Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei
Gummerus 2019
Nei og atter nei 2016
Suomentanut Sanna Manninen
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
262 sivua (ennakkokappale kustantamosta)
Norjalainen romaani

Miten mukavaa olikaan olla se jota säälittiin. Aivan kuten pienenä, kun Ingrid kertoi olevansa orpo. Se oli yhtä mukavaa kuin uida suolaisessa vedessä ja tuntea kallion vieressä huojuvan ruskean merilevän tuoksu.

– Ihan käsittämätöntä, yli kaksikymmentä vuotta, ja sitten hän häipyy noin vain. Etkö ole raivoissasi?

Ingridin pitäisikin olla raivoissaan. Hänen miehensä Jan on ihastunut itseään 15 vuotta nuorempaan Hanneen. Näennäisesti kaikki on ollut hyvin Ingridin ja Janin elämässä: on omakotitalo, aikuiset pojat, urat äidinkielen opettajana ja ministeriön osastonjohtajana. Kaikki on asettunut omiin uomiinsa ehkä liiaksikin. Silti Janin ja Hannen suhde tulee Ingridille yllätyksenä. Hanne puolestaan elää sinkkuna, aiemmat suhteet ovat jääneet taakse, biologinen kello tikittää. Suhde tuo Hannelle ja Janille uutta virtaa ja jännitystäkin elämään, mutta miten reagoi Ingrid?

Liane Moriartyn tuoreen romaanin Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista jälkeen tunsin oloni hieman pettyneeksi. Moriarty oli kyllä tuttuun tapaansa sujuva ja sinänsä taitava kirjoittaja, mutta romaani lässähti enkä saanut siitä kunnolla edes sitä hyvää satiiria, jota kirjailijalta odotin. Kaipasin jotain samanlaista täyttämään viihderomaaniaukkoa mielessäni. Sain vastauksen nopeammin kuin odotin.

Norjalaisen Nina Lykken, joka toukokuussa vieraili Helsinki Litissäkin, romaani Ei, ei ja vielä kerran ei on satiiriksi kasvava kuvaus keskiluokkaisten ihmisten kriisistä.

Kyse on tietenkin klassisesta kolmiodraamasta, hyvin toimeen tulevien ihmisten tragediasta. Jotkut voivat ärsyyntyä siitä, että fokuksessa on nimenomaan keskiluokka, mutta mielestäni keskiluokkaisten ihmisten kriisi ja hätä ovat ihan yhtä aitoja kuin minkä tahansa muunkin ihmisryhmän. Lisäksi Lykken hahmoista ainakin Ingrid on lähtöisin niin rikkinäisistä oloista kuin norjalaisen hyvinvointiyhteiskunnan keski-ikäinen olla voi. Toki asetelma on muuten tavallinen, jotain sellaista mitä voisi tapahtua kenelle vain.

Tavanomaisesta kolmiodraamasta kasvaa absurdi tragedia, tai tragikomedia. Fiksut ihmiset toimivat hölmöillä tavoilla. Heille tekisi mieli huutaa kirjan nimen tavoin: ei, ei ja vielä kerran ei! Ja toisaalta Lykken luomaa draamaa seuraa innolla, mainiosti viihtyen. Lykke liioittelee, hetkittäin lukija voi tirskua, toisinaan kokea surua henkilöhahmojen puolesta ja ajoittain koko tragikomediaan sekoittuu annos kylmää naurua: loppupuolen käänteille ei kuitenkaan voi oikeastaan nauraa, niin paljon Lykke kierroksia lisää.

Janista, Hannesta tai Ingdiristä kenestäkään ei voi juuri pitää, mutta heitä, pieniä nappuloita ihmissuhdesopassa, seuraa kiinnostuneena. Lopputulos on aiheensa puolesta realistinen, käänteiltään osin uskomaton, kokonaisuudessaan sopivan outo ja viihdyttävä romaani.

Ja samaan aikaan heräsi toivo: Ehkä tämä tarina loppuisi. Ehkä oli olemassa jotain muuta.

--

Lykken romaani on jakanut lukijoiden mielipiteitä. Muualla mm. Jonna, Laura, Tiina ja Tuija.

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista
WSOY 2019
Nine Perfect Strangers 2018
Suomentanut Helene Bützow
Arvostelukappale
Australialainen romaani

Tämä on jotenkin alentavaa, Frances ajatteli. Istuimme hänen jalkojensa juuressa kuin päiväkotilapset. Olemme hiljaa, hän puhuu. Säännöissä kiellettiin myös katsekontakti, mutta Maša tuntui rohkaisevan siihen. Hän laati säännöt voidakseen rikkoa niitä itse. Minä maksan tästä, Farnces ajatteli. Olet mjinun palveluksessani, rouva hyvä.

Pieni rentoutus- tai puhdistautumisloma, mikä ihana ajatus! Muutama päivä, uusia ihmisiä, meditaatiota ja hoitoja, omaa aikaa, ja ulos kuin uutena ihmisenä. Näinhän sen pitäisi mielikuvissa mennä, mutta salaperäisen Mašan johtamassa hyvinvointikeskuksessa on omat sääntönsä. Yhdeksän erilaista ihmistä (kirjailija Frances Welty, nuoripari Ben ja Jessica Chandler, bisnesmies Lars Lee, eronnut pienten lasten äiti Carmel Schneiner, painon pudotusta yrittävä Tony Hogburn, sekä surua kantava perhe: Napoleon, Heather ja Zoe Marcon) kokoontuu sinne korjaamaan itseään, mutta jokainen tulee niin omalaatuisten hoitojen ja smoothieiden kuin oman itsensä yllättämiksi. Läsnä ovat myös hyvinvointikeskuksen työntekijät Yao ja Delilah.

Australialainen Liane Moriarty on tunnettu romaaneistaan, jotka viihdyttävät, mutta tarjoavat jotain muutakin kuin silkkaa höttöä. Juuri Moriartyn kohdalla voi oikeutetusti puhua lukuromaaneista. Ja sellainen on Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunistakin: nautittavaa luettavaa joukosta ihmisiä, joilla on elämässään monenlaisia taakkoja. Tummanpuhuva huumori sävyttää kirjaa, joka voisi hyvin itkettää ja naurattaa tunteikasta lukijaa.

Voisi. Sujuvalukuinen romaani on monin osin taattua Moriartya, mutta huomaan olevani hieman pettynyt. Teos kyllä imaisee mukaansa, saa kiintymään osaan henkilöistään, kantaa sisällään arvoitusta, ja nivoo asioita yhteen kipuisanhauskasti. Mutta kun… Tällä kertaa alkuasetelman herkullisuus ei kanna loppuun saakka. Juoni kyllä kulkee niin hyvin, etten voi kuin ihailla Moriartyn (kuvitteellista) lentävää kynää ja Helene Bützowin suomennosta. Mutta romaanin sisältö jätti ainakin tämän lukijan jokseenkin kylmäksi.

Ensiksikin henkilöhahmoja on paljon, minkä vuoksi kaikkien hahmojen kohtalot eivät jaksa kiinnostaa, mikä toki on selvää alusta saakka. Periaatteessa hahmot ovat tasaveroisia, mutta prologin jälkeen syvennytään eniten kirjailija Francesin elämään, mikä tuntuukin luontevalta: Frances on kokonainen henkilöhahmo ja ammattinsa vuoksi hän ehkä vetoaa moniin lukijoihin, sillä kirjan äärellähän tässä ollaan! Myös Heatherin, Napoleonin ja Zoen perheen tragedia koskettaa. Maša on aluksi arvoitus, hänestä olisin halunnut saada enemmänkin irti. Muut ovat kyllä kelpo hahmoja, mutta silti kuin palapelin täyteosia.

“Sallikaa minun sanoa vielä lähtiäisiksi: ‘Tehkää palavin mielin se mikä on tehtävä tänään. Sillä kukapa tietää? Huomenna tulee kuolema.’ [--]” Ilmassa on jännitysromaanin aiheita, mutta esimerkiksi se, miten Tranquillum Housessa annettujen hoitojen salaisuus paljastuu, selittyy ihan näppärästi, mutta myös helposti. Lupauksia on enemmän kuin niiden lunastuksia. Silti Moriarty paketoi kokonaisuuden taiten, ammattimaisen varmasti. 

Toki Yhdeksässä hyvässä on Moriartylle tyypilliseen tapaan ilkikurisuutta ja satiirisia aineksia, mitä kirjailijalta voi odottaa. Hyvä niin. Käteen ei silti jää mitään erityistä, mutta mukavaa ajanvietettä, kelpo lomalukemista Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista on.

Ei enempää, ei vähempää.

♥
Muualla: Arja ja Leena.

P.S. Koska Moriarty ei nyt tarjonnut sitä suurta uppoutumisromaania, jollaisen olisin juhannuksen aikaan halunnut lukaista, kaipaan nyt kesälomalle jotain vastaavaa, mutta vieläkin parempaa: tarinaa, joka tempaa mukaansa, kirjaa jota voi lukea vaikka helleaivoilla, mutta joka tarjoaa kuitenkin jotain twistiä. Suosituksia?

Patrick Barkham: Badgerlands

Patrick Barkham: Badgerlands. The Twilight World of Britain’s Most Enigmatic Animal
Granta 2013 (pokkaripainos 2014)
Kuvitus Jake Blanchard
401 sivua
Brittiläinen tietokirja

Then, a scream. A baby rabbit? An owl? Or a meeting of the two? I could not tell if the cry was predator or prey. I realised that although I could claim a basic familiarity with the natural world by day, the night was alien to me. From the woodland below came a noise which I felt sure must be the whickering of a badger. It was a puppyish sound, half-dog, half-fox. There was a rustle and some squeaky barks but, frustratingly, the source of the sound remained within the trees, out of sight.

Toissa viikolla juttelin siskoni kanssa mäyristä, tai oikeammin eräästä tietystä mäyrästä. Meillä kummallakin on ollut lapsuudessamme kohtaaminen mäyrän kanssa. Mäyrä oli mummolamme mailla, ja sen loppu oli surullinen. En ole koskaan saanut tuota mäyrää mielestäni: tuota maagisen oloista poloa. Enkä mäyrää ylipäätään: hämärissä kulkijaa, veikeän näköistä otusta, joka lapsena tuli tutuksi muun muassa Kaislikossa suhisee -kirjan hahmona ja aikuisempana Harry Potterin Puuskupuhien tunnuseläimenä. Jotain salaperäistä mäyrässä tuntuu olevan, vaikkei laji harvinainen olekaan.

Kun talvella lontoolaisessa kirjakaupassa näin Patrick Barkhamin kirjan Badgerlands, halusin sen omakseni. Minun oli otettava selvää mäyrästä eikä kohdallani teoksen brittiläisyyskään ollut tietenkään pahitteeksi.

Badgerlands liittyy samaan hienojen ihmisen luontosuhdetta käsittelevien kirjojen joukkoon kuin esimerkiksi Helen Macdonaldin H niin kuin haukka (muitakin on, mutta jotkut, kuten Peter Wohllebenin Puiden salattu elämä, ovat olleet hienoisia pettymyksiä; Wohllebenin kirja esimerkiksi oli viehättävä, mutta vähän hörhö. Tätä lajityyppiä, kertovaa tietokirjallisuutta luontoaiheista, saa kuitenkin suositella lisää!). Läheskään yhtä omakohtainen kuin Macdonaldin surukirja ei Barkhamin teos ole, mutta siinäkin kulttuurihistoria, ihmisen luontosuhde ja nykyaika yhdistyvät moniulotteiseksi kokonaisuudeksi, jota on ilo lukea. Barkhamin teos jakautuu 16 lukuun, joiden jokaisen alussa on teeman mukaisesti piirretty mäyrä.

Lukujen teemat sivuavat kulttuurihistoriaa, mäyrien elinympäristöä, mäyriä kohdanneita ihmisiä, eläinten suojelemista (Queenista tuttu Brian May on tässä hyvin innokas) jne. Selkeästi teemoitetut luvut mahdollistavat kirjan lukemisen pätkissä, mutta Barkham kirjoittaa siinä määrin mukavasti, hetkittäin jopa kauniisti, että kokonaisuutta lukee mielellään useammankin luvun kerrallaan. Granta julkaisijana antaakin odottaa jotain tällaista! Barkham ei myöskään yli-inhimillistä mäyrää, mitä arvostan: eläin saa olla etäinen, etäisyys ei vie sen kiinnostavuutta pois.

We just cannot leave the badger alone. We are compelled to find it, watch it, feed it, photograph it, poke it, catch it, torture it, defend it, kill it.

Ison-Britannian mäyrätiheys on suurempi kuin missään muualla maailmassa, mutta silti harva on sielläkään nähnyt näitä viirunaamoja. Ei siis ihme, että suhtautuminen mäyriin on maassa ristiriitainen, ja osin ristiriitainen on Barkhamin kirjakin.

Barkham näet syö mäyrää! Kun eteeni ilmestyi luku “Lunch”, olin ymmälläni. Eihän kukaan syö mäyrää! Mutta. Jos syö lihaa, niin miksei myös mäyrää, etenkin auton yli ajamaa. Barkham vierailee Jonathan McGowanin luona, McGowan on tunnettu siitä että syö vain (?) auton alle jääneiden eläinten lihaa, mikä voidaan lukea jopa jonkinlaiseksi ekoteoksi: McGowan siivoaa teiden varsia ja hänen syömänsä eläimet ovat joka tapauksessa kuolleita, ruokaa ei ole tehotuotettu ankeissa oloissa. Ehkä jonkinlainen viimeinen palvelus eläimelle voi olla sen syöminen. Ehkä, en tiedä. Ajatus mäyrän syömisestä on ainakin itselleni hyvin vieras eikä mäyrä tunnu olevan kovin herkullista muutenkaan, sillä McGowan sijoittaa mäyränlihan vasta sijalle 20 kaikkien syömiensä eläinlajien joukossa. Jos mäyrästä saisi murealihaista paistia, sitä varmaan metsästettäisiin vaikka kuinka. Mäyrän yksi pelastus voi ollakin se, ettei se maistu hyvältä. Onni sille.

No, mäyrä ruokana on vain pieni osa kirjasta. Huolella kirjoitettu teos ei säästä hellämielistä lukijaa, mutta lisää kiinnostusta (ja ehkä ymmärrystäkin; britit tuntuvat rakastavan ja vihaavan mäyrää) tuota näätäeläintä kohtaan.

Kuten Britanniassa, on mäyrä Suomessakin elinvoimainen laji. Se liikkuu hämärissä. Lapsuuden jälkeen en ole mäyrää kohdannut, mutta ehkä joskus vielä näen sen. Muutamana viime syksynä olemme tehneet yöajeluita linnunradan näkemisen toivossa. Viime syksynä Sipoonkorvessa seisoin kamerani (ja jalustan) kanssa peltoaukean laidalla. Oli ihan hiljaista, mutta sitten jossain pensaikossa alkoi rapista. Säikähdin, yöllisellä luonnolla on sellainen voima. Ehkä rapinan aiheuttaja oli mäyrä! Toivon niin (vaikka luulen, että kyseessä oli rusakko tai pusikoissa pyrähtelevä lintu, kenties kettu tai supikoira).

Vaikka mäyrä on peto, on se viirunaamoineen niin kovin sympaattinen – sehän elää klaaneissa, ja rakentaa kammioita, joiden vuoraukset se vaihtaa aina syksyisin ja keväisin. Taas ollaan kuin Kenneth Grahamen kirjassa, eikä sitten kuitenkaan.

Pierre Lemaitre: Silmukka

Pierre Lemaitre: Silmukka
Minerva 2017
Trois jours et une vie 2016
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
Ulkoasu Taittopalvelu Yliveto Oy
270 sivua
Ranskalainen jännitysromaani


Antoinen käänsi hänet selälleen taputellakseen hänen poskiaan, mutta pojan silmät olivat auki.
Niiden katse oli liikkumaton ja lasimainen.
Ja oivallus humahti hänen lävitseen: Rémi oli kuollut.


Joulu on tulossa ranskalaiseen Beauvalin kylään. 12-vuotias Antoine haaveilee pelikonsolista ja ihanasta Émiliestä. Naapurin 6-vuotias Rémi lyöttäytyy usein Antoinen seuraan, mikä ärsyttää Antoinea. Hetkellisen raivokohtauksen seurauksena Antoine iskee Rémiä kepillä päähän, ja pieni poika kuolee. Rikos tuntuu jäävän piiloon, mutta voiko Antoine koskaan olla turvassa ja rauhassa teoltaan?

Pierre Lemaitren romaanin nimi Silmukka on oivallisesti suomennettu, mutta mainio on alkukielinenkin nimi. Muutamat hetket muuttavat elämän, romaanissa takastellaan Antoinea eri ikäisenä. Rémin kuolemasta tulee melkoinen silmukka, jonka ote kiristyy koko ajan. 

Kiristymiseen on monia syitä, joista suurin on syyllisyydentunne. Jos jotain jännitysromaania voi luonnehtia psykologiseksi, niin Silmukkaa (ei sillä, etteikö monia muitakin voi). Aina ei tarvita ulkopuolista piinaajaa, joka vaanii jossain, vaan piina lähtee ihmisestä itsestään. Suurin yllätys onkin ehkä se, ettei romaanissa ole oikeastaan mitään kovin yllättävää – eikä tarvitse ollakaan. Enempää en toki juonesta paljasta, Antoinen lisäksi romaanissa on useita keskeishenkilöitä, joilla on omat traumansa. Jotkut asiat myös kytkeytyvät toisiinsa, lukijalle on tarjolla monenlaisia koukkuja.

Tuloksena on kaareltaan tyylikäs romaani, jossa mennyt ei jätä kylän asukkaita koskaan rauhaan. Silmukka on kehityskertomus, yhteisökuvaus ja tyylipuhdas jännäri. Kehityskertomuksena se käy läpi Antoinen kasvuvuosia ja hänen kantamaansa taakkaa. Yhteisökuvauksena se tarkastelee koko pientä kaupunkia, sen asukkaiden sosiaalisia suhteita ja tapoja reagoida. Lemaitre kirjoittaa oivallisia hahmoja. Jännitysromaanina Silmukka vangitsee lukijansa – kuten lajityyppinsä kunnollisen edustajan kuuluukin. 

Ennen kaikkea Silmukka on hieno romaani. Leimaitren koukuttava, aiheeltaan näennäisen yksinkertainen, mutta sitäkin syvemmälle pääsevä teksti osoittaa, että taidokas kirjailija saa yksinkertaisista lähtökohdista aikaan ihmiseloa tarkkanäköisesti puntaroivan kudelman.

--

Muualla mm. Arja, Leena, Villis ja Tuija.

Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen
Tammi 2019, Keltainen kirjasto
Kırmızı Saçlı Kadın (The Red-Haired Woman) 2016
Suomentanut Tuula Kojo
Kansi Markko Taina
322 sivua
Turkkilainen romaani

Silmäilin tarkkaan kaikkia asemarakennuksessa olevia ihmisiä junan tuloon saakka, mutta väkeä oli tuhottomasti. Punatukkainen nainen ja teatteriseurue saattaisivat hekin palata tällä junalla Istanbuliin. Kun juna vihdoin saapui asemalle, vilkaisin vihonviimeisen kerran aukiota ja nousin junaan. Vaunussa istuessani minua ei enää vaivannut nöyryytys siitä että olin totellut mestariani, mutta sisimpäni täytti pohjaton syyllisyys.

Monet mieleenpainuvimmat romaanit ovat sellaisia, ettei niitä aloittaessa ole aavistustakaan siitä, mihin kaikki päättyy. Sellainen on Orhan Pamukin Punatukkainen nainen, joka tarjoaa lukijalleen mojovan käänteen, sellaisen joka aidosti yllättää ja kääntää jotain lukijassa – kuin joku löisi yhtäkkiä nyrkillä vatsaan (mielikuvallisesti, toki!).

Pamukin romaani tarjoaa toki monia muitakin yllätyksiä, joista yksi hätkähdyttää, erästä voisi pitää kliseenä, mutta sitten jo mainittu käänne kumoaa kliseen, koska se tapahtuu niin odottamatta.

Kokonaisuus alkaa kehitystarinamaisesti. Cem on aikuisuuden kynnyksellä oleva poika, joka saa kesätöitä kaivonrakentajan apulaisena. Cemin vasemmistolainen isä on kadonnut, joten kaivonrakentaja, mestari Mahmut, toimii jonkinlaisena esikuvana nuorukaiselle. Kaivonrakennustyömaan lähellä majailee kiertävä teatteriseurue, johon kuuluva punatukkainen nainen lumoaa Cemin. Traagisten tapahtumien vuoksi Cem kuitenkin pakenee ja alkaa rakentaa elämäänsä uusiksi. Kirjailijuudesta haaveilevasta miehestä tulee geologi ja aviomies. Mutta mennyt ei koskaan jätä häntä rauhaan. Puheenvuoronsa saa myös punatukkainen nainen, joka on kuin (Ofelian surustakin tuttu Lizzie Siddal, oletan) Dante Rossettin maalauksesta.

Edellä kuvaamani perusteella Punatukkaista naista voisi luonnehtia juoniromaaniksi. Sitäkin teos on, mutta samalla se on niin paljon enemmän. Pamuk on niitä kirjailijoita, joilta voi aina odottaa laadukasta ja syvää, ja samalla myös nautittavaa luettavaa. Ja sellaista saa nytkin, oi kyllä. Erinomaisesti kirjoitettu ja suomennettu romaani ei kuitenkaan ole täydellinen (no, aika harva teos on, pieni epätäydellisyys on vain kiinnostavaa). Vaikka muutama klisee ylittyykin yllätyksillä, ovat ne silti pieniä notkahduksissa. Hetkittäin romaanissa on sellaista helppoutta, jota en Pamukilta toivoisi. Mutta sitten kokonaisuus ylittää kuitenkin nämä notkot. Miten varmaotteisesti Pamuk kirjoittaa, kuinka ihastuttavaa luettavaa! Lukija voi täysin luottaa häneen.

Läsnä ovat – tietenkin, ollaanhan Turkissa – idän ja lännen vuorovaikutus, ikiaikainen ja moderni maailma, politiikka ja kasvaminen, antiikista nykyisyyteen kulkeutuva tarinaperinne, sukupolvien ketjuuntuminen ja ihmissuhteiden kipeys. Cemin elämää leimaa aina kuulumattomuuden tunne: isän kaipuu, lapsettomuus, geologin ammatti nuoruuden kirjailijahaaveesta huolimatta – ja tietenkin häpeään ja intohimoon sekoittuva kaipaus punatukkaisen naisen kanssa koettua kohtaan. Kokonaisuus on toisaalta salaperäinen, toisaalta kipeän realistinen, ja edelleen unenomainen. Kaikkea leimaa syyllisyys menneessä tapahtuneesta ja pyrkimys unohtaa se.

Toiset ihmiset, kohtalo ja omat teot ohjaavat ihmistä eikä mennyttä voi ehkä koskaan paeta. Punatukkainen nainen, kuten nobelisti Pamukin tuotanto ylipäätään, kestää aikaa.

--

Muualla: Arja, Riitta, Takkutukka ja Tuija.

Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä

Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä
Tammi 2019
Kansi Laura Lyytinen
383 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani


Sillä eikö jokaisella ihmisellä ollut oikeus päättää edes kerran elämässään, kuka tai mitä hän tahtoi olla? Eikö jokaisella ollut lupa, tai suorastaan velvollisuus, uskaltaa seisoa omillaan, vastata vain siitä minkä oli itse valinnut?

Titin ja Ilmon maailmat ovat aluksi hyvin erilaiset, mutta kaksikko kuitenkin kohtaa: lestadiolaisperheessä kasvanut langanlaiha tyttö ja teatterisuvussa varttunut nuorukainen. Kumpikin kantaa mukanaan omia kipukohtiaan, mutta osaavatko he huomata toisensa, kohdata oikeasti?

Pauliina Vanhatalon romaani Tuulesta temmattu elämä kiertyy vahvasti kolmen teeman ympärille: uskonnon, teatterin ja ihmisyyden. Keskiöön nousevat herkkyys ja huomatuksi tuleminen ja niiden kautta omaksi itsekseen kasvamisen, huolenpidon ja toiseen luottamisen kysymykset. Titin ja Ilmon rinnalle keskeishenkilöiksi nousevat Ilmon pikkuveli Niklas ja äiti Riitta, jolla riittää huomiota monille nuorille, muun muassa Titille, mutta myös alkoholille. Myös Titin äiti ja osa sisaruksista, sekä koko joukko nuorten tuttavia kulkevat mukana.

Tuloksena on temaattisesti ja henkilögalleriansa osalta runsas romaani, joka pysyy kuitenkin rakenteeltaan ja kaareltaan ehjänä, kokonaisena. Silti juuri tuo runsaus tulee hetkittäin kirjan ja lukijan väliin: vähemmälläkin pärjäisi. Ilmo ja Titi kannattelevat Tuulesta temmattua elämää siinä määrin vahvasti, että esimerkiksi Riitta tuntuu ylimääräiseltä tunkeutujalta – toki toisen päähenkilön äiti on tärkeä, mutta tärkeitäkin tekijöitä voisi ihan tyylikkäästi häivyttää taaemmas. Romaanin teemoissa uskonto ja teatteri kiertyvät Titissä onnistuneesti yhteen, selittävät sitä miksi Titin olemus on sellainen kuin se on, mutta ainakin minä koen väsymystä uskonnollisaiheista fiktiota kohtaan eikä lestadiolaisuus jaksanut kiinnostaa minua erityisemmin Vanhatalon romaanissakaan. Tässä toki väsymys ja vika ovat lukijassa.

Onneksi Vanhatalon romaanin aihepiiri kurottuu myös teatterimaailmaan, Tuulesta temmattu elämä onkin myös taiteilijaromaani. Ja onneksi Vanhatalon romaanin lestadiolaisuus on avarampaa ja ymmärtävämpää kuin monien muiden viime vuosina julkaistujen herätysliikkeitä tai lahkoja koskevien romaanien kuva käsittelemästään yhteisöstä.

Muut pääteemat, teatteri ja ihmissuhteet, kiinnostavat enemmän. Vanhatalo tavoittaa nuorten aikuisten maailman, samoin lapsuudesta versovat juuret. Miten paljon ihminen rakentuukaan juuri lähtökohtiensa varaan, ja millaista pyristelyä elämä on – miten kaunista myös!

Kaiken kaikkiaan Vanhatalo kirjoittaa laadukasta proosaa, hän on sekä taitava arjen että henkilöidensä sisäisen maailman kuvaaja. Teksti tulee liki, romaanin rakenne on hallitusti rikottu, henkilöhahmot ovat ristiriitaisuudessaan realistisia. Uskoisin, että moni kotimaisen proosan ystävä ihastuu Tuulesta temmattuun elämään.

P.S. Vanhatalon tuotannossa pidän erityisesti hänen omaelämäkerrallisista tietokirjoistaan Keskivaikea vuosi (pieni juttu äänikirjabloggauksen yhteydessä) ja Toinen elämä.

Tuulesta temmatusta elämästä muualla: Tiina, Tuija.

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
WSOY 2019
Kannen suunnittelu Satu Kontinen
261 sivua
Kotimainen romaani

On kuin katselisin siinä vääriä asioita, väärästä kulmasta: minä katselen ihmisten motiiveja ja ihmettelen heidän toimiaan, koetan selittää niitä sillä mistä he ovat tulleet, eikä sellainen ole politiikassa olennaista.
Tällaista virtaa mieleen, kun kuljen yksin metsän poikki.
En näitä vallan saleissa mieti, siellä on kilpailu etummaisena. Ja minun, jolla ei ole kovaa pintaa noihin peleihin, on vain keskityttävä pitämään itseni koossa.

Historiallisia henkilöitä on tuotu fiktioon kautta aikain. Viime vuosina esimerkiksi Riikka Pelo (Marina Tsvetajeva), Minna Rytisalo (Minna Canth), Pirkko Soininen (Ellen Thesleff) ja Rosa Liksom (Annikki Kariniemi) ovat kirjoittaneet onnistunutta fiktiota jostain oikeasti eläneestä henkilöstä. Nyt Johanna Venho liittyy heidän jatkokseen romaanillaan Ensimmäinen nainen, jonka keskeishenkilö on Sylvi Kekkonen.

Ja miten Venho Sylvi Kekkosesta kirjoittaakaan! Niin, että lukemisen aikana Sylvi Kekkosesta tulee lukijalle Sylvi.

Romaanissaan Venho nostaa esiin 66-vuotiaan Sylvi Kekkosen, joka saa olla oma itsensä Katerman-mökillään, maalla, luonnon keskellä. Jo autoillessaan Tamminiemestä Katermaan Sylvi aloittaa sisäisen monologinsa. Sinä kesänä hän ei ole kokenut olevansa oma itsensä. Takana on aluksi kiireitä Kekkosen rinnalla, sitten kaiken pysäyttää kuolinuutinen. Sylvin ystävä Marjaliisa (Marja-Liisa Vartio) kuolee. Sylvin on päästävä paikkaan, jossa hän voi olla omien mietteidensä kanssa, puhdistää rännit, olla keskellä sanojaan. Toisaalla kuvanveistäjä Essi Renvall tekee Sylvin muotokuvaa. Työ on hankalaa, sillä sen kohde on toisaalta ujo ja toisaalta omapäisen rohkea, hetkittäin piikikäs ja toisinaan lempeä, kaiken lisäksi Essin ystävä.

Ensimmäinen nainen luo Sylvistä moniulotteisen hahmon. Venho pukee sanoiksi paljon: hän pääsee niin syvälle Sylvin, tietenkin romaanihenkilönään, nahkoihin kuin mahdollista. Venhon Sylvi on sielukas ihminen, joka pitää paljon sisällään: alakulon, Urhon naissuhteet, kirjoittamisen palon, ja lisäksi pettymyksen muun muassa Kirjailijaliiton kokouksessa sekä Kai Laitisen kritiikistä. Sylvi ei ole kuitenkaan vain itsekseen asioita murehtiva, vaan hän osaa antaa takaisin: Kiitos vaan, kun olette pitäneet minun miehestäni huolta. Kuten Essi huomaa, Sylvin sisäinen maailma liikkuu moneen suuntaan. Essille Sylvi on toisaalta auki niin, että tämän näkee, mutta toisaalta hän on luja seinä, elämän paksuunnuttama.

Ihmiskuvauksen rinnalla hienoa on myös luontokuvaus, joka aistikasta ja juuri romaanin tunnelmaan sopivaa: miten esimerkiksi elokuu on sakea kuukausi, ylikypsä, mehevä satokausi, joka tekee syksylle tilaa.

Venhon romaani ei ole vain onnistunut fiktiivinen henkilökuvaus, vaan se on herkkävireisellä tavalla komea romaani. Moniäänisenä teos on toisaalta Sylvin omia syviä ajatuksia Katermassa, toisaalta hänen jutteluaan Marjaliisalle ja lisäksi myös Essi Renvallin pohdintaa. Kerronta on sekä kuulasta että sakeaa. Kaikki rytmittyy niin oikein: pehmeäksi kuin linnunmaito, kovaksi kuin Sylvin auton, Morris Minin, pinta. Kokonaisuus on kuin Sylvi itse, se viipyilee ja sivaltaa, kasvaa lukijaan kiinni.

Ensimmäinen nainen on romaani, jonka lukemista rakastin alusta loppuun. Siksi en voi kuin suositella sitä. Sylvi Kekkonen on romaaninsa ansainnut, tämän syvän ja hyvän teoksen.

P.S. Kannattaa kurkistaa myös paperikansien alle.

♥ 

Muualla: Arja, Kirsin Book Club ja Leena.

Kim Thúy: Ru

Kim Thúy: Ru
Gummerus 2019
Ru 2009
Suomentanut Marja Luoma
Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti
144 sivua
Arvostelukappale
Vietnamilais-kanadalainen romaani

Kukaan ei saa koskaan tietää vaaleanpunaisen rannerenkaan oikeaa tarinaa sen jälkeen, kun akryylimuovi on hajonnut tomuksi, sen jälkeen kun vuosia on kulunut tuhatmäärin ja satoja kerrostumia on syntynyt, sillä nyt on kulunut vasta kolmekymmentä vuotta, ja silti tunnistan meidät vain palasista, arvista, valonvälähdykstä.

Ru. Miten pieni sana, kuinka monia merkityksiä: vietnamin kielessä sana tarkoittaa kehtolaulua, ranskassa taas puroa tai virtaamista. Kehtolaulu tuudittaa ja lohduttaa, virtaavia asioita ovat esimerkiksi kyyneleet, veri tai raha. Näin kertoo kanadalaistuneen vietnamilaisen Kim Thúyn omaelämäkerrallisen romaanin Run takakansi.

Esittelyteksti osuu oikeaan. Thúyn teos on toisaalta lohduttava, toisaalta sodan mielettömyyden ja julmuuden näyttävä. Lyhyistä, toisinaan kirkkaista ja toisinaan kuin jostain menneisyyden verhon takaa paljastuvista muistikuvista rakentuva romaani kertoo pakolaisuudesta, sukulaisuudesta, sodasta, lapsuudesta ja aikuisuudesta, perhesiteistä ja vaietuista hetkistä.

Kokonaisuus rakentuu mielenkiintoisesti – tällä kertaa painotan mielenkiintoinen-adjektiivin myönteisiä merkityksiä. Thúyn teksti suorastaan vangitsee lukijansa: lumoaa, hämmästyttää. Teksti versoo vahvoista juurista ja kohoaa korkeammalle ja kauemmas, mutta samalla haaroittuu sitten useiksi oksiksi ja kukinnoiksi. Tai yhtä lailla voisi puhua virtaamisesta: jossain on alkulähde, joka kasvaa moneksi haaraksi, joista yksi virtaa takakannessakin mainittua verta, toinen kyyneleitä, mutta kolmas kirkasta ja pelastavaa vettä. Nämä haarat rakentavat ehjän tarinan, joka liikuttaa, mutta tekee sen tyylitajuisesti vailla imelyyttä.

Siinä määrin tyylitajuista Thúyn teksti on, että se saa pohtimaan sitä, voiko niin rajuista asioista kirjoittaa niin kauniisti. Voi, sillä ilmaisun ilmavuutta ja kauneutta vasten tuska tuntuu voimakkaammalta kuin usein lähtökohdiltaan vimmaisen tekstin kohdalle. Rankat kokemukset ja suurin mahdollinen tuska sanallistuvat niin hyvin. Maisema on kaikille sama, vaikka tuska repii sielua. Tuuli heijaa riisintaimia, vaikka eräskin kirjan äiti menettää tärkeimpänsä. Lukija ei kestä silmät kuivina, mutta samalla ihailee sitä, miten teksti kulkee – tai virtaa.

Teemat risteilevät, nekin hallitun fragmentaarisesti. Thúy pohtii muun muassa kansalaisuutta ja yhteisöllisyyttä, jonnekin kuulumista. Sitä, millaista on paeta, millaista koettaa päästä ja sitten sopeutua uuteen maahan? … minulla ei ollut enää oikeutta esittää vietnamilaista, koska olin menettänyt kansani haavoittuvuuden, epävarmuuden ja pelkotilat. Hän käsittelee myös vanhemmuuden muuttumista, miten eri tavalla Thúyn vanhemmat suhtautuvat lapsenlapsiinsa kuin tyttäreensä. Ja miten sekin, kuten kaikki, liittyy pakolaisuuteen: Olen koskenut oman isäni päätä yhden ainoan kerran. Hän käski minun ottaa tukea päästään, kun minun piti hypätä veneen laidan yli.

Vanhemmuus on yksi romaanin tärkeimmistä teemoista. Jos Thúyn omat lapsuudenkokemukset ovat osin raskaita ja Vietnamin sodan jäljet ikuisia, on äitinä olemisessa paljon sellaista mitä voi kokea vain itselleen. Thúyn pojista nuorempi on autistinen, joten taustalla on paljon kipeyttä, mutta sitäkin enemmän rakkautta: Sen sijaan lapseni ovat opettaneet minulle verbin rakastaa, he ovat antaneet sille merkityksen. Näin äitienpäiväänkin sovittuvia sanoja.

Rakkaus jääkin tämän vaikuttavan romaanin päällimmäiseksi tunteeksi. Niin intensiivinen, kaunis ja pysäyttävä Ru on.

♥

Muualla: Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä.

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken
Otava 2019, Otavan kirjasto 2017
Conversations with Friends
Suomentanut Kaijamari Sivill
291 sivua
Arvostelukappale
Irlantilainen romaani

Bobbi ja minä tapasimme illalla kaupungilla ja lähdimme Monkstowniin bussilla. Kun etsimme tietä talolle, minusta tuntui kuin olisin avannut lahjapaperia paketinkierrätysleikissä. Sanoin siitä Bobbille matkalla, ja hän sanoi: onko se talo sitten lahja vai pelkkä lahjapaperikerros?
Palataan siihen päivällisen jälkeen, sanoin.

Frances ja Bobbi ovat miltei erottamattomat: ystävykset, joskus rakastavaisetkin. He liikkuvat Dublinin kirjallisissa piireissä, ja eräässä runoillassa he tutustuvat valokuvaajana työskentelevään Melissaan, joka haluaa tehdä henkilökuvan nuorista naisista: kirjoittaa jutun, ottaa valokuvat. Kuvassa Bobbi näyttä ilkikuriselta, Frances pitkästyneeltä ja mielenkiintoiselta. Pian Melissa kutsuu Bobbin ja Francesin kauniiseen kotiinsa Etelä-Dublinin hienostoalueelle, jossa parivaljakko tutustuu myös Melissan puolisoon Nickiin. Tämä tutustuminen vaikuttaa koko nelikon elämään: jos elämä ei ollut yksinkertaista aiemminkaan, muuttuu se entistäkin kompleksisemmaksi.

Irlantilaisen Sally Rooneyn romaani Keskusteluja ystävien kesken on muodostunut jonkinlaiseksi ilmiöksi maailmalla. Ison-Britannian merkittävimmät lehdet Sunday Timesta Guardianiin ovat hehkuttaneet kirjaa ja romaanin käännösoikeudet on myyty jo yli 20 kielelle.

Romaanin suosio ei ole ihme. Keskusteluja ystävien kanssa on helposti lähestyttävä kirja, joka onnistuu olemaan sekä hyväntuulinen että kipeä.

Rooneyn romaani on kirja, jollaisia lähtökohtaisesti rakastan: on joukko ihmisiä ja heidän välisiä suhteitaan, on taiteen maailmaa (tässä mm. valokuvauksen ja kirjoittamisen), on monenlaisia solmuja ja kipukohtia, ja on ah-niin-ihana Etelä-Dublin, jossa olen viettänyt aikaa kolmena kesänä.

Ja paljosta Rooneyn teoksessa pidänkin, mutta suoranainen kirjaan rakastuminen jäi uupumaan. Lukeminen ei tietenkään aina vaadi rakastumisen kokemusta, vaan esimerkikseni itselleni sopii analyyttinen lukutapa. Vieraannuttaminen, johon nyt käsillä olevassa kirjassa ei toki missään vaiheessa pyritä, on usein myös oiva tyylikeino. Ei, sillä Rooneyn kirja on ehdottomasti samastumiskirjoja. Se esittelee koko joukon hahmoja, joiden kanssa elää, joiden arki tulee tutuksi suloisella ja kipeälläkin tavalla.

Samastua en kuitenkaan osannut, lukeminen oli kuin laadukkaan tv-sarjan katsomista: tiedätte varmasti koko joukon elokuvia tai sarjoja, joissa puhutaan, mökötetään, kohdataan ihmisiä ja kipuillaan. Jonkinlainen nuorten Rimakauhua ja rakkautta, tosin sillä erolla että Rimiksen hahmoihin olen samastunut mitä suuremmissa määrin. Kenties juuri nuoruus tuli kirjan ja keski-ikäisen minun väliin. Ehkä kaikki oli makuuni jotenkin liian kosiskellusti, jopa helposti kuvattu. 

Löysin kuitenkin romaanista hyvää kipuisuutta. Suloinen (!) kipeys lähtee osin Francesin persoonasta, mutta ennen kaikkea ihmissuhteista, jotka tuntuvat vetävän nuorta naista eri suuntiin. Francesin elämässä on toki paljon hyvää, mutta myös asioita jotka tekevät haavoittuvaiseksi. Onneksi Francesin äiti – Bobbin ohella – on yksi elämää vakauttavista ihmisistä:

Ihana äiti.
Olet hurja nainen, hän sanoi.
Olen saanut oppia parhailta.
Äiri nauroi. Voi kuule, en minä sulle pärjää. Ihan itse joudut asiat selvittelemään.

Kyllä, ihana äiti. Ja mainio Bobbi, josta voisi lukea oman kirjansa. Ja – totta kai – ihana romaani, monin tavoin. Vaikka ihmissuhdesoppa on kaiken keskellä, ovat teoksen nimessäkin esiin nostetut keskustelut kaiken maustava suola. Keskusteluja käydään paljon: pöydän ääressä, vuoteessa, lapsuudenkodissa, viestittelynä. Niissä risteilevät henkilöiden omat tunteet, kirjallisuus, politiikka ja Irlannin yhteiskuntaluokat.

Vaikka en haltioitunut romaanista niin paljon kuin ennakkoon ajattelin, on Keskusteluja ystävien kesken ihastuttavaa luettavaa. Rooneyn teksti ja Kaijamari Sivillin suomennos ovat sujuvaa luettavaa. Rooney kirjoittaa nuoruuskuvaustaan taidolla. Hän pääsee syvälle henkilöhahmojensa nahkoihin ja kuvailee Irlantia sellaisella tavalla, että lukiessani minua oikein kirpaisi ajatus siitä, ettemme tulevana kesänä matkaa vihreälle saarelle (oi, saisinpa istua DART-junassa matkalla Dublinin eteläpuolelle, siellä varmaan samastuisin Rooneyn henkilöihin muutenkin kuin tv-sarjamaisesti, tuntisin kepeyden ja vakavuuden vuorottelun).

Ehkä hieman nuorempana olisin saanut Keskusteluista ystävien kesken paljon enemmän irti, mutta tällaisenaankin nautin lukemastani. Miten elämänmakuinen, kepeä ja silti kipeä, hauska ja haikea Rooneyn romaani onkaan.

Maggie Nelson: Sinelmiä

Maggie Nelson: Sinelmiä
S&S 2019
Bluets 2009
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kansi Jussi Karjalainen
96 sivua
Arvostelukappale
Amerikkalainen kirjoituskokoelma

Joan Mitchell – Ranskassa Monetin mailla asuva loistava amerikkalainen abstrakti maalari, vannoutunut kromofiili ja ilkeämielisen maineessa oleva juoppo, joka on maalannut kiistattoman suosikkimaalaukseni Les Bluets syntymävuotenani, vuonna 1973 – piti kevään vihreää uskomattoman ärsyttävänä. Hän katsoi sen haittaavan työtään. Hän olisi mieluummin elänyt ikuisesti hetkessä, “l’heure de bleu”. Hänen rakas ystävänsä Frank O’Hara ymmärsi. Voi kulta, minä haluan pysyä humalassa päiväkausia, hän kirjoitti, ja pysyi.

Viime kesänä lukemani Maggie Nelsonin Argonautit oli lukukokemuksena älyn juhlaa: henkilökohtaista ja yhteiskunnallista, kaunista ja roisia, vapauttavaa. Ei siis ihme, että jo ennakkotieto Sinelmien ilmestymisestä innosti.

Tänä keväänä suomeksi ilmestynyt Sinelmiä on tiivis: 240 lyhyttä tekstiä mahtuu alle sataan sivuun. Kirjan pienen koon ei kuitenkaan kannata antaa millään muotoa hämätä, vaan teos on täynnä kulttuurisia merkityksiä  kantavia viittauksia. Alkujaan vuonna 2009 ilmestynyt kirja ikään kuin ennakoi Argonautteja – omakohtaisuuden, tunteikkuuden ja akateemisuuden yhdistymistä, älyllistä ilotulitusta – mutta on toki aivan erilainen.

Nelsonin teos kurkottelee ja yltää moneen suuntaan. Lyhyet tekstit ovat luettavissa miniesseinä, joissa on toisaalta lyyrisyyttä ja toisaalta viiltävää realismia (eivätkä nuo kaksi välttämättä sulje toisinaan pois). Kaiken keskellä on Nelson itse.

Nelsonilla on taito kirjoittaa lukija pyörryksiin. Sinelmiä ei voi lukea ahmaisten. Tai voi, tietenkin, mutta teoksen näennäisen pienet episodit toimivat paremmin ajatuksella luettuina. Nelson kirjoittaa muutamaan riviin henkilökohtaista ja aatehistoriaa, viittaa kuvataiteisiin ja laadukkaaseen populaarimusiikkiin, kulkee muistoissaan ja uppoaa jonnekin akateemisuuden syövereihin, hän myös kuvailee ihmisen intiimialueita (ja kirjoittaa pitävänsä katselemisesta). Läsnä ovat yhtä lailla Goethe ja van Gogh, Schopenhauer ja Joni Mitchell. Teksti on rujoa ja kaunista.

Ote on feministinen, vapauttava, mutta pohjalla kulkee menetyksen sininen suru, Sinelmiä on erokirja, se on ainakin osin joukko kirjoituksia entiselle rakastetulle. Kaipuu ja yksinäisyys ovat läsnä, joten sininen on Nelsonille myös kuoleman ja hukkumisen väri.

Teoksen nimi Sinelmiä, Bluets, on mainio. Sininen on esillä niin vahvasti, että lukeminen virittyy visuaalisesti muutenkin kuin upean kannen vuoksi. Joskus sininen on kuitenkin joko poissa tai vähintäänkin jossain taka-alalla. Nelson ehkä romantisoi sinistä, mutta myös etäännyttää siitä. Hän on hyvin tietoinen sinisen erilaisista kulttuurisista merkityksistä, mutta myös siitä että tunne kulkee aina järjen mukana. Sinelmät eivät aina (mutta toki joskus) ole suurta sinistä, vaan nimenomaan sinelmiä, sinertäviä, sinistä liepeileviä ja siinä kelluvia asioita. Sininen ja sinisyys elävät ilossa ja surussa, seksuaalisuudessa, menetyksessä, lohdussa ja kivussa.

Kustantaja luonnehtii Nelsonin teosta eräänlaiseksi tyynynaluskirjaksi. En ollenkaan epäile, etteikö kirja voisi olla sellainen – tosin ei minulle: niin paljon kuin Nelsonin tekstejä arvostan ja osin rakastankin, antaa Sinelmiä enemmän älyllisiä sykäyksiä kuin (niin ikään fiksua) fiilistelyä, jollaista (erittäin kuvitteelliselta) tyynynaluskirjaltani kaipaan.

Mutta tyynynaluskirjan sijasta Sinelmiä voi olla minulle vaikka työpöytäkirja: teos, jota säilytän työhuoneessani lähellä pöytääni, jotta voin tarvittaessa lukea pätkän sieltä tai toisen täältä, ja jotta voin saavuttaa rippeitä Nelsonin oivallisesta ajattelusta. Sillä merkitystentäyteisessä, upeasti kirjoitetussa Sinelmissä riittää ajatuksia ja sitaatteja poimittavaksi.