Elizabeth Strout: Burgessin pojat

 

Elizabeth Strout: Burgessin pojat
Tammi, Keltainen kirjasto 2025
The Burgess Boys 2013
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
398 sivua
Amerikkalainen romaani

“Ethän sinä heitä tunne”, hän sanoi. “Ei kukaan koskaan tunne ketään.”

Niin, tuntevatko edes yhdessä varttuneet? Jim, Bob ja Susan ovat Burgessin sisarukset, jo keski-ikäisiä ja keskenään erilaisia. Vaikka Jim ja Bob molemmat ovat juristeja ja asuvat New Yorkissa, on esikoinen Jim urallaan menestynyt ja itsetietoinen, nuorempi Bob on puolestaan pehmeämpi, eronnutkin. Bobin kaksoissisko Susan on jäänyt heidän kaikkien lapsuuden kotipaikkakunnalle Shirley Fallsiin. Lapsuuden suuri menetys kulkee sisarusten elämässä alati läsnä, mutta tällä kertaa heitä koskee myös akuutti asia, Susanin pojan Zacharyn teko, josta tulee viranomaisasia.

Mikä saa yksinäisen nuorukaisen viemään sianpään moskeijan eteen ramadanin aikana? Teko on pöyristyttävä. Elizabeth Stroutin vuonna 2013 Yhdysvalloissa ilmestynyt romaani Burgessin pojat on ajankohtainen edelleen, monesta syystä. Yksi keskeinen teema kuvaa somalitaustaisten ihmisten elämää maassa, joka ei välttämättä ota hyvin vastaan. Lukiessa tulee väistämättä mieleen Minnesota tänä vuonna – ei Zacharyn teon vuoksi vaan ylipäätään syvempien ennakkoluulojen ja rasismin.

Vielä keskeisempää, varsin stroutlaista, on ihmisten välisten suhteiden kuvaus. Hahmoja on paljon, ja ihmiset ovat niin kimurantteja kuin oikeassa elämässäkin, monimutkaisia ja arkisia – ja yllättäviä olivat he sitten pää- tai sivuhenkilöitä. Burgessin sisarusten ohella keskeisimpiä ovat Jimin vaimo Helen, Bobin entinen vaimo Pam ja somalitaustainen Abdikarim. Heidän puheensa, ajatuksensa, tekonsa ja tekemättä jättämisensä muodostavat moniulotteisen kudelman, jota lukee mielellään. Lukija kulkee jokaisen rinnalla ja löytää omat ihmisensä.

Kerronta se tietenkin stroutmaista onkin: nautittavaa ja vetävää. Elizabeth Strout osaa, uskallan sanoa, aina. No, Lucy meren rannalla ei ollut mieleeni ihan yhtä paljon kuin Stroutin muu tuotanto, mutta nyt lukemani Burgessin pojat olikin sitten sitäkin parempi. Onneksi uusin Strout-suomennos Haluan kuulla kaiken odottaa jo hyllyssäni.

Francesca Giannone: Lizzanellon kirjeenkantaja

 

Francesca Giannone: Lizzanellon kirjeenkantaja
WSOY 2026
La portalettere 2023
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
502 sivua
Italialainen romaani

*Saatu kustantajalta markkinointitarkoituksessa*

Anna oli miettinyt kaiken valmiiksi. “Lähetät hänelle pari päivää ennen korttia erillisen kirjeen, joka sisältää vihjeen. Kirjoitamme hänelle vain: ‘Postimerkkeihin kätkeytyy enemmän sanoja kuin voi aavistaakaan, jos ne vain osaa kaivaa esiin." [--]

Olen viime aikoina lukenut mukavan erilaisia kirjoja, hienoja kaikki, esimerkiksi kolme viimeisintä: Maija Kajannon oiva feelgood-romaani Tilinpäätös, Alia Trabucco Zeránin romaani Puhdas ja Hilary Mantelin piikikäs novellikokoelma Margaret Thatcherin salamurha. Niiden rinnalla lukufiiliksessäni on ollut laadukkaan ja upottavan lukuromaanin kokoinen aukko – tiedättehän ne kirjat, jotka vievät mukanaan niin että voi lähes sulkea ulkopuolisen maailman mielestään pois.

Ajattelin, että Francesca Giannonen Lizzanellon kirjeenkantaja olisi sellainen. Ja olikin, osin. Romaani vie 1930–50-lukujen Etelä-Italiaan, epilogi ulottuu jo 1960-luvulle, ihan sinne maan kengänkorkoon. Kirja alkaa Annan hautajaisista, mutta varsinainen tarina lähtee liikkeelle tästä:
Vuonna 1934 sinne saapuvat Anna ja Carlo, pariskunta. Carlo on kotoisin Lizzanellosta, Anna on pohjoisen, eli aivan toisenlaisen Italian, kasvatti. Kaikki eivät ota häntä avosylin vastaan, mutta on myös niitä jotka ihastuvat enemmän kuin saisi. Postinkantajaksi alkava Anna myös rikkoo sukupuoleensa kohdistettuja odotuksia. Runsaasta henkilömäärästä huolimatta Lizzanellon kirjeenkantaja on nimenomaan Annan tarina.

Romaanissa on paljon hyvää. Mukana on sukusalaisuuksia, kirjallisuusviittauksia ja hurmaavaa aistillisuutta, esimerkiksi ruokakuvaukset saavat himoitsemaan tomaatteja ja manteleivoksia. Mieli karkaa Italiaan, jonka keski- ja pohjoisosat ovat minulle osin tuttuja (puolisoni työskenteli siellä kaksi vuotta), mutta jonka etelässä en ole Sisiliaa lukuun ottamatta koskaan käynyt. Onneksi kirjan sivujen myötä voi matkustaa!

Täysin en kuitenkaan päässyt romaanin vietäväksi, sen verran tarinassa on liikaa pituutta ja suoranaista sekavuutta ja tiettyjä kliseitä, jotka työntävät minua lukijana pois, kuten vaikkapa rakastelukohtaukset silloin kun pariskunta ei rakasta tai halua toisiaan (no, niitä ei ole paljoa) – tasapuolisuuden nimissä totean tässä samalla, että henkilöhahmot sinänsä ovat moniulotteisia ja inhimillisiä.

Vaikken nyt täysin innostunut, ehkä jopa pitkästyinkin, uskallan kuitenkin suositella romaania kaikille niille, jotka pitävät vahvoista naishahmoista, sukutarinoista ja – tietenkin – Italiasta.

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha

 

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha
Teos 2017
The Assassination of Margaret Thatcher 2014
Suomentanut Kaisa Sivenius
Kansi Jenni Saari
178 sivua
Brittiläinen novellikokoelma

– Keitä lisää teetä. Ja laita tällä kertaa sokeria.
– Oi, sanoin. Puutteellinen vieraanvaraisuuteni nolotti minua. – En tajunnut, että käytät sokeria. Valkoista sokeria minulla ei taida olla.
– Että oikein porvaristoa?

Vuonna 2022 menehtyneen Hilary Mantelin tuotannosta tunnetuimpia teoksia ovat laajat historialliset romaanit Susipalatsi, Syytettyjen sali ja Kuningashuone. Hän oli myös lyhyen proosan, esseen ja omaelämäkerrallisen kirjoittamisen taitaja. Oma Mantel-suosikkini on muistelmateos Vain varjo häälyväinen, joten innolla (ja vihdoin!) tartuin toiseen tiiviimpään teokseen, vuonna 2017 suomennettuun novellikokoelmaan Margaret Thatcherin salamurha.

Takakannen kritiikkinosto osuu oikeaan: USA Todayn mukaan kokoelma on “kuin suloinen pieni nautinto”, mutta asianlaita korjataan heti, “ei suloinen – sen ymmärtää jo nimestä”. Suloisuus on kaukana, totta tosiaan, sillä Mantelin novellit ovat toisaalta suorastaan ahdistavia ja jollain tapaa inhottavia, sen verran niissä on mukana kuolemaa ja väkivaltakuvitelmia, ja toisaalta toiset novellit saavat kuivasti hymyilemäänkin.

Tarkkanäköisyys, ironia ja hallittu ilmaisu yhdistävät kaikkia yhtätoista novellia, joiden aiheet vaihtelevat syömishäiriötä sairastavasta siskosta Saudi-Arabiassa asuvaan brittiläiseen kotirouvaan ja tämän tutustumiseen yritteliään pakistanilaismiehen kanssa, niminovellin terroristiksi osoittautuvasta putkimiehestä Pilkku-novellin pikkutyttöihin, jotka vakoilevat rotanhäntäsaparoista, mahdollisesti kehitysviiveistä ikätoveriaan. Luonnollisesti osa novelleista on enemmän jonkun lukijan mieleen ja osa toisen, niinhän aina. Ohi Mantelin kohdalla ei mene yksikään.

Taitavaa! Taidokasta tekstiä hyvin suomennettuna, joten siinä mielessä tarjolla on lukemisen riemua, vaikkei novellit sisällöltään riemukkaita olekaan.  Kiirehtiä näiden novellien kanssa ei ole syytä, sillä paljon merkityksellistä ironiaa on rivien väleissä. Mantel ei selittele, ei toki piilottelekaan. Kantaakin hän ottaa, esimerkiksi kirjan niminovelli oli saanut aikaan pienen kohun Isossa-Britanniassa ja monissa tarinoissa häälyy (sic) luokkayhteiskunta.

Kaiken kaikkiaan Mantelin tarkkarajaiset, osin ahdistavat ja kauttaaltaan hiotut novellit osoittavat sen, miten moniaalle tiiviillä ilmaisulla voi ulottua.

Scott Meslow: A Place Both Wonderful and Strange (Twin Peaks)

 

Scott Meslow: A Place Both Wonderful and Strange: The Extraordinary Untold History of Twin Peaks
Faber 2026
272 sivua
Amerikkalainen tietokirja

Outo tunnelma, kirsikkapiirakka, pöllöt, mysteeri, Tiibet, saha, juonittelu, Laura Palmer, murha, rakkaus, Nadinen äänettömät verhot, donitsit, Log Lady, Sarah Palmerin itku, halkaistava sydänkaulakoru, salainen päiväkirja, Dale Cooperin optimismi, douglaskuuset, varjot, alitajunta…

Olen katsonut Twin Peaksin varmaankin jo kuudesti. Olin lukiolainen, kun sarjaa ensimmäisen kerran näytettiin Suomessa ja sen tumma omituinen maailma vei heti mukanaan, pelotti ja lumosi. Sittemmin olen löytänyt sarjasta myös huumoria ja tietenkin yhteisöllisyyttä, ja aina vain uusia yksityiskohtia ja kerroksia. En tiedä, voinko koskaan kyllästyä Twin Peaksiin.

Joku aika sitten näin (muistaakseni) Waterstones-kirjakauppaketjun somessa kuvan Scott Meslown kirjasta A Place Both Wonderful and Strange: The Extraordinary Untold History of Twin Peaks, oli minun tietenkin saatava se omaan hyllyyni.

Ja mikä mukavalukuinen, kiinnostava teos se onkaan! Kaunis omistus ikoniselle sarjalle. Meslow kirjoittaa mukaansatempaavasti ja kertonee myös uutta sarjan luomisesta (tästä en tietenkään ole varma, koska en ole aiemmin lukenut Twin Peaks -aiheista tietokirjaa), mm. näyttelijävalinnoista ja monen asian yllätyksellisyydestä – ilmeisesti Lynchille ja Frostillekaan ei ollut aina ihan selvää, miten mitkäkin kuviot tulevat etenemään.

Meslow kirjoittaa myös aikakaudesta ja tv-historian muutoksesta. Haastattelut, mustavalkoiset kuvat ja hahmojen taakse katsominen antavat omat säväyksensä. Fire Walk With Me -elokuva ja vuonna 2017 ilmestynyt Twin Peaks Return saavat myös arvoisensa tulkinnat. Kovin syvällinen kirja ei ole, muttei sen tarvitse ollakaan. Ennen kaikkea se on ihastuttavaa eskapismia kaikille Twin Peaksin ystäville, vie nimensä mukaisesti todellakin paikkaan – tai siis sarjaan – joka on yhtä aikaa ihana ja omituinen.

Muuten, Meslown kirjaa enemmän nautin (jo) maaliskuussa Riviera Punavuoressa Twin Peaks -maratonista, jonka aikana katsottiin sarjan pilotti ja ensimmäinen kausi. Ihan täydelliset 7 h 45 minuuttia. Mitä kaunein elokuvateatteri, hurmaavat herkut (kirsikkapiirakka!) ja täydellinen uppoutuminen lempisarjaani. Vellon tuon maratonin tunnelmissa edelleen ja haaveilen myös kakkoskauden katsomisesta Rivieran viihtyisässä salissa. Toivottavasti näytöksiä järjestetään kesällä tai syksyllä. ♥ 

Maija Kajanto: Tilinpäätös

 

Maija Kajanto: Tilinpäätös
WSOY 2026
Kansi Kaisu Sandberg
292 sivua
Kotimainen romaani

* Kirja saatu kustantajalta markkinointitarkoituksessa *

Älä käperry sikiöasentoon äläkä kuvittele, että olet Jane Austenin romaanien sankaritar. Sinä olet Assi Suomesta [--].

Viime aikoina olen kaivannut jotain kevyttä mutta fiksua, hellivää ja sujuvaa luettavaa. Ja kuin tilauksesta sain postitse Maija Kajannon romaanin Tilinpäätös. Se oli itse asiassa kiinnostanut minua ennakkoon jonkin verran, vaikken ole lukenut Puistokadun pesula -sarjan avausosaa. Kajannon aiemmista kirjoista olen kuunnellut Korvapuustikesän ja Talvikaupungin valot, joista molemmista pidin kovasti. Mitä parhainta feelgoodia – ja ihanaa oli Talvikaupungin valoissa huomata, ettei romantiikka ole välttämättä ollenkaan se isoin asia lajityypin kirjoissa (tai joissakin on, mutta pidän eniten näistä joissa ei) – tai edes tarpeen.

Tilinpäätös on toinen osa Puistokadun pesula -sarjaa. Vaikka kyse on kirjasarjasta, ei haittaa vaikkei ole lukenut ensimmäistä osaa, sillä nyt keskeishenkilönä on toinen hahmo, keski-iän kynnyksellä oleva tilintarkastaja Assi, joka on ilmeisesti edellisen romaanin sivuhenkilö. Päätyöstään lomautetuksi joutuessaan Assi alkaa pohtia elämäänsä. Mitä hän oikeastaan haluaa? Samalla hän hoitaa isoisänsä kuolinpesän tyhjennystä, mikä tuo eteen salaisuuden, jota isoisä oli eläessään visusti varjellut.

Olipa tämä kaiken kaikkiaan mukava ja sujuva lukukokemus! Kyllähän sitä mielellään olisi austenlainen sankaritar, mutta arkihan se usein kaikkea määrittää. Tilinpäätös on konstailematon romaani tavallisista ihmisistä, joiden arkea ovat tasainen mutta tylsä parisuhde, lomautuksen osuminen omalle kohdalle, sienestäminen, haave Rooman-matkasta, ystävät ja sukulaiset – ja kaipuu kohti jotain vaikeasti määriteltävää elämänmuutosta. Ja muutoksia onkin luvassa, kuten olettaa voi.

Kaiken kukkuraksi joidenkin lukujen alussa on pesulateemaan sopivasti pyykinhoitovinkkejä, jotka tulevat tarpeeseen ainakin omalla kohdallani. Saattaa olla, en tiedä, että Maija Kajannon kirjat voisivat toimia minulle hyvänä luottolukemisena silloin kun kaipaan jotain omalla tavallaan tuttua ja turvallista, lohdullistakin. Tykkäsin!

Vielä yksi tärkeä asia: minähän olisin mielelläni (nykyaikainen!) austenlainen sankaritar, mutta Assin jalat maassa -tyyliset unelmat osoittavat, että haaveita on. Aina. Ja osa niistä voi toteutua.