Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen
Tammi 2019, Keltainen kirjasto
Kırmızı Saçlı Kadın (The Red-Haired Woman) 2016
Suomentanut Tuula Kojo
Kansi Markko Taina
322 sivua
Turkkilainen romaani

Silmäilin tarkkaan kaikkia asemarakennuksessa olevia ihmisiä junan tuloon saakka, mutta väkeä oli tuhottomasti. Punatukkainen nainen ja teatteriseurue saattaisivat hekin palata tällä junalla Istanbuliin. Kun juna vihdoin saapui asemalle, vilkaisin vihonviimeisen kerran aukiota ja nousin junaan. Vaunussa istuessani minua ei enää vaivannut nöyryytys siitä että olin totellut mestariani, mutta sisimpäni täytti pohjaton syyllisyys.

Monet mieleenpainuvimmat romaanit ovat sellaisia, ettei niitä aloittaessa ole aavistustakaan siitä, mihin kaikki päättyy. Sellainen on Orhan Pamukin Punatukkainen nainen, joka tarjoaa lukijalleen mojovan käänteen, sellaisen joka aidosti yllättää ja kääntää jotain lukijassa – kuin joku löisi yhtäkkiä nyrkillä vatsaan (mielikuvallisesti, toki!).

Pamukin romaani tarjoaa toki monia muitakin yllätyksiä, joista yksi hätkähdyttää, erästä voisi pitää kliseenä, mutta sitten jo mainittu käänne kumoaa kliseen, koska se tapahtuu niin odottamatta.

Kokonaisuus alkaa kehitystarinamaisesti. Cem on aikuisuuden kynnyksellä oleva poika, joka saa kesätöitä kaivonrakentajan apulaisena. Cemin vasemmistolainen isä on kadonnut, joten kaivonrakentaja, mestari Mahmut, toimii jonkinlaisena esikuvana nuorukaiselle. Kaivonrakennustyömaan lähellä majailee kiertävä teatteriseurue, johon kuuluva punatukkainen nainen lumoaa Cemin. Traagisten tapahtumien vuoksi Cem kuitenkin pakenee ja alkaa rakentaa elämäänsä uusiksi. Kirjailijuudesta haaveilevasta miehestä tulee geologi ja aviomies. Mutta mennyt ei koskaan jätä häntä rauhaan. Puheenvuoronsa saa myös punatukkainen nainen, joka on kuin (Ofelian surustakin tuttu Lizzie Siddal, oletan) Dante Rossettin maalauksesta.

Edellä kuvaamani perusteella Punatukkaista naista voisi luonnehtia juoniromaaniksi. Sitäkin teos on, mutta samalla se on niin paljon enemmän. Pamuk on niitä kirjailijoita, joilta voi aina odottaa laadukasta ja syvää, ja samalla myös nautittavaa luettavaa. Ja sellaista saa nytkin, oi kyllä. Erinomaisesti kirjoitettu ja suomennettu romaani ei kuitenkaan ole täydellinen (no, aika harva teos on, pieni epätäydellisyys on vain kiinnostavaa). Vaikka muutama klisee ylittyykin yllätyksillä, ovat ne silti pieniä notkahduksissa. Hetkittäin romaanissa on sellaista helppoutta, jota en Pamukilta toivoisi. Mutta sitten kokonaisuus ylittää kuitenkin nämä notkot. Miten varmaotteisesti Pamuk kirjoittaa, kuinka ihastuttavaa luettavaa! Lukija voi täysin luottaa häneen.

Läsnä ovat – tietenkin, ollaanhan Turkissa – idän ja lännen vuorovaikutus, ikiaikainen ja moderni maailma, politiikka ja kasvaminen, antiikista nykyisyyteen kulkeutuva tarinaperinne, sukupolvien ketjuuntuminen ja ihmissuhteiden kipeys. Cemin elämää leimaa aina kuulumattomuuden tunne: isän kaipuu, lapsettomuus, geologin ammatti nuoruuden kirjailijahaaveesta huolimatta – ja tietenkin häpeään ja intohimoon sekoittuva kaipaus punatukkaisen naisen kanssa koettua kohtaan. Kokonaisuus on toisaalta salaperäinen, toisaalta kipeän realistinen, ja edelleen unenomainen. Kaikkea leimaa syyllisyys menneessä tapahtuneesta ja pyrkimys unohtaa se.

Toiset ihmiset, kohtalo ja omat teot ohjaavat ihmistä eikä mennyttä voi ehkä koskaan paeta. Punatukkainen nainen, kuten nobelisti Pamukin tuotanto ylipäätään, kestää aikaa.

--

Muualla: Arja, Riitta, Takkutukka ja Tuija.