Koetan nyt unohtaa tietokonekeljutuksen ja palata sekä töiden että blogin ääreen. Vanhoja kuviakin löytyy sieltä täältä, esimerkiksi nyt näkyvän olin tallettanut toisaalle. Sen otin Lontoossa kesällä 2009. Rekisterikilpi oli hauska sekä mieheni että minun mielestä: Liika rahaa Jaguarin omistajalla?
Pitemmittä puheita 30 päivän kirjahaasteeseen, päivät 9-11.
Päivä 09 – Kirja, jota vastoin ennakko-odotuksia päädyit rakastamaan
Omaan mielestäni melko hyvän kirjavainun sen suhteen, että jos ennakkoon tiedän inhoavani jotain kirjaa, en pidä kirjasta ja jos taas etukäteenkin arvelen pitäväni kirjasta, tykkään siitä tai kenties jopa rakastun kirjaan. Minulle on vain harvoin käynyt niin, että pidänkin kirjasta, joka ei alun alkujaankaan kiinnosta.
Keksin tähän hätään kuitenkin kaksi sellaista, vaikka rakastaminen on ehkä turhan voimakas ilmaisu. Toinen kirjoista on J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta-trilogia. En ole mitenkään erityisen innostunut fantasiakirjoista, mutta en missään nimessä vierastakaan genreä. Luin Hobitin melko nuorena ja pidin siitä, mutta en parikymppisenä päässyt Tarua alkua pitemmälle, vaikka yritin lukea mieheni (silloisen poikaystäväni) rakastamaa Tolkienia. Kun Peter Jacksonin ohjaamasta elokuvatrilogiasta ensimmäinen oli tulossa leffateattereihin päätin tarttua härkää sarvista ja lukea kaikki kolme Taru sormusten herrasta-kirjaa. Yllättäen tarina vei minut mukaansa ja kietoi pauloihinsa niin teemoillaan kuin kertomuksellaan. Sormuksen tarinaa enemmän pidin niistä suvantokohdista, joissa odotellaan, kerrotaan tarinoita, pelätään, syödään tai kuljetaan eteenpäin. Myös Tolkienin mielikuvitusrikkaat hahmot miellyttävät minua, ehkä eniten pidän enteistä sekä totta kai haltioista. En tiedä, tulenko lukemaan Taru sormusten herrasta-trilogiaa uudelleen, mutta rakastuin kyllä kotoisaan Kontuun, vaikuttavaan Rivendeliin sekä ihmeelliseen Lothlórieniin.
Toinen kirja, johon tartuin hieman pitkin hampain on lukukokemus alle vuoden takaa. Katharine Hagenan Omenansiementen maku ei noussut omaksi viime vuoden suosikikseni, mutta se on silti kelpo kirja, lukuromaanien aatelia. Tartuin kirjaan vain siksi, että Leena Lumi kirjoitti kirjasta niin kiehtovasti blogissaan. Kirjan kansi sekä takakannen teksti eivät juuri houkutelleet. Vaikka Omenansiementen maun henkilöhahmot voisivat olla hieman verevämpiä, on kirja kokonaisuudessaan varsin aistillinen. Kirjoitin kirjasta näin: "On kuin samaan aikaan olisi keskikesä ja syksyinen pakkasaamu, kuin kaikki olisi suloista ja turvallista, mutta silti ilmassa olisi epävarmuuden muodon ottanutta vaaraa ja muistissa aukkoja." Tuota mieltä olen edelleenkin. En varsinaisesti rakasta Omenansiementen makua, mutta ennakko-odotukseni kirja ylitti tuhatkertaisesti.
Päivä 10 – Suosikkiklassikko
Tämä kuuluu sarjaan mahdottomat kysymyset! Ensiksi klassikon asema mietityttää. Kuinka vanha kirja voidaan julistaa klassikoksi? Ovatko uudehkot, vaikkapa 20-30 vanhat kirjat jo klassikoita, tulevaisuuden klassikoita vai pikkuklassikoita? Tästä on muistaakseni keskusteltu jossain blogissa joitakin kuukausia sitten (kun vain muistaisin, että missä). Sitten iskee runsaudenpula. Nostaisinko esille kotimaisen suosikkini, Juhani Ahon Papin tyttären vai jo lukiovuosista saakka pitämäni Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen? Miten rakastamani Italo Calvino? Entä kaikki Montgomeryn Annat? Jane Austenin Järjellä ja tunteella tai Ylpeys ja ennakkoluulo?
Oikea suosikkiklassikkoni on Järjellä ja tunteella, mutta tulen palaamaan siihen jossain muodossa tämän haasteen aikana ja nostan siksi esille klassikon, jonka toivoisin mahdollisimman monen lukevan.
Se on Harpen Leen Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird). Luokkaerot, rasismi, oikeudenmukaisuus ja syvä etelä sytyttävät eloon tarinan, joka on mielestäni yhdysvaltalaisen kirjallisuuden hienoimpia helmiä. Romaani sijoittuu 1930-luvun Alabamahan. Tarinan keskeishenkilö, kuusivuotias "Scout"-tyttö asuu isänsä ja veljensä kanssa rauhallisessa pikkukaupungissa. Asianajajana toimiva isä Atticus puolustaa oikeudessa mustaa miestä, jota syytetään raiskauksesta. Tapaus nostaa kaupungissa nukkuneen rasismin avoimuuteen. Kuin surmaisi satakielen on samaan aikaan Scoutin kasvutarina sekä poliittinen kannanotto ihmisten tasaveroisuuden puolesta. Alabaman kuuman kesän tunnelma on vahvasti läsnä yhdessä lapsuuden syvimpien kokemusten kanssa.
Päivä 11 – Kirja, jota vihasit
Tämä on helppo. Pyydän ensin anteeksi kaikilta Coelhon ystäviltä, koska tiedän hänen olevan varsin merkityksellinen kirjailija monille. Pidän kahdesta Coelhon kirjasta, Alkemististä sekä Yhdestätoista minuutista luultavasti sen vuoksi, että ne olivat ensimmäiset coelhoni ja tuntuivat ensialkuun uudenlaisilta ja raikkailta. Mutta sitten tuli isoja muttia matkaan ja olen inhonnut kaikkia muita Coelhon kirjoja, vaikka ymmärrän hyvin niiden kiehtovuuden monien muiden mielessä.
Kaikkein eniten vihaan (ja kyllä, vihaan!) Coelhon kirjaa Veronika päättää kuolla. Kirjassa Veronika, joka on tietenkin kaunis ja nuori, kuten Coelhon naiset tuppaavat olemaan, yrittää itsemurhaa ja päätyy sairaalaan, jossa hänelle ennustetaan vain muutamaa elinpäivää sydänvaurion vuoksi. Kirjassa on kaikenlaisia potilaskertomuksia, kauheaa hölynpölyä, kuten astraalimatkoja sekä tietenkin vapautumista seksuaalisuuden avulla. Mielestäni Veronika päättää kuolla on laskelmoidusti kirjoitettu kirja, jonka sisältöä pidän humpuukina. En tuppaa tuoda omia raskaita kokemuksiani esille kirjablogissani, mutta nyt teen pienen poikkeuksen. Älkää säikähtäkö, en tee tästä tapaa. Olen itse läpikäynyt erään ravistelevan sairaalakokemuksen fyysiseen terveyteen liittyen ja vaikka koin kaikenlaista, en takuulla kokenut mitään ruumiista irtautumisia, näkyjä, enkeleitä, astraalimatkoja tai muuta vastaavaa. Ehkä siksikin inhoan tätä kirjaa niin paljon, mutta en ylipäätäänkään pidä Coelhon kirjojen kevytfilosofiasta tai epämääräisestä maailmankatsomuksesta.
Kirjoitin kerran Coelhosta näin: "En jaksa sitä sufilaisuuden, kristillisen mystiikan, kevyttilastojen ja historiallisten faktojen kevyen vyörytyksen sekamelskaa". Jos jotain hyvää haen kirjasta, niin Coelho osaa kuvata sairaalamiljöötä varsin hyvin, kuten myös itäeurooppalaista kaupunkia (paikoin tulee mieleen jopa ihailemani Kieslowskin elokuvat).
Pitemmittä puheita 30 päivän kirjahaasteeseen, päivät 9-11.
Päivä 09 – Kirja, jota vastoin ennakko-odotuksia päädyit rakastamaan
Omaan mielestäni melko hyvän kirjavainun sen suhteen, että jos ennakkoon tiedän inhoavani jotain kirjaa, en pidä kirjasta ja jos taas etukäteenkin arvelen pitäväni kirjasta, tykkään siitä tai kenties jopa rakastun kirjaan. Minulle on vain harvoin käynyt niin, että pidänkin kirjasta, joka ei alun alkujaankaan kiinnosta.
Keksin tähän hätään kuitenkin kaksi sellaista, vaikka rakastaminen on ehkä turhan voimakas ilmaisu. Toinen kirjoista on J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta-trilogia. En ole mitenkään erityisen innostunut fantasiakirjoista, mutta en missään nimessä vierastakaan genreä. Luin Hobitin melko nuorena ja pidin siitä, mutta en parikymppisenä päässyt Tarua alkua pitemmälle, vaikka yritin lukea mieheni (silloisen poikaystäväni) rakastamaa Tolkienia. Kun Peter Jacksonin ohjaamasta elokuvatrilogiasta ensimmäinen oli tulossa leffateattereihin päätin tarttua härkää sarvista ja lukea kaikki kolme Taru sormusten herrasta-kirjaa. Yllättäen tarina vei minut mukaansa ja kietoi pauloihinsa niin teemoillaan kuin kertomuksellaan. Sormuksen tarinaa enemmän pidin niistä suvantokohdista, joissa odotellaan, kerrotaan tarinoita, pelätään, syödään tai kuljetaan eteenpäin. Myös Tolkienin mielikuvitusrikkaat hahmot miellyttävät minua, ehkä eniten pidän enteistä sekä totta kai haltioista. En tiedä, tulenko lukemaan Taru sormusten herrasta-trilogiaa uudelleen, mutta rakastuin kyllä kotoisaan Kontuun, vaikuttavaan Rivendeliin sekä ihmeelliseen Lothlórieniin.
Toinen kirja, johon tartuin hieman pitkin hampain on lukukokemus alle vuoden takaa. Katharine Hagenan Omenansiementen maku ei noussut omaksi viime vuoden suosikikseni, mutta se on silti kelpo kirja, lukuromaanien aatelia. Tartuin kirjaan vain siksi, että Leena Lumi kirjoitti kirjasta niin kiehtovasti blogissaan. Kirjan kansi sekä takakannen teksti eivät juuri houkutelleet. Vaikka Omenansiementen maun henkilöhahmot voisivat olla hieman verevämpiä, on kirja kokonaisuudessaan varsin aistillinen. Kirjoitin kirjasta näin: "On kuin samaan aikaan olisi keskikesä ja syksyinen pakkasaamu, kuin kaikki olisi suloista ja turvallista, mutta silti ilmassa olisi epävarmuuden muodon ottanutta vaaraa ja muistissa aukkoja." Tuota mieltä olen edelleenkin. En varsinaisesti rakasta Omenansiementen makua, mutta ennakko-odotukseni kirja ylitti tuhatkertaisesti.
Päivä 10 – Suosikkiklassikko
Tämä kuuluu sarjaan mahdottomat kysymyset! Ensiksi klassikon asema mietityttää. Kuinka vanha kirja voidaan julistaa klassikoksi? Ovatko uudehkot, vaikkapa 20-30 vanhat kirjat jo klassikoita, tulevaisuuden klassikoita vai pikkuklassikoita? Tästä on muistaakseni keskusteltu jossain blogissa joitakin kuukausia sitten (kun vain muistaisin, että missä). Sitten iskee runsaudenpula. Nostaisinko esille kotimaisen suosikkini, Juhani Ahon Papin tyttären vai jo lukiovuosista saakka pitämäni Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen? Miten rakastamani Italo Calvino? Entä kaikki Montgomeryn Annat? Jane Austenin Järjellä ja tunteella tai Ylpeys ja ennakkoluulo?
Oikea suosikkiklassikkoni on Järjellä ja tunteella, mutta tulen palaamaan siihen jossain muodossa tämän haasteen aikana ja nostan siksi esille klassikon, jonka toivoisin mahdollisimman monen lukevan.
Se on Harpen Leen Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird). Luokkaerot, rasismi, oikeudenmukaisuus ja syvä etelä sytyttävät eloon tarinan, joka on mielestäni yhdysvaltalaisen kirjallisuuden hienoimpia helmiä. Romaani sijoittuu 1930-luvun Alabamahan. Tarinan keskeishenkilö, kuusivuotias "Scout"-tyttö asuu isänsä ja veljensä kanssa rauhallisessa pikkukaupungissa. Asianajajana toimiva isä Atticus puolustaa oikeudessa mustaa miestä, jota syytetään raiskauksesta. Tapaus nostaa kaupungissa nukkuneen rasismin avoimuuteen. Kuin surmaisi satakielen on samaan aikaan Scoutin kasvutarina sekä poliittinen kannanotto ihmisten tasaveroisuuden puolesta. Alabaman kuuman kesän tunnelma on vahvasti läsnä yhdessä lapsuuden syvimpien kokemusten kanssa.
Päivä 11 – Kirja, jota vihasit
Tämä on helppo. Pyydän ensin anteeksi kaikilta Coelhon ystäviltä, koska tiedän hänen olevan varsin merkityksellinen kirjailija monille. Pidän kahdesta Coelhon kirjasta, Alkemististä sekä Yhdestätoista minuutista luultavasti sen vuoksi, että ne olivat ensimmäiset coelhoni ja tuntuivat ensialkuun uudenlaisilta ja raikkailta. Mutta sitten tuli isoja muttia matkaan ja olen inhonnut kaikkia muita Coelhon kirjoja, vaikka ymmärrän hyvin niiden kiehtovuuden monien muiden mielessä.
Kaikkein eniten vihaan (ja kyllä, vihaan!) Coelhon kirjaa Veronika päättää kuolla. Kirjassa Veronika, joka on tietenkin kaunis ja nuori, kuten Coelhon naiset tuppaavat olemaan, yrittää itsemurhaa ja päätyy sairaalaan, jossa hänelle ennustetaan vain muutamaa elinpäivää sydänvaurion vuoksi. Kirjassa on kaikenlaisia potilaskertomuksia, kauheaa hölynpölyä, kuten astraalimatkoja sekä tietenkin vapautumista seksuaalisuuden avulla. Mielestäni Veronika päättää kuolla on laskelmoidusti kirjoitettu kirja, jonka sisältöä pidän humpuukina. En tuppaa tuoda omia raskaita kokemuksiani esille kirjablogissani, mutta nyt teen pienen poikkeuksen. Älkää säikähtäkö, en tee tästä tapaa. Olen itse läpikäynyt erään ravistelevan sairaalakokemuksen fyysiseen terveyteen liittyen ja vaikka koin kaikenlaista, en takuulla kokenut mitään ruumiista irtautumisia, näkyjä, enkeleitä, astraalimatkoja tai muuta vastaavaa. Ehkä siksikin inhoan tätä kirjaa niin paljon, mutta en ylipäätäänkään pidä Coelhon kirjojen kevytfilosofiasta tai epämääräisestä maailmankatsomuksesta.
Kirjoitin kerran Coelhosta näin: "En jaksa sitä sufilaisuuden, kristillisen mystiikan, kevyttilastojen ja historiallisten faktojen kevyen vyörytyksen sekamelskaa". Jos jotain hyvää haen kirjasta, niin Coelho osaa kuvata sairaalamiljöötä varsin hyvin, kuten myös itäeurooppalaista kaupunkia (paikoin tulee mieleen jopa ihailemani Kieslowskin elokuvat).
Samaa mieltä Coelhon suhteen, noista kahdesta pidin. Omenansiementen makuun jouduin minäkin Leenan blogin kautta. Siinä mielessä hassua, että luen saksalaiset kirjat saksaksi ja kirja oli pitkään bestsellerlistalla Saksassa eikä kiinnostanut eli piti tehdä tuo lenkki suomalaisen kirjablogin kautta.
VastaaPoistaAllu: Metka juttu tuo kertomasi Omenansiementen mausta. Onko sitä markkinoitu Saksassa jotenkin epäkiinnostavasti vai onko Leenan teksti lumonnut sinut? Itse en ilman Leena blogia olisi tiennyt koko kirjasta.
VastaaPoistaJuhani Ahoa pitäis taas lukea..
VastaaPoistaMinä jätin Veronikan hyllyyn jo nopean selailun perusteella. Tuntuu että miehellä on uudempien kirjojen myötä yhä vähemmän sanottavaa joten tarina täytyy tekemällä tehdä.
VastaaPoistaOmenansiementen maku oli yllättävän hyvä - ja vielä esikoinen! Ihailla pitää.
Minä en ole lukenut Coelhoa, mutta ei se kyllä kiinnostakaan yhtään...
VastaaPoistaKuin surmaisi satakielen on minulle se lukematon klassikko, jonka haluan kaikkein palavimmin lukea.
Muuten oli taas kerran paljon yhteisiä, hyviä lukukokemuksia... :) <3 Omenansiemeniä en ole lukenut, mutta Leenan arvio on jäänyt lähtemättä mieleen.
Minulla on tuo Harper Lee lukematta, vaikka aina (muistaessani) ajattelen, että pitäisi. Kiitos, kun nostit sen taas esille. Ja Tolkienit minä luin parikymppisenä - ne voisivat kyllä olla juri tuota luulin että en pitäisi mutta pidin kuitenkin -sarjaa.
VastaaPoistaIloiten tervehdin myös vahvaa verbivalintaasi Coelhon suhteen, kuten tiedät. En kerta kaikkiaan KESTÄ ajatusta, että joku (miljonääriksi hölynpölyllään tullut) tarvitaan kertomaan koko läntiselle maailmalle, mikä elämässä on tärkeää. Sitä kai se tekee. Kai, koska en ole pystynyt lukemaan ainuttakaan Coelhoa loppuun. Olen yrittänyt kyllä.
Ooh, onpa ihan virkistynyt olo, kun sai sanoa. Taas. ;)
Samaa mieltä Coelhosta. Saatan haukkua myös joitakin muita kirjoja coelhoiksi, jos niissä tulee sellainen paasaamisen sävy. Jännää tosin, miten se onkin sitten menestynyt niin valtavan hyvin.
VastaaPoistaMinulle kävi aivan samoin "Taru Sormusten herrasta" kanssa. En ole fantasian ystävä, mutta jostain syystä ajattelin, että TSH:sta on luettava. Aloitettuani, se vei mukanaa jopa niin, että tuli uniin asti.
VastaaPoistaJa Coelhosta samaa mieltä.
t. Jaana
Minulla on samat Coelho-suosikit mutta Veronika ei kyllä pahemmin sytyttänyt. Samaa oli laittanut P.S.Rakastan kirjoja-blogin Sara. Hänen pienien tarinan kokoelmastaan Like a flowing river tykkäsin, tai en ole lukenut sitä kokonaan, siinä oli sellaista pientä mukavaa.'
VastaaPoistaHyvä kuin muistutit minuakin tuosta Harper Leestä! Klassikkoprojektini jonoon.. :)
Ja pitänee joskus tutustua tuohon Omenansiementen makuun myös jos osuu kohdalle. Ainakin lukea sinun ja Leenan arvostelut siitä.
+ ihana kuva!!
Coelho jakaa näköjään vahvasti mielipiteitä. Mullakin on häneen ristiriitainen suhde. Toisista kirjoista pidän (en rakasta kuitenkaan) ja joistakin vain en pidä ja ajattelen niiden olevan liian laskelmoituja tai jotenkin ne vain tökkivät(kuten Alkemisti). Veronica oli minun mielestäni ihan ok.
VastaaPoistaVarmaan Coelhossa ärsyttää just se, että yrittää tunkea mukaan kaikkia erilaisia uskomuksia ja filosofioita.
Ilse kommentoi hyvin Coelhoa. Minäkään en ymmärrä hänen tapaansa kirjoillaan julistaa, mikä on elämässä olennaista. Mut kuten totesin, joskus C:n kirjat toimii ja joskus ei.
Aina kun mainitsee Coelhon, niin saa ainakin blogikeskustelun aikaan =D Mutta samoilla linjoilla mennään, ihan joka kohdalla. Taidan silti yrittää keksiä jotain muuta inhokiksi :)
VastaaPoistaHih, sattuipas meillä sama inhokki :)
VastaaPoistaCoelhosta on tänään saanut lukea paljon blogeista ;). Minäkin olen lukenut 11 minuuttia, aloitin joskus Piedrajoen rannalla mutta se jäi kesken. 11 minuutissa ei ollut samaa paasausta kuin muissa (kuulemma) on, ja ihan vetävä tarinankuljetus. Lukuisan Laura kirjoitti myös Coelhosta hauskasti, tyyliin "en uskalla enää lukea coelhoa ja tyydyn siihen" :D.
VastaaPoistaMinäkin koetan nostaa tässä haasteessa sellaisia hyviä kirjoja, jotka eivät ole niin paljon esillä, vaikka se oma ikisuosikki olisi se sama Montgomery tai Austen kuin kaikilla muillakin :). Tuo Satakieli pitää joskus lukea!
Katja, nyt oli niin paljon sinulla, että en muista kaikkea...
VastaaPoistaSiis, olen pitänyt kolmesta Coelhosta ja muista olen sanonut pahasti, kun oli viime talvena kaksikin suurta Coelho -keskustelua eri blogeissa. Olen niiiin kyllästynyt herran mukafilosofiaan, että voisin sairastua siitä. Ja olen huomannut, että hän on todellakin lukenut kaiken, mitä profeetta Gibran on kirjoittanut. En nyt uskalla syyttää plagioinnista, mutta olen välillä joutunut katsomaan kirjan selkämyksestä, että luenko Coelhoa vai Gibrania. On erittäin todennäköistä, että en ota lukuun enää yhtään Coelhon kirjaa.
Omenansiementen mausta olen varmaan sanonut jo kaiken. Kun aloitin kirjan, se alku oli niin vaarallisen tavanomainen, että en tajunnut, mikä helmi se olikaan. Ja etenkin kun suomalaiset kannet laskevat kirjan tasoa. Kirja on nyt palkissani saksalaisilla kansilla. Hagena on ihana ja miellyttävä. Kirja on ns. lukukirjojen aatelia. Kirja tuo minulle hyvän mielen ja siksi se jää omaan kirjastooni.
Minusta oli aivan hurmaavaa silloin huomata, miten sinäkin pidit Hagenan kirjasta. Tässä se näkee, että hiukan romanttinenkin kirja voi olla kiinnostava, eikä mikään tyhjänpäiväinen imelyysvuodatus. Kirpakka siementen maku!
Magee jagari;-)
Kiitos linkityksetä♥
Olen lukenut Coelholta kirjan taikka kaksi, enkä ymmärtänyt yhtään sitä mukamas filosofiaa, jota hän ilmeisesti kaikissa kirjoissaan viljelee. Onneksi kirjat ovat aika lyhykäisiä, muuten ne olisivat saattaneet jäädä kesken.
VastaaPoistaHarper Leesta pidän minäkin. Pitäisi ottaa se uudelleen luettavaksi.
Hagena kiinnostaa.
Oivoi näitä kirjablogeja, ahdistus iskee aina päälle, kun tajuan, etten ikinä koskaan ennätä lukea kaikkea mitä haluaisin...
Hannele: Juhani Aho niitä kirjailijoita, joiden teoksiin palaan miellelläni uudelleen.
VastaaPoistaElma Ilona: Coelho jakaa mielipiteitä hyvin vahvasti. Veronikaa vihasin, monista en pidä ja muutama on ihan ok. En kuitenkaan usko enää lukevani Coelhon kirjoja. Omenansiementen maku oli omassa lajissaan kelpo kirja!
Karoliina: Älä aloitakaan! Tai et varmasti sitä teekään, kun ei alkujaankaan kiinnosta. Hyvä. Kuin surmaisi satakielen on hieno kirja. Siinä on paljon sellaisia teemoja, jotka puhuttelevat edelleen. <3
Ilse: Tolkien osasi yllättää, joskaan en usko lukevani Tarua enää. Tosin voi olla, että otamme joskus lasten kasvaessa perheellemme mahtiurakat ja luemme kirjat ääneen! Siitä sitä kuluisi ilta jos toinenkin. :) Sinä olet hyvällä Coelho-tiellä ja parasta siinä tiessä taitaa olla se, että päättyi heti alkuunsa?!
Mari A.: Hauska! "Nää on taas näitä coelhoja", saanko ottaa ilmaisun omaan käytööni?
Jaana: Kiitos kommentistasi. :) Taru sormusten herrasta on ehkä siinä mielessä hyvin kirjoitettu ja klassinen, että se kiehtoo myös meitä, jotka emme niin viehäty fantasiasta. Tervetuloa Coelho-klubiin.
Linnea: Huomasinkin Saran blogista, että hänellä oli sama inhokki. Coelho on hankala, koska mietin häntä vaikken pidä.
Harper Leen kirja kannattaa kyllä lukea!
Anna Elina: Minullakin oli ristiriitainen suhde. Olisin halunnut pitää Coelhosta, mutta en jotenkin osaa ja nyt en enää edes halua. Luulen, että jopa Yksitoista minuuttia ja Alkemisti, joista aikoinaan pidin, olisivat mielestäni nyt vähemmän hyviä. Jotkut kirjalliset tiet on kuljettu loppuun nopeasti.
Anni.m.: On mahtavaa päästää joskus näitä kirjallisia angsteja ulos! Puhdistavaa. Sinä keksit hyvän inhokin.
Pienen mökin emäntä: Yksitoista minuuttia oli jotenkin "ihan tavallinen romaani", mikä varmasti pelasti kirjan Coelho-suosta.
Tässä haasteessa on jännää se, että yrittä nostaa esille kirjoja, joita kaikki eivät nostaisi, mutta sitten tulee näitä coelhoja. Annat taas ovat niin ihania, etten voi olla niistä kirjoittamatta. :)
Leena: Minä olen runsassanainen nainen! Se on hyvä/paha asia. Muistankin pari Coelho-keskustelua, yksi taisi olla juuri täällä. Minäkään en usko häntä enää lukevani.
Omenansiementen maku on kuin pirskahteleva omenaviini. Se on raikas ja hapokas, maistuu aluksi mitäänsanomattomalta, mutta paranee ensimmäisen lasillisen jälkeen. :)
Petriina: Ihan samat ajatukset siis sielläkin!
Älä huoli siitä, ettet ehdi lukea kaikkea. Kirjablogeista saa toivottavasti vinkkejä myös niistä kirjoista, joihin ei kannata tarttua. <3