Kathryn Stockett: Piiat

"Pieni valkoinen tyttö sanoo: 'Mulla on nenä, sulla on nenä.'" Ja nipistän sen pientä nokkaa. Se kurkottaa kättään ja nipistää minun nenääni.
"Pieni valkoinen tyttö sanoo: 'Mulla on varpaat, sulla on varpaat.'" Ja minä kutitan sen varpaita, mutta se ei pääse käsiksi minun varpaisiini, koska minulla on valkoiset työkengät jalassa.
"'Joten me ollaan ihan samanlaisia. Väri vaan on erilainen', sanoo pieni värillinen tyttö. Ja pieni valkoinen tyttö oli samaa mieltä ja ne on ystäviä. Sen pituinen se."
Typykkä tuijottaa minua. Jestas, se oli surkein satu mitä olen koskaan kuullut. Eihän siinä ollut edes juonta. Mutta Typykkä, se hymyilee ja sanoo: "Kerro se uudestaan".

Vuoden 1963 Missisippissä rotuerottulaki on vielä voimissaan. Lain mukaan valkoiset ja mustat eivät saa mennä keskenään naimisiin, värillisiä ja valkoisia ei saa haudata samaan kirkkomaahan, neekerit ja valkoiset eivät saa käyttää samoja juoma-automaatteja, puhelinkoppeja tai julkisia käymälöitä. He eivät saa edes ostaa postimerkkejä samalta luukulta. Silti mustaihoiset palvelijat, piiat, hoitavat valkoihoisten lapsia jopa niin, että ovat usein lapsille biologisia vanhempiaan läheisempiä. Aikuistuessaan nämä lapset kuitenkin muuttuvat vanhempiensa kaltaisiksi ja unohtavat värilliset kasvattajansa. Valkoiset naiset oppivat nappaamaan itselleen aviomiehen, mustat taas oppivat kuinka ollaan hiljaa ja sanotaan kyllä, ma'am.

Kathryn Stockettin romaanissa Piiat (Wsoy 2010; The Help 2009) Yhdysvallat on muuttumassa. Muualla maassa järjestetään marsseja, John F. Kennedy on presidenttinä ja e-pilleri antaa naisille uudenlaisia vapauksia. Missisippi on kuitenkin viimeinen linnake niin naisten kuin värillisten oikeuksien suhteen.

Nuori, korkeasti koulutettu puuvillaplantaasin omistajan tytär miss Skeeter näkee oman osavaltionsa tiessä paljon väärää ja aloittaa uhkarohkean hankkeen. Hän alkaa kerätä kotiapulaisten elämäntarinoita, rehellisiä kokemuskertomuksia valkoisten alaisina työskentelystä toimittaakseen kokemuksista kirjan, jonka tarkoituksena on saattaa epäkohdat suuren yleisön tietoon ja tuoda siten muutosta Missisippin elämään. Skeeter ei ole kansalaisoikeustaistelija, mutta hänen hankkeensa on poliittinen ja vaarallinen. Aluksi Skeeterin tuntuu olevan mahdotonta saada haastateltavia, mutta pikkuhiljaa hän saavuttaa ystävänsä miss Leefoltin apulaisen Aibileenin luottamuksen, tutustuu temperamenttiseen Minnyyn ja moniin muihin kotiapulaisiin. Ilta toisensa jälkeen Skeeter uhmaa virkavaltaa ja ajaa autollaan mustien asuinalueelle Aibileenin pieneen taloon, jossa hän kuuntelee piikojen elämäntarinoita.

Piikojen tarina kulkee kolmen minä-kertojan, Skeeterin, Aibileenin ja Minnyn, vuorovedoin. Heidän kauttaan pienet ja suuret asiat lyövät kättä: Miss Leefolt määrää Aibileenille erillisen vessan kylmään autotalliin, mutta hänen pieni tyttärensä, Typykkä Mae Mobbey, pitää Aibileenia oikeana äitinään. Minnyä on syytetty varkaaksi ja ties miksi, mutta hänen blondattu pinkeäjumpperinen emäntänsä miss Celia on hänen kanssaan tasaveroisempi kuin voisi arvata. Omat yksityiselämänsä murheet on Skeeterilläkin, jonka niskaan hengittävät myös hänen naisyhdistyksen vessa-aloitetta puuhaavat ystävänsä.

Useat kertomuksista ovat surullisia, katkeria. Sitä olin odottanutkin. Mutta joukossa on hämmästyttävän paljon myös positiivisia tarinoita. Ja kaikki kotiapulaiset katsovat jossain vaiheessa Aibileeniin kuin kysyäkseen Oletko varma? Voinko tosiaan kertoa tällaista valkoiselle naiselle?
"Aibileen? Mitä tapahtuu jos... Jos tämä juttu painetaan ja ihmiset saa selville keitä me ollaan? ujo Winnie kysyy. "Mitä sä luulet, että ne tekee meille?"

Vaikka Piiat sijoittuu 1960-luvulle ja Yhdysvaltain syvään etelään, on sen sanoma edelleen merkittävä. Se on tärkeä niin kauan kuin maailmassa on sukupuoleen tai etnisyyteen liittyvää erottelua. Piioissa on paljon ihanaa syvän etelän tunnelmaa, mutta kaikkea leimaa pelon ilmapiiri. Tuulen viemän romanttisuus on kaukana mielikuvissa. Väkivalta näkyy uutisissa ja pelkona kulkea pimeillä kujilla. Uutisissa kerrotaan, kuinka mustaihoisia ihmisiä tai heidän kanssaan läheisissä väleissä olevia valkoisia saatetaan ampua omien lastensa silmien edessä. Pelko on mukana myös Skeeterin ja piikojen arjessa. Kaikkein vaarallisimpia ovat juuri valkoiset naiset, jotka hymyilevät edessä päin, mutta voivat erilaisista naruista vetämällä kiskoa maton lisäksi lattiankin jalkojen alta.

Kahtryn Stockett kirjoittaa hyvin. Piiat viihdyttää olematta viihdekirja. Stockett ei kikkaile kielellä, ei viipyile tunnelmissa tai viittaile riviensä välissä, vaan kertoo mustien ja valkoisten naisten tarinan sivu sivulta siten, ettei kirjaa malttaisi jättää hetkeksikään lepäämään. Epäilys ja luottamus, viha ja rakkaus, kateus, kauna ja sisaruus lomittuvat toisiinsa ilman pateettisuuden häivääkään. Stockett ei myöskään kerro liikaa tai aliarvioi lukijansa historiantuntemusta. Sen vuoksi hänen ei ole tarpeen vääntää mallia rautalangasta, vaan esimerkiksi kuvaus uskomuksesta erilaisesta bakteerikannasta ja mustien omista vessoista kertoo alistamisesta paljon enemmän kuin kasvoille sylkeminen tai nekruksi nimittely.

Piiat on yhteiskunnallisesta otteestaan huolimatta lukuromaani, lajissaan hyvä, ei enempää, ei vähempää. Paikoin se on suorastaan hauska, ilkikurinenkin. Vaikka usein hieman kavahdan bestsellereitä, en nyt keksi ketään, kenelle en tätä suosittelisi. Mietteistäni voitte arvata, että unohdin nyt jonkun itselleni omaisen analyytisyyden tason ja istun edelleen ajatuksissani Abileenin pienessä keittiössä juomassa teetä tai Coca-colaa, kuunnellen Skeeterin kirjoituskoneen näppäinten tallentavan Abileenin, Minnyn ja monien muiden kertomuksia. Kuumuus humisee ulkona ja eikä puuvillapelloilta käyvä tuuli tuo juurikaan helpotusta, Patsy Cline on juuri kuollut, Klaanista puhutaan kuiskien, Martin Luther King puhuu televisiossa ja jokaisen mielessä käy kysymys: uskalletaanko me huokaista helpotuksesta?

****

Piioista ovat kirjoittaneet ainakin Anni . m., Kirjapeto, Jossu, Satu sekä Olivian Kirjasieppo.