Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Mutta sitten alkoi tapahtua jotakin kummallista. Mieleni kaukaisiin sopukoihin työnnetyt muistot alkoivat hitaasti ryömiä koloistaan esiin. Vanhat tapahtumat kohosivat silmieni eteen kuvantarkkoina, aivan kuin kokonaista ihmisikää ei olisi kulunutkaan. Ja ensimmäisten epäröivien pisaroiden jälkeen puhkesi tulva: muistin kokonaisia keskusteluja sana sanalta, vivahde vivahteelta, kuin elokuvan kohtauksena.
Tuntuu oudolta. Koit ovat syöneet reikiä lähimuistiini, mutta kaukainen menneisyys nousee mieleeni elävänä ja kirkkaana. Entisen elämäni haamut vierailevat luonani usein, ja hämmästyksekseni huomaan, että en pane sitä edes pahakseni.

98-vuotias Grace Adler, palvelijatar ja myöhemmin arkeologian tohtori, viettää elämänsä viimeisiä vuosia hyvämaineisessa vanhainkodissa. Elämää rytmittävät Ruth-tyttären vierailut, rupattelutuokiot hoitajien kanssa sekä huoli Ruthin pojan Marcuksen katoamisesta. Grace äänittää muistelmiaan Marcukselle tarkoituksenaan avata sukunsa vaiheita. Muistelmat saavat uuden suunnan, kun nuori amerikkalainen elokuvaohjaaja Ursula haluaa kuulla Gracen version Rivertonin kartanossa kesäisenä yönä 1924 tapahtuneesta runoilija Robbie Hunterin itsemurhasta. Ursulan pyyntö saa Gracen paitsi palaamaan Rivertoniin sekä ajatuksissaan että fyysisestikin, myös kaivamaan kaikki menneisyytensä haamut ulos koloistaan.

Englantilaisen Kate Mortonin romaani Paluu Rivertoniin (Bazar 2011; The House at Riverton / The Shifting Fog 2006) on samalla kertaa mysteeri, mikrohistoriallisen tarkka fiktio englantilaisesta aristokratiasta ja heidän palvelusväestään, kertomus sodasta ja rakkaudesta sekä ennen kaikkea kuvaus siskoksista, suvusta ja luottamuksesta.

Grace on vasta varhaisessa teini-iässä päätyessään piiaksi Rivertonin kartanoon, jossa hänen ompelijana työskentelevä äitinsäkin oli aikoinaan ollut palkollisena. Hyväkäytöksinen ja näppärä Garce pääsee ennen pitkää keittiöstä aatelisten asuinkerroksiin siivoamaan lastenhuonetta ja pölyttämään kirjoja. Aviottomana syntynyt sisareton Grace lumoutuu Hattfordin sisarusten, vilkkaan Emmelinen, omapäisen Hannahin ja heidän myöhemmin sotatantereelle ikuisesti jäävän veljensä Davidin eloisuudesta ja leikistä, joka on sisarusten oma salaisuus. Vuosien kuluessa Gracesta tulee Hannahin kamarineiti, joka tietää tämän perheestä enemmän kuin kukaan muu. Elämä järkiavioliiton solmineen Hannahin rinnalla vie oman haaveensa uhranneen Gracen asumaan Lontooseen, vierailulle Pariisiin pelottavan paheellisiin taiteilijakortteleihin, englantilaisen politiikan aitiopaikalle sekä salaisuuksien vartijaksi. Siellä, missä Hannah on, ovat aina myös Emmeline sekä sodasta palannut Robbie Hunter.

Paluu Rivertoniin kulkee kahdessa eri ajassa, ikääntyneen Gracen ja elokuvaohjaaja Ursulan kohtaamisissa sekä Gracen tyttärenpojalleen Marcukselle äänittämissä nauhoissa, joissa 1910- ja 20-luku herää uudelleen eloon yksityiskohtaisen tarkkana, oikukkaana ja tiheätunnelmaisena. Vaikka nimenomaan Gracen muistot kuljettavat tarinaa Hartfordin siskoksista ja Rivertonin kartanosta, pidin tavattomasti 98-vuotiaan Gracen ja Ursulan kohtaamisista, vanhan lumivalkotukkaisen naisen tavasta juoda teetä, panna kengät jalkaansa sekä hänen ällistyttävän hyvästä muististaan ja liberaalista elämänasenteestaan. Nuori Grace on ensin sisäkkö ja myöhemmin kamarineiti, hiljainen tarkkailija, joka on opetettu sanomaan kyllä, rouva ja  sen jälkeen vaikenemaan. Iäkäs Grace taas on omaan kuolemaansa valmistautuva entinen arkeologi, jonka tehtävänä kertoa värikylläinen tarina ja jäädä sen jälkeen pohjoistuulen kuljetettavaksi sinne, mistä ei ole paluuta.

Ennen vanhaan ihmiset pitivät tarinansa omana tietonaan. Heille ei tullut mieleenkään, että se saattaisi kiinnostaa muita. Nyt kaikki kirjoittavat muistelmiaan ja kilpailevat, kenellä on ollut kaikkein kauhein lapsuus, kaikkein väkivaltaisin isä.
Ilmeisesti minun pitäisi olla tyytyväinen. Toisessa elämässäni, Rivertonin jälkeen, toisen maailmansodan jälkeen, vietin paljon aikaa etsien ihmisten unohtuneita tarinoita. Hain silminnäkijöitä, yritin löytää lihaa luiden ympärille.
-- Toivon, että se on vaivan arvoista. Että Ursula on oikeassa. Että Marcus kuuntelee ja ymmärtää. Että oma syyllisyyteeni ja sen syntymiseen liittyvä tarina pystyvät jotenkin vapauttamaan hänet.

Mortonin romaania markkinoidaan tenhovana tarinana murhasta, rakkaudesta ja synkistä salaisuuksista. Tämän perusteella odotin tarttuvani 1920-luvun englantilaiseen luokkayhteiskuntaan sijoittuvaan murhamysteeriin, joka on tunnelmaltaan jostain Diane Setterfieldin Kolmannentoista kertomuksen ja Agatha Christien dekkareiden (modernien versioiden) välisestä maastosta. Kirja eteneekin Gracen muistoissa määrätietoisesti kohti kesää 1924, jonka eräänä yönä runoilija Robbie Hunter kohtasi kohtalonsa sumuisella järvellä. Silti kirjan keskiö ei mielestäni ole runoilijan kuolemaan liittyvä mysteeri ja hyytävä tunnelma, vaan brittiläisen luokkayhteiskunnan kukoistuksen ja murenemisen aika, koko kultainen 20-luku uusine ajatuksineen.

Koska luin Paluuta Rivertoniin ensin nimenomaan murhamysteerinä, tuskastuin romaanin ensimmäisellä puoliskolla sen hitauteen. Tunnelma ei rakentunutkaan jännityksen varaan, vaan pikemminkin sosiaalisten jännitteiden. Sosiaaliset jännitteet ja luokkayhteiskunta ovat kiehtovia teemoja (ja erityisesti omaan mieleeni), mutta Mortonilla tuntui kirjan ensimmäisellä puoliskolla olevan vaikeuksia päästä asiaan tai minulla kerronnan imuun. Mortonin kerronta ei jumiudu, mutta hän tuntuu lumoutuneen hieman liiaksi pitkistä illalliskeskusteluista ja cocktailtilaisuuksista. Mielestäni kirjaa olisi voitu editoida siten, että pohjustusosiota, joksi romaanin alkua kutsun, olisi voitu lyhentää hyvin satakin sivua. Tästä huolimatta romaani toimii. Gracen ja Hartfordin siskosten Emmelinen ja Hannahin tarina on kiehtova, joskaan ei kovin yllättävä. Se voisi olla jopa fiktiivinen siskokirja Mary S. Lovellin erinomaiselle sisaruselämäkerralle Mitfordin tytöille, jonka Morton mainitseekin teoksensa kiitoksissa.

Turha yksityiskohtaisuus saa aikaan sen, että lukiessa ehtii ajatuksissaan tarinan loppuun, vaikka itse kirja onkin vielä kesken. Morton antaa lukijoilleen niin paljon vihjeitä ja ennakkoa tulevasta, että ainakin minä arvasin - tiesin - joiden asioiden kulun johtavan tiettyihin ratkaisuihin. Yksityiskohtien runsaus, esimerkiksi henkilöhahmojen tapa poseerata, saa romaanimaailman näyttäytymään hieman ulkoa päin kuvatulta. On kuin Mortonin teksti olisi samaan aikaan romaani ja elokuvakäsikirjoitus. Tästä huolimatta Paluu Rivertoniin kietoo pauloihinsa nimenomaan tarinansa osalta ja saa miltei rakastumaan henkilöihinsä ja heidän oikkuihinsa.

Vaikeat asiat ja hankalat ajavat kuormansa Emmelinen, Hannahin ja Gracen harteille. Armeijan sanotaan tekevän pojista miehiä, mutta sota ei sitä tee. Naisten kannettavaksi jää paljon ja muistoina elänyt tarina tulee kertoa loppuun. Kirjan jälkimakuna mielessäni soi jazz, ilotulitusraketit sekoittuvat järvisumuun ja englantilainen kartanomaisema uuden ajan (villiin) taiteeseen. Vaikka Rivertoniin voi palata monellakin tapaa, ei entistä onneksi saa koskaan takaisin.

****-

P.S: Yllättäen Paluu Rivertoniin päätyy nyt myös erääksi Karoliinan siskoshaasteen kirjakseni. Tämä jos mikä on siskokirja. En ensin edes ajatellut osallistuvani siskohaasteeseen, mutta mukana ollaan!