Sanni Isometsä: Katoamiskertomus

 

Sanni Isometsä: Katoamiskertomus
S&S 2026
Kansi Mari Huhtanen
208 sivua
Kotimainen romaani

* Saatu kustantajalta markkinointitarkoituksessa *

Kaikki alkaa tyhjästä. Ensin on pehmeä ja pimeä. Sitten läpitunkevat valot. Näet yön leikkautumassa halki ja kahtia. Valkoista ja mustaa samassa kuvassa. Lapsi ovensuussa huutaa: Äiti, mikset tee mitään?

On nuori perhe: äiti, isä ja lapsi. Ja sitten isä kuolee. Menneen ja nykyisen rajaviiva on kuin railo aikojen välissä. On myös vielä aiempaa, kertojan isän itsemurha. Sanni Isometsän omaelämäkerrallinen esikoisromaani Katoamiskertomus on kuvaus menetyksestä ja surusta sekä elämästä silloin, kun surun syvät juuret kietoutuvat kaikkialle.

Miten yksi romaani voikin olla sellainen, että sitä lukee toisaalta pala kurkussa ja paino rinnassa, ja toisaalta kaikkea ihaillen: virkkeitä, rakennetta, sitä miten kaikki sanotaan ja kuinka hyvin kokonaisuus kulkee. “Sensaatiomaisen hyvä”, kirjoitettiin muistaakseni Hesarissakin. Ja silti Katoamiskertomus oli mennä minulta ohi. Mennä, vaikka kirja tuli minulle postitse suoraan kotiin. Laitoin sen vain jonnekin pinoon. Ajattelin, etten kykene lukemaan kuolemasta, en jaksa, en. Tarvittiin yhden rakkaan ystävän ponteva suositus, kun mietin mitä lukisin seuraavaksi.

Kiitos siis ystävälle, lukuvinkki oli kullanarvoinen.

Isometsän romaani on rankka ja kaunis. Kertojan rinnalla kulkee koko ajan. Sinä- ja minämuodossa – kuin hengittäisi sisään ja ulos, katsoisi kaikkea sisältä- ja ulkoapäin – kulkeva kerronta on viiltävän tarkkaa ja kuitenkin unenomaista, muistoista koostuvaa. Kaikki on samalla kertaa ihastuttavan elokuvallista, pohjattoman surullista, fragmentaarista, elämänmakuista.

Lukijaa armahdetaan kevyemmissä osissa, kuten alkupuolen “Love Storyksi” nimetyssä luvussa, jossa syödään jäätelöä, ja kolmansilla treffeillä suudellaan. Tai pienissä hetkissä, jossa lapsi esittää kysymyksiä, jotka ovat pohjimmiltaan kipeitä. Pääosassa on silti kaikkialla leijuva menetys, joka niin valtava ettei sitä tahdo lukijakaan kestää: itkeminen sairaalan vessassa ja juoksulenkillä, tiopentaali joka antaa syvän tiedottomuuden tilan, vainajanpaita. Se totuus, että naisen puoliso on ikuisesti 38-vuotias ja isä 35-vuotias, kertoja itse muuttuu ja vanhenee.

Kaikki on kauheaa ja ahdistavaa, ja niin totta. Teksti niin hyvää, että sen lukemista rakastaa, vaikka eihän tällaista tarinaa haluaisi olla olevankaan. Kun sisältö ja muoto kohtaavat näin onnistuneesti, syntyy hienoa kirjallisuutta.

Claire Lombardo: Onnen päiviä

 

Claire Lombardo: Onnen päiviä
Tammi 2026
The Most Fun We Ever Had 2019
Suomentanut Terhi Vartia
Kansi Tuomo Parikka
582 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

*Saatu kustantajalta markkinointitarkoituksessa*

[--] he olivat vain kaksi nuorta tyttöä, jotka katsoivat tulevaisuuteen turvallisesta paikastaan, jossa he kuuluivat saumattomasti yhteen, paljon ennen kuin maailma kasvoi paljon suuremmaksi kuin he pystyivät käsittämään.

“Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Jotenkin noin alkaa Leo Tolstoin klassikkoromaani Anna Karenina. Claire Lombardon romaani Onnen päiviä alkaa Marilyn-nimisen hahmon, perheenäidin, väsymyksen tunteella kesken tyttärensä häiden. Mutta Tolstoin teoksen tunnettu alku sopisi hyvin Lombardon suureen amerikkalaiseen perheromaaniin.

Tolstoin ohella ajattelen nyt kirjoja, joissa on neljä siskosta: Lombardon romaanin ohella tuoreehkoja siskoskirjoja ovat muun muassa Ann Napolitanon Kaunokaisia ja Coco Melorsin Blue Sisters, klassikoista löytyvät ainakin ihastuttavat L. M. Alcottin Pikku naisia ja kotimainen Rauha S. Virtasen Seljan tytöt. Kirjat eivät liity suoranaisesti toisiinsa (tai ehkä ne kuitenkin linkittyvät, joku on aina esikuva toiselle), mutta perhesuhteiden tarkkaa kuvausta, siskosten välistä kipuilua niistä kaikista löytyy. Ja tosiaan neljä siskosta. Jokainen kirja on ollut myös menestys ja jokaisen henkilökaartista voi löytää oman suosikkinsa.

Onnen päivissä Marilyn ja David ovat siis kasvattaneet neljä tytärtä: Wendyn, Violetin, Lizan ja Gracen. Esikoinen Wendy on jäänyt leskeksi nuorena, hän on vauras nainen, joka harrastaa irtosuhteita ja juo liikaa. Violetilla on korkea koulutus ja ydinperhe, mutta ahdistus ottaa joskus ylivallan. Lizan akateeminen ura ei ota kantaakseen, sillä Liza kantaa jotain muuta: lasta. Kuopus Grace etsii itseään – ehkä ikuisesti. Koko perhe, myös Marilyn ja David, joutuvat peilaamaan itseään ja perhettään, kun heidän kaikkien elämään ilmestyy nuorukainen Jonah.

Taitavasta perhedynamiikan kuvauksesta on helppo nauttia. Lombardon romaani on hänen esikoisensa, mitä on vaikea uskoa, sillä niin sujuva, viihdyttävä ja samalla syvälle menevä se on. Pääosin Chicagon seudulle sijoittuva romaani antaa jokaiselle henkilöhahmolleen omat surunsa, myös Marilynille ja Davidille, jotka tyttäriensä silmissä näyttävät jopa ärsyttävän täydellisiltä. Lombardo taitaa perhesuhteiden nyanssit.

On romaanissa toki miinuksensakin, mutta eikö kaikissa kirjoissa ole? Onnen päivien kohdalla se on pituus. Vaikka menneessä ja nykyisessä kulkea kerronta saakin olla laveaa, tuntui minusta välillä ettei romaani pääty koskaan, että sen seikkaperäisyys puuduttaa. Tiivistäminen olisi tuonut kerrontaan jäntevyyttä ja ilmavuutta, antanut henkilöhahmoille hieman enemmän happea kasvaa lukijan mielessä.

Mutta tällaisenaankin Lombardon romaani on hieno ja voin suositella sitä kaikille laadukkaiden amerikkalaisten romaanien ja keskiluokkaisten perhetarinoiden ystäville.