieni miinus on mielestäni se, että se esineellistää Audrey Hepburnia samalla tutulla tavalla kuin muutkin hänestä kirjoitetut teokset. Audrey on kirjassa eläväinen ja kaikkien rakastama, keskenmenojensa ja avioliittonsa ristiriitojen vuoksi murheellinen, mutta aina yhtä tyylitajuinen. Wasson kyllä yrittää kuvailla sitä, miten Audrey Hepburn on elokuvassa todellinen nainen, ei pelkkä suloinen tyttö, mutta silti päällimäiseksi ainakin omaan mieleeni jäi tuo suloisuus kaiken roolien rikkomisen allakin.

Wassonin kirja on silti äärimmäisen viehättävä. Se on toisaalta kepeä ja charmikas kuin Hollywoodin kultakauden elokuvat ja toisaalta informoiva kuin mikä hyvänsä huolella tehty tietokirja. Pidin kovasti myös kirjan elokuvamaisista alkuesittelyistä; Niistä ensimmäisessä kirjan keskeishenkilöt esitellään nimensä ja mielihalunsa mukaan, esimerkiksi Audrey Hepburn on näyttelijä joka halusi kodin ja seurapiiriperhonen - eräs Capoten innoittajista - Babe Paley on joutsen joka halusi lentää. Toinen on Manhattanin kartta sekä luettelo Holly Golightlyn New Yorkista. Pelkkä luettelo vie kirjaa aloittavan lukijan ajatuksissaan Manhattanille, sen värikkäimpiin lounaspaikkoihin, Keskuspuistoon ja tietenkin Tiffany & Co-liikkeeseen. Nämä elokuvalliset johdatukset kirjan ensisivuilla lupaavat, että tiedossa on viihdyttävä matka elokuvahistoriaan. Eikä Wasson petä lukijansa odotuksia. Auringonnousua Manhattanilla lukiessa ainakin minut valtasi mukava nojatuolimatkailijan olo ja miltei nyökyttelin, että "juuri niin, Viidennellä Avenulla on aamulla juuri noin hiljaista".

Kirjan takakannessa olevien kritiikkilainausten mukaan kirja on niin nokkela ja viihdyttävä että sen mukana pitäisi tulla popcornia. Auringonnousu Manhattanilla viihdyttääkin mitä suurimmissa määrin, mutta popcornin mielikuvallisen kepeyden sijaan tarjoaisin kirjan kanssa lasillisen aitoa shampanjaa. Wassonin kirja nimittäin kuplii ja kuohuu, mutta maistuu hyvältä ensisiemausten jälkeenkin ihan koko pullollisen verran.

****-

Auringonnoususta Manhattanilla on kirjoittanut hienosti myös Järjellä ja tunteella-blogin Susa.