Kim Thúy: Ru

Kim Thúy: Ru
Gummerus 2019
Ru 2009
Suomentanut Marja Luoma
Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti
144 sivua
Arvostelukappale
Vietnamilais-kanadalainen romaani

Kukaan ei saa koskaan tietää vaaleanpunaisen rannerenkaan oikeaa tarinaa sen jälkeen, kun akryylimuovi on hajonnut tomuksi, sen jälkeen kun vuosia on kulunut tuhatmäärin ja satoja kerrostumia on syntynyt, sillä nyt on kulunut vasta kolmekymmentä vuotta, ja silti tunnistan meidät vain palasista, arvista, valonvälähdykstä.

Ru. Miten pieni sana, kuinka monia merkityksiä: vietnamin kielessä sana tarkoittaa kehtolaulua, ranskassa taas puroa tai virtaamista. Kehtolaulu tuudittaa ja lohduttaa, virtaavia asioita ovat esimerkiksi kyyneleet, veri tai raha. Näin kertoo kanadalaistuneen vietnamilaisen Kim Thúyn omaelämäkerrallisen romaanin Run takakansi.

Esittelyteksti osuu oikeaan. Thúyn teos on toisaalta lohduttava, toisaalta sodan mielettömyyden ja julmuuden näyttävä. Lyhyistä, toisinaan kirkkaista ja toisinaan kuin jostain menneisyyden verhon takaa paljastuvista muistikuvista rakentuva romaani kertoo pakolaisuudesta, sukulaisuudesta, sodasta, lapsuudesta ja aikuisuudesta, perhesiteistä ja vaietuista hetkistä.

Kokonaisuus rakentuu mielenkiintoisesti – tällä kertaa painotan mielenkiintoinen-adjektiivin myönteisiä merkityksiä. Thúyn teksti suorastaan vangitsee lukijansa: lumoaa, hämmästyttää. Teksti versoo vahvoista juurista ja kohoaa korkeammalle ja kauemmas, mutta samalla haaroittuu sitten useiksi oksiksi ja kukinnoiksi. Tai yhtä lailla voisi puhua virtaamisesta: jossain on alkulähde, joka kasvaa moneksi haaraksi, joista yksi virtaa takakannessakin mainittua verta, toinen kyyneleitä, mutta kolmas kirkasta ja pelastavaa vettä. Nämä haarat rakentavat ehjän tarinan, joka liikuttaa, mutta tekee sen tyylitajuisesti vailla imelyyttä.

Siinä määrin tyylitajuista Thúyn teksti on, että se saa pohtimaan sitä, voiko niin rajuista asioista kirjoittaa niin kauniisti. Voi, sillä ilmaisun ilmavuutta ja kauneutta vasten tuska tuntuu voimakkaammalta kuin usein lähtökohdiltaan vimmaisen tekstin kohdalle. Rankat kokemukset ja suurin mahdollinen tuska sanallistuvat niin hyvin. Maisema on kaikille sama, vaikka tuska repii sielua. Tuuli heijaa riisintaimia, vaikka eräskin kirjan äiti menettää tärkeimpänsä. Lukija ei kestä silmät kuivina, mutta samalla ihailee sitä, miten teksti kulkee – tai virtaa.

Teemat risteilevät, nekin hallitun fragmentaarisesti. Thúy pohtii muun muassa kansalaisuutta ja yhteisöllisyyttä, jonnekin kuulumista. Sitä, millaista on paeta, millaista koettaa päästä ja sitten sopeutua uuteen maahan? … minulla ei ollut enää oikeutta esittää vietnamilaista, koska olin menettänyt kansani haavoittuvuuden, epävarmuuden ja pelkotilat. Hän käsittelee myös vanhemmuuden muuttumista, miten eri tavalla Thúyn vanhemmat suhtautuvat lapsenlapsiinsa kuin tyttäreensä. Ja miten sekin, kuten kaikki, liittyy pakolaisuuteen: Olen koskenut oman isäni päätä yhden ainoan kerran. Hän käski minun ottaa tukea päästään, kun minun piti hypätä veneen laidan yli.

Vanhemmuus on yksi romaanin tärkeimmistä teemoista. Jos Thúyn omat lapsuudenkokemukset ovat osin raskaita ja Vietnamin sodan jäljet ikuisia, on äitinä olemisessa paljon sellaista mitä voi kokea vain itselleen. Thúyn pojista nuorempi on autistinen, joten taustalla on paljon kipeyttä, mutta sitäkin enemmän rakkautta: Sen sijaan lapseni ovat opettaneet minulle verbin rakastaa, he ovat antaneet sille merkityksen. Näin äitienpäiväänkin sovittuvia sanoja.

Rakkaus jääkin tämän vaikuttavan romaanin päällimmäiseksi tunteeksi. Niin intensiivinen, kaunis ja pysäyttävä Ru on.

♥

Muualla: Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä.

Tero Liukkonen: Vihreän lohikäärmeen kylä

Tero Liukkonen: Vihreän lohikäärmeen kylä
Kustantaja: WSOY 2013
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 221
Mistä: Kustantamosta
Kotimainen, Vietnamiin ja Yhdysvaltoihin sijoittuva romaani

Tiedän, että minun pitäisi olla iloinen, kun kuulen hänen olevan hengissä ja haluavan tavata minut. Minun pitäisi tuntea onnellisuutta tästä olemisestani: kun näen, että joulukuinen taivas yllättäen kirkastuu ja aurinko lämmittää polkuani. Ymmärrän, että minun pitäisi iloita nähdessäni rastaat hedelmätarhan kakipuissa ja kuullessani niiden raksutuksen. Ja näiden ihmeiden lisäksi minulla on yhteisö ja paikka maailmassa.
Enempää en voi pyytää.
Mutta minussa vain lepää raskaana tämä suru.

Suru, joka vyöryy ylitse ja jota ei voi muuttaa iloksi. Kertojana on Dung, 36-vuotias buddhalainen munkki, joka eli lapsuutensa Vietnamin sodan varjossa. Mutta kokijana voisi olla myös hänen äitinsä, muistojen piinaama 61-vuotias Lien. Tai sotakokemuksiaan yhä uudelleen ja uudelleen elävä Carver, Jacksonissa asuva keski-ikäistyvä veteraani. He kaikki ovat elossa, mutta kukaan ei pääse rauhaan Vietnamissa käydystä sodasta.

Kirjallisuuden kentällä monipuolisesti toimivan Tero Liukkosen Vihreän lohikäärmeen kylässä sota on päättynyt, mutta se ei ole mennyttä. Lien, Dung ja Carver kaikki elävät sitä. Heidän elämänsä on  vedensolinaa, lehtevää vihreyttä, aseiden pistimiä ja silpoutuvia ruumiita:

Se on kuva, jota en saa pois mielestäni. En unohda sitä koskaan. Näen sen yhtä elävänä kuin olisin uudelleen tuossa hetkessä. En jaksaisi palata menneeseen, mutta minun on pakko, päivä päivän jälkeen uudestaan. Kuvat vain tulevat ja polttavat minua sisältä käsin.

Liukkosen kirja on voimakas. Sen voima on toisaalta sen kauneudessa ja seesteissä tunnelmassa, joka kirjasta välittyy. Seesteisyyden takana - tai pikemminkin rinnalla, sen kaikissa kerroksissa - on raakuutta ja julmuutta, joka kuvastaa sodan aikaansaamaa kärsimystä rajusti, voimakkaita kuvia ja lukijan mieleen vyöryttäen. Tämä raakuuden ja kauneuden yhdistelmä mykistää ja ravistelee. Se myös ketjuuntuu: voiko (mielen)rauhaa kokea, jos ei ole kokenut päinvastaista, mieltä järkyttävää? Sota on tappamista ja kidutuksia - sodan aikana. Sodan jälkeenkään tapahtunut ei jätä rauhaan, eivät vuosikymmentenkään päässä, ei uusien sukupolvienkaan aikana. Pakolaisleirissä ihmiset itkevät samaa itkua. Sodan jälkeen amerikkalaiset sotilaat voivat vaipua huumeiden ja alkoholin vietäväksi - tai rauhoittavien lääkkeiden, huolellisesti rakennetun lääkevalimoiman varaan: satoja ja tuhansia milligrammoja.

Vihreän lohikäärmeen kylä rakentuu lyhyistä luvuista, joissa Lien, Dung ja Carver vuorottelevat kertojina. Heidän kokemuksensa rakentavat kokonaiskuvaa Vietnamista ja sodasta, mutta kuitenkin yksilön näkökulmasta, sillä vaikka historia on yhteinen, jokaisen kokemus on henkilökohtainen. Liukkonen rakentaa tiiviin, mutta monipolvisen kertomuksen ja mahduttaa lyhyisiin lukuihin paljon merkityksiä ja ajallisia kerroksia. Tapahtumat alkavat Vietnamista, jonne kaikki myös alati palaa. Kirja rakentaa polun tai sillan mantereelta ja ajalta toiselle.  Kieli on huolellista, tunnelmat välittyvät niin, että uskon kirjan porautuvan mieleeni pitkäksi aikaa.

Vihreän lohikäärmeen kylän ihmiset eivät ole onnellisia eivätkä sellaisiksi tule. Elämä ei aina ole edes siedettävää, mutta se on (ehkä) hyväksyttävää. Ihmiselo on haurasta ja menneen riivaamaa, mutta samalla väkevää ja kauneutta täynnä. Jotenkin. Sittenkin.