Johan Bargum: Syyskesä

Johan Bargum: Syyskesä
Kustantaja: Tammi 1993
Alkuteos: Sensommar 1993
Suomennos: Rauno Ekholm
Kotimainen romaani
Sivuja: 124

Ja suurinta osaahan ei voi tunkea matkalaukkuihin: tuoksuja, suorien männynrunkojen varjoja mustikkavarvikossa, vihertävää salaperäistä vivahdetta vedessä sen loiskuessa hiljaa silta-arkun kivien välissä.
Tätä kaikkea minä luulin kaipaavani; että pakollisesta lähdöstäni tulisi sekä surullinen että tuskallinen. Nyt tunnen lähinnä helpotusta.
Se suututtaa minua. Tuntuu kuin he olisivat tehneet minulle vääryyttä, eivät viemällä vanhan kesäpaikkani, vaan viemällä myös kaipauksen.

Millaista on, kun joku asia jää muistiin, muttei kaipaukseen? Eri teitä kulkeneet veljekset Carl ja Olof palaavat lapsuutensa kesäparatiisiin, Sipoon saaristossa sijaitsevaan Vidarnäsin huvilaan, joka on kuin rappeutunut venäläinen aatelishuvila. Korennot lentelevät, ilma väreilee syyskesän kuumuutta ja talossa heidän sairas äitinsä Gertrud viettää viimeisiä elinpäiviään. Paikalle ovat kokoontuneet myös äidin ystävä Tom-setä sekä Yhdysvaltoihin muuttaneen Carlin perhe, kultatukkainen Klara-vaimo sekä pojat Sebastian ja Sam. On aika muistella menneitä, elää nykyhetkessä ja purkaa vanhojen kaunojen, pettymysten ja piilotetun veljeskateuden jäljet.

Johan Bargumin romaani Syyskesä (Tammi 1993) houkutteli minua jo pelkällä nimellään. Ajatus saaristohuvilasta, vuosikymmeniä piilossa pidetyistä tunteista sekä tarinan sijoittumisesta suosikkivuodenaikaani on sellainen, etten voinut olla varaamatta tätä kirjaa kirjastosta jo heinäkuun helteillä. Luin kirjan jo viikolla, mutta en ennen tätä saanut purettua sitä koskevia ajatuksiani tänne blogiini, sillä Syyskesään mahtuu tunnetasolla paljon.

Syyskesä on tarina nykyisyyden ja menneisyyden kohtaamisesta, luopumisesta ja vieraantumisesta, lapsuudesta ja saaristolaismaisemissa. Se on klassinen veljestarina, eräänlainen Kainin ja Aabelin, Romuluksen ja Remuksen, läsnäolevan ja kauas paenneen veljen kertomus. Se on kertomus äidistä ja pojista, rakkauden ehdollisuudesta sekä kaikista niistä odotuksista, jotka läheisiin kohdistuvat. Tietääkö koskaan, mitä todella tapahtuu? kysyy minä-kertojana toimiva Olof.

Elokuun ilta oli kuuma ja merkillisen tuuleton. Hämärä lankesi nopeasti, odotti väijyksissä, läheni hiipien, oli äkkiä tullut; pitkät valoisat kesäillat, unohda ne.
Nehän olivat aina vain lyhyt poikkeus.
Kuu nousi hitaasti merestä. Lepakot tekivät sokeita kierroksiaan pihan puiden välissä.

Bargum kirjoittaa sekä tunnelmoiden että suoraviivaisesti. Neljään osaan jakautuvassa kirjassaan hän viipyilee intiaanikesän aistillisuudessa, kiiltomatojen ajassa, ilmapuntarin laskussa, mereltä nousevassa usvassa, kellastuvissa koivuissa. Ja toisaalta: koivuja pitäisi harventaa, lentokentän tulohalli on pullollaan punakoita ihmisiä ja vanha talo tuoksuu kuin kuolemaa enteillen äidin sairaudelle ja sairaalalle. Bargumin kieli on samaan aikaan kaunista ja rosoista, mikä kuvastaa mielestäni erinomaisesti kirjan teemaa. On kuin lukisi ajatonta taikakirjaa, jossa siellä täällä vilahtelee 1990-luvun alun arkea sekä voimasanoja. Syyskesä rakentuu vastapareille: äidille ja pojille, Carlille ja Olofille, Klaralle ja kahden eri sukupolven veljeksille, elämälle ja kuolemalle, kesälle ja syksylle.

Kielen ja maiseman kauneus tekee Syyskesästä ihanan - adjektiivin, jota yliviljelen usein, mutta Bargumin pienoisromaaniin se sopii. Pieni rosoisuus tekee siitä rehellisen. Kauneutta ei ole olemassa ilman säröjä, ei valoa ilman pimeää, ei mustasukkaisuuttakaan ilman rakkautta tai sen puutetta. Sysykesä on selvästi sellaisia kirjoja, jotka ovat täysin minun kirjallisella mukavuusalueellani enkä tahdo löytää pienestä kirjasta moitteen sijaa. Toki Carl ja Olof ovat melko raivostuttavia henkilöitä, toinen itsekäs ja piinkovalla tavalla näennäisen määrätietoinen, toinen hieman nössö ja aikaansaamaton. Toki heidän äitinsä oli ilkeäkin ämmä, Klara ihanista ihanin ja puunhakkuut ja viemärinasentamiset ehkä turhankin miehinen tapa kohdata ongelmia. Silti ja siksi Syyskesä toimii, täydellisen ihanat ja säröttömät henkilöt kirjassa olisivat rasittavia.

Syyskesä on kokonsa vuoksi näennäisen pieni kirja, johon mahtuu koko elämä. Se on täynnä valon ja varjon vivahteita sekä merkityksiä, joita ei alleviivata. Siinä mielessä se tuo mieleen tämän vuoden suurimman kirjailijalöytöni Joel Haahtelan teokset. Bargumin kerronta on kuitenkin aavistuksen vähemmän salaperäistä, verevämpääkin. Kummankin kirjoissa leijuu kuitenkin samanlainen melankolia ja hetkien kauneus. Ja kuten Haahtelan teoksiin, myös Bargumin kirjaan voisin palata mielihyvin uudelleenkin.

Jossain soi Sibeliuksen viides, leikkimökkiin on kannettu vanha gramofoni ja Andromedan tähtisumu valaisee Pegasoksen yläpuolella. Puhelin saa soida kerta toisensa jälkeen. Unohduksesta unohdukseen juostessa on mahdollista löytää eheys.

****

Luin syyskesästä ensimmäistä kertaa Marian Sinisen linnan kirjastosta. Kiitos hyvästä kirjavinkistä! Hakiessani tietoa Johan Bargumista, huomasin ilokseni hänen julkaisseen kaunokirjallisuuden ohella lastenkirjoja sekä kirjoittaneen muun muassa näytelmän Onko Kongossa tiikereitä, jonka näin 90-luvun alussa lukiolaisena. Pidin näytelmästä kovasti.

Aleksis Kiven katu ja blogikuulumisia (vielä muffinsikin!)

Miksi ystävättäret ovat ihania

Koska he ovat kuin kaikkein kauneimmat perhoset
koottuna yhteen tämän pöydän ääreen
he nauravat ja räväyttävät silmänsä auki
heidän käsivarsiensa pyöreys kyynärtaipeen ja olkapään
puolivälissä
heidän erottavat luunsa, solisluu ja vähän terävä lantioluu
nauraessaan he puistelevat päätänsä
"ei voi pitää paikkansa" joku sanoo naurin välistä
sillä asia oli kyllin mehukas

Mitä ratkaisuja tekeekin,
ystävättäret löytävät kyllä perustelut

Pohdimme pikkusisarten poikaystäviä
sitä, ymmärtävätkö äidit surujamme
mikä on sopiva asuntolainan korkomarginaali
teilaamme novellikokoelman
kertaamme tiettyjä tärkeitä tapahtumia
olemme kerranneet ne jo useasti aikaisemminkin --

Muutamassa blogissa on ollut puhetta aamunovelleista: bloggaajat lukevat, tai ainakin haaveilevat lukevansa, yhden novellin jokaisena aamuna. Olen aivan ihastunut tuohon ajatukseen, mutta päiväkotiaamujen kiireessä olen onnellinen, jos ehdin häthätää selata Hesarin kotimaan uutiset sekä kulttuurisivut. Viikonloppuaamuina taas tahdon nauttia Hesaristani niin rauhassa kuin suinkin, onneksi Pikku Kakkonen jaksaa viihdyttää lapsia silloinkin.

Sen sijaan olen pitkin päivää (teen töitä kotoa käsin) taukojen aikana paitsi kurkkinut blogeihin, myös huomannut palanneeni runojen ääreen. Luen runoja selailumenetelmällä; Luen jostain kokoelmasta runon sieltä, toisen täältä. Tällä viikolla luen Anni Sinnemäen Aleksis Kiven katua (Otava 2009), jonka runot sopivat mielestäni hyvin loppukesän ja alkusyksyn tunnelmiin; Eivät siksi, että runojen maailma olisi syyskesäinen, Sinnemäen maisemat heijastavat kaikkia vuodenaikoja, vaan sen vuoksi, että liitän Sinnemäen tekstit tähän vuodenaikaan.

Olen Ultra Bra-sukupolvea. Olen samaa ikäluokkaa kuin jo kuopatun yhtyeen jäsenet. Minäkin olen joskus juonut kahvia paksupohjaisista viiden markan (!) kupeista, välttänyt asioimista simpukkahuoltoasemalla ja paiskonut ovia. Kahdeksanvuotiaani pelkäsin oikeasti, että maailma tuhoutuu. Leikimme kaverini kanssa, että Ameriikan ja Neuvostoliiton välille tulee sota ja mietimme, että kumman maan puolella olisimme. Tähän vuodenaikaan haluan kuunnella paljonkin musiikkia ja nostalgisoida myös Ultra Bralla. Kaikkein eniten pidän juuri Anni Sinnemäen sanoittamista kappaleista, etenkin Sokeana hetkenä ihastuttaa.

Aleksis Kiven kadussa on paljon samoja kaikuja kuin Sinnemäen laululyriikassa. Runot kertovat ystävyydestä, arjesta, matkoista, hienoon nuoreen naiseen kohdistuvista odotuksista, taksikameroista, junamatkasta Pietariin ja jopa keravalaisten pariskuntien sihisevistä ulkoiluasuista. Runojen maailma on samaan aikaan ilmava, hieman hapan, melankolinen ja silti lempeä. Sinnemäen maisema on kaupunkilainen, Oi Alppila on kuin pieni oodi kaupunginosalle, jossa turkulaisetkin runoilijat viihtyvät. En lainannut tuonne ylös koko Miksi ystävättäret ovat ihania-runoa, koska se on niin pitkä, mutta runon päätteeksi Sinnemäki tuumaa aikovansa vielä eläkeläisenäkin lähteä risteilylle ystävättäriensä kanssa. Mikä ihana ajatus! Sinnemäki on selvästi eräs oman sukupolveni tulkeista. Hän on jopa tehnyt runon nimeltä 1973.

Sinnemäen ystävistä pääsen blogiystäviin ja toivottavasti takaisin syyskesän ajatuksiin. Sain Leena Lumilta herkullisen tunnustuksen. Kiitos, Leena!

Tunnustusta seuranneen haasteen mukaisesti kerron kolme pikkuseikkaa itsestäni:

1.Värini on vihreä. Metsät, nurmi, mielikuvieni englantilainen maaseutu, pieni määrä vaatteissa, muttei koskaan teessä. Vihreä on myös kesälomalla kotimme uuditukseen käyttämäni maali nimeltä Poukama.
2. Ruokani on joko paistettu halloumijuusto tai sitten kotiseutuni hirvestä valmistettu paisti.
3. Matkustaa haluaisin aina vaan Britanniaan. Olen surullinen lempilomakohteeni Lontoon ja muidenkin Britannian kaupunkien mellakoista. Toisaalta haluaisin matkustaa myös Itä-Suomeen, jonne kuulun.

Lähetän tämän tunnustuksen ja haasteen kaikille niille bloggaajille, joiden mielestä tähän vuodenaikaan kuuluu lukea Mary Marckin romaaneja. Olkaa hyvät!

-----
Loppuun vielä pikaiset blogikuulumiset. Kiitos kaikille, jotka osallistuitte "blogilukujärjestystäni" koskevaan äänestykseen. Teitä äänestäjiä oli kaikkiaan 68. Äänet jakaantuivat siten, että kolmen kärkeen pääsivät kotimainen keskiviikko (19 ääntä/27% äänistä), kuukauden tyttökirjaklassikko (16/23%) sekä lastenkirjalauantai (12/17%). Täten aion ainakin yrittää pyhittää keskiviikot kotimaisuudelle. Pääosin kotimainen keskiviikko tarkoittaa kirjoja, mutta jos en ole saanut luettua hyvää suomalaista kirjaa, niin sitten se voi tarkoittaa vaikka musiikkia, erilaisia ilmiöitä tai maisemia. Ja jos joskus keskiviikkona ei tee mieli kirjoittaa mitään, niin olen sitten blogihiljainen. :) Kuukauden tyttökirjaklassikon suosiosta olen iloinen, koska sellaista olin ajatellut blogiini muutenkin. Nyt alkakoot blogissani pienimuotoinen tyttökirjavuosi!

Camilla Läckberg: Merenneito

Camilla Läckberg: Merenneito
Kustantaja: Gummerus 2011
Alkuteos: Sjöjungfrun 2008
Suomennos: Outi Menna
Ulkoasu: Sanna-Reetta Meilahti
Jännityskirja
Sivuja: 489

Hän ymmärsi, että hänen elämänsä oli ohi. Se päättyisi nyt, täällä, vaikka hänellä olisi ollut vielä niin paljon tehtävää, nähtävää, koettavaa. Toisaalta tämä oli juuri se tapa, jolla oikeanmukaisuus toteutui parhaiten. Hän ei ollut ansainnut hyvää elämäänsä, kaikkea saamaansa rakkautta. Ei sen jälkeen, mitä oli tehnyt.

Hiljattain olen useissa blogeissa törmännyt termiin mukavuusalue. On keskusteltu omasta kirjallisesta mukavuusalueesta sekä suositeltu kirjojen lukemista sen ulkopuolelta. Olen omasta mielestäni laajan repertuaarin omaava lukija, mutta (puhdasta, mitä se sitten onkin) fantasiaa, tosielämän lapsikohtaloihin pohjautuvaa fiktiota ja dekkareita luen aniharvoin. Camilla Läckbergin Merenneito (Gummerus 2011) laajensi nyt minun mukavuusaluettani, sillä voin heti alkuun paljastaa pitäneeni kirjasta, johon tartuin aavistuksen epäilevänä. Arvelin nimittäin ahdistuvani kirjasta, pitäväni sitä raakana ja kylmänä sekä kaipaavani televisiosarja Midsomerin murhia.

Pienessä Fjällbackan kylässä kolme kuukautta aiemmin kadonnut Magnus Kjellner löydetään viilleltynä jään alta. Jo huomattavasti aikaisemmin hänen tuttavansa, Merenneito-romaaninsa ansiosta kuuluisuuden kynnyksellä seisova esikoiskirjailija Christian Thydell on alkanut saada nimettömiä uhkauskirjeitä, jotka ovat vesittää kaikki hänet julkiset esiintymisensä. Hänen ystävänsä Kenneth Bengtson ja Erik Lind ovat samanlaisten kirjeiden uhreja. Alkaa näyttää siltä, että kirjeiden lähettäjä aikoo toteuttaa uhkauksensa ja että uhkaukset liittyvät poliisi Patrik Hedströmin tutkimaan murhaan. Patrikin vaimo, kaksosia odottava kirjailija Erica Falk tuntee Christianin ja alkaa tehdä omaa varjotutkimustaan saadakseen selville, mistä kaikessa on kyse. Kuka tai ketkä ovat kaiken takana? Kenen kursivoituja lapsuusmuistoja Läckberg sirottelee romaaniinsa? Ja miksi Christian vaikenee menneisyydestään niin, ettei hänen Sanna-vaimonsakaan tiedä puolisonsa entisestä elämästä yhtään mitään?

Merenneito etenee kerrontavetoisesti Fjällbackanin eri asukkaiden näkökulmia seuraten. Se vie lukijansa hyytäviin talvitunnelmiin ja ihmismielen synkimpiin tuntoihin, lapsuuden traumoihin sekä kaikkialle leviävään pelkoon. Se näyttää myös sen surun, joka omaisia kuoleman kynnyksellä kohtaa: kaikki ne rakkaalle kuuluneet sukat, solmiot ja nenäliinat, vain puolittain pedatun sängyn. Fjällbackan kylä on ruotsalainen idylli, jossa ihmiset tuntevat toisensa ja tietävät paikkansa yhteiskunnassa, mutta se on samalla monen tragedian näyttämö. Veriteot eivät ole ainoa järkytys tai menetys, vaan on pettämistä, sairautta, vanhemmuuden pelkoa, rakkautta ja hieman poliisipäällikön väärin teippaamia vaippojakin:

Mellberg otti Leon syliinsä, kantoi tämän keittiöön ja alkoi kaivella alinta keittiönlaatikkoa tasapainoillen vauvaa olkapäällään. Laatikosta hän löysi etsimänsä: teippirullan. Hän meni olohuoneeseen, laski Leon sohvalle, kietoi pari kierrosta teippiä vaipan ympärille ja tarkasteli lopputulosta tyytyväisenä.
"No niin. Ja työt pelkäsivät, etten osaisi hoitaa sinua. Mitä sanot, emmekö olekin nyt ansainneet pienen lepohetken sohvannurkassa?"

Merenneito on ennen kaikkea psykologinen jännityskirja. Se on toki perinteinen dekkari siinä mielessä, että tapahtumien käynnistäjänä toimii murhatun miehen ruumiin löytyminen sekä ystäväjoukon saamat uhkauskirjeet. Murhaa tutkivat poliisit sekä maallikkona poliisin vaimo, Erica. Merenneidossa tarinaan liittyy kuitenkin, kuten tyylipuhtaaseen nykyjännäriin kuuluu, ihmismielen sopukoissa lymyilevä puoli, pimeä puoli. Pimeys on paitsi murhaajassa, myös kaikissa meissä. Kuka pettää, kuka juo, kuka salaa menneisyyttään, kuka ei vain jaksa arkea, kuka on pahuuteen kasvanut. Fjällbackan idyllin takana onkin murheellisten laulujen maa. Pelkkää synkistelyä kirja ei onneksi ole, vaan Läckbergin ihmiset ovat aitoja ja Merenneito tarjoaa väliin lämpimiä ja suorastaan hauskojakin hetkiä. Kaiken Läckberg sovittaa saumattomasti yhteen; Kansiliepeessä luvattu agathachristemäisyys, kunnollisten motiivien kietominen yhteisökuvaukseen, yhdistyy hyvin pohjoismaiseen, raakaankin trilleriin.

Missä Läckberg ei onnistu niin hyvin on hänen kerrontansa. Läckberg kirjoittaa kyllä sujuvasti ja kutoo pelon verkkojaan, eikä hänen kielessäänkään ole mitään varsinaista vikaa, mutta kovin tavanomaista se on. Luulen, että jos hän kirjoittaisi romaanin ruotsalaisen kotiäidin arjesta tai Götaborgin suuralueen alueen siirtolaisista, olisi kieli aivan samanlaista. Se on hieman hajutonta ja mautonta, mahdollisimman monia miellyttävää. Kerronnantavassa on jotain liiankin tuttua. Minun lukukokemustani se ei kuitenkaan häirinnyt kuin hieman, sillä piinaavan tunnelman, lapsiperheen arjen ja uskottavien henkilökuvien luomisen Läckberg selvästi hallitsee vähintään yhtä hyvin kuin Leena Lehtolainen.

Jos Läckbergin kieli on hieman särmätöntä, niin Merenneidon tarina ei sitä ole. Se imaisee mukaansa, kylmää selkäpiitä jännityksellään ja ihastuttaa juonenkäänteillään. Siitä, ihastuttiko kirja minua siksi, että olen viime lukenut vain vähän dekkareita vai siksi, että se on niin vetävä, en osaa sanoa. Sen tiedän, että en olisi malttanut mennä iltaisin nukkumaan tätä pienen tiiliskiven kokoista kirjaa lukiessani, vaan valvoin Merenneidon parissa yli puolen yön.

En voi myöskään sanoa, että Camilla Läckberg tuo raikkaan tuulahduksen pohjoismaiseen rikoskirjallisuuteen, koska en ole vuosiin lukenut juurikaan jännityskirjallisuutta. Minulle Merenneito on raikkaan tuulahduksen kirja: hyytävä ja ahdistava kurkistus ihmismieleen, mutta samalla kuitenkin humaani ja lämmin. Tämänkaltaisia dekkareita voisin muutaman kappaleen vuosiannostuksella lukea jatkossakin.

***½

Merenneidosta on kirjoittanut myös Leena Lumi.

Liikaa blogisavuja ja vääriä arvioita?

Tämän vuoksi kerronnan sävy on aavistuksen laimea. Mitä ihmettä? Kuinka kirja, joka on ollut mielessäni jo monen kuukauden ajan voi olla laimea? Se onnistuu sekä herättämään kysymyksiä että saa kiintymään henkilöhahmoihinsa. Ai, kiinnyinkö minä muka niin itsetietoisen menestystarinan päähenkilöön, jonka nyt tuntuu suorastaan ärsyttävältä kirjan tärkeästä aiheesta huolimatta? Voiko joku kirja olla todella näin hyvä: kuin uni, joka on samaan aikaan etäinen ja vieraannuttava ja silti niin läsnäoleva, kirkas on puhtaan peilin pinta?

Käykö teille muille kirjabloggaajille niin, että olette tuoreeltaan kirjoittaneet mietteitänne kirjasta blogiinne ja sitten ajan - muutaman kuukauden tai kenties vuosien jälkeen - kuluessa huomaatte, että ajattelette kirjasta ainakin osin toisin?

Voiko kirjoja arvioida väärin? Miettikää tekin, onko mielenne muuttunut joidenkin kirjojen suhteen vai ovatko muinaiseen blogitekstiinne kirjoittamanne näkemykset vain vahvistuneet. Ja miltä se tuntuu? Tuleeko teille jonkinlainen ahaa-elämys, harmistus "pieleen" menneestä arviosta vai onko kaikki vain osa tätä paljon lukevan ihmisen elämää? Nyt saa puhallella, jos puhalluttaa, kuten opiskeluaikaisen kesätyöpaikkani ohjaaja, pienen kaupungin kulttuurisihteeri, toisinaan huokasi.

Tietenkään kukaan ei lue tai kirjoita kirjoista väärin, vaikka joskus huomaisikin, ettei pitänyt jostain kirjasta niin paljon kuin tuoreeltaan kuvitteli tai rakastui siihen vasta ajan kanssa. Mutta itse joskus harmittelen omissa blogiteksteissäni sitä, että kirjoitan liiankin helposti kirjan olevan ihana, mieleenpainuva, puhutteleva tai jotain muuta vastaavaa dadaa. Lähtökohta kuitenkin on aina se, että luen lähinnä niitä kirjoja, joista oman ennakko-oletukseni, kustantamon esittelyn tai muiden bloggaajien arvioiden perusteella pidän. Tartun siis ihanaan kirjaan ennen kuin olen lukenut muuta kuin takakansitekstin.

Bloggaamisen matematiikka on muutenkin monimutkaista (ja kaltaiselle humanistille laskenta on sitä ylipäätäänkin). Aloin antaa kirjoille tähtiä keväällä ja viime viikolla lisätessäni tänne erilaisia tunnisteita, kuten kustantajien nimet, luin uudelleen osan kirjoittamistani blogiarvioista. Joitakin kirjoja, kuten monien suosikki-inhokin Paulo Coelhon teoksia, inhosin edelleenkin, mutta toisten kirjojen, kuten ensimmäisenä siteeraamani Hanna Tuurin Orapihlajapiirin, arvo on mielessäni noussut koko ajan. Orapihlajapiiri on itse asiassa niin hyvä ja mieleenpainuva, että huomaan miltei rakastavani kirjaa ja haluan lukea sen uudelleen. Keväällä annoin kirjalle vain kolme tähteä, nyt se ansaitsisi reippaasti enemmän.

Mitä tämä sitten kertoo? Ei varmaan mitään muuta kuin että mitä enemmän aikaa jostain lukukokemuksesta kuluu, sitä enemmän suhtautuminen johonkin kirjaan vahvistuu. Hanna Tuurin kirja on esimerkki siitä, että aika antaa armoa kirjoille ja hyvä romaani kypsyy viinin lailla. Jean Kwokin Käänöksiä taas tuntui niin hyvältä lukukokemukselta lentokoneessa matkalla Pariisiin. Ehkä intensiivinen lukukokemus sai aikaan sen, että heti tuoreeltaan romaani tuntui puhuttelevalta, mutta nyt ajattelen sitä korkeintaan kohtuullisena lukuromaanina. Sen aihepiiri on edelleen tärkeä ja Kwok kirjoittaa hyvin, mutta antaisinko nyt kirjalle neljä tähteä? En.

Siitä olen iloinen, että olen edelleen itseni kanssa samaa mieltä monien kirjojen blogiarvioistani. Esimerkiksi Andrei Makinen Ranskalainen testamentti on juuri niin unenomaisen hieno ja kirkas samaan aikaan, suuresti ihailemani Juha Itkosen Seitsemäntoista ei kantanut minua ihan täysillä ja Italo Calvino nyt vain sattuu olemaan niin suuri kertoja, ettei siihen tarvitse lisätä juuri mitään.

Mikä sitten saa tarttumaan johonkin kirjaan? Minä vaikutun usein muutaman suosikkibloggaajani teksteistä. Luen monia kirjablogeja, joskaan en varmasti kaikkia, koska uusia blogeja tulee jatkuvasti ja se jaksaa toki olla riemastuttavaa. Teen mielelläni kirjalöytöjä blogeista ja nytkin minulla on lainassa muun muassa Johan Bargumin, Jussi Valtosen, Per Pettersonin ja Aleksandra Salmelan kirjat, joista en ilman muutamaa blogia olisi kenties kiinnostunut ihan niin paljon.

Minulla on kuitenkin liiallisten blogisavujen pelko. Jos joku kirja nousee äkkiä esille niin, että sitä koskevista arvioista alkaa olla runsaudenpulaa ja jos nuo arviot ovat pakahduttavan kehuvia, tulee ainakin minulle jonkinlainen pelko kyseistä kirjaa kohtaan. Syyttä suotta, sen tiedän. Eihän ole kirjan vika, jos sitä kehutaan kaikkialla. Silti poden vastareaktiota ja toisinaan joku varmasti hyvä kirja jää ehkä kokonaan lukematta. Tällä hetkellä ainakin Rakkauden aikakirja on sellainen, johon en ole uskaltanut tarttua, muistakin kuin vain blogisavusyistä. Toisaalta taas Susan Fletcherin Meriharakoista tai Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävistä olin lukenut valtavasti ja silti odotin innolla kummankin lukemista. Mikä parasta, en pettynyt, vaan nämä kaksi kirjaa tekivät sopukan sydämeeni. Tästä kiitos muutamalle nimeltä mainitsemattomalle luottobloggaajalle, joiden maun tiedän useimmiten osuvan yksiin omani kanssa.

Sitten on niitä kirjoja, joille toivoisin blogisavuja, mutta joita jostain syystä nousee kovin vähän. Viime aikoina lukemistani toivoisin kaikkien tyttökirjaklassikoiden ystävien lukevan Jacqueline Kellyn Luonnonlapsi Calpurina Taten, jonka olen huomannut omani lisäksi vain yhdessä blogissa (terveisiä Linnealle!). Toinen hieno, hieman enemmän, muttei tarpeeksi blogisuosiota saanut kirja on Paolo Giordanon vähemmän hilpeä Alkulukujen yksinäisyys (heippa kaikki kirjoittajat!).

Miten te muut suhtaudutte kirjoihin, joita kehutaan kaikkialla? Haluatteko heti lukea kirjan? Onhan se pakko olla hyvä, jos joka toinen ylistää. Tai tuntuuko, ettette halua mennä mukaan moiseen joukkojuttuun, että kirja on arvioissa jo loppuunkäsitelty? Vai annatteko vain ajan kulua ja kohdata kirjan sitten, kun blogisavut ovat laskeutuneet ja ilmapiiri kirjalle on jälleen raikas?

Minulle blogisavut ovat monitahoinen juttu. Joku pieni seikka lukuisissa arvioissa, ehkä yhdessä ainoassa blogitekstissä, saattaa saada lukuhaluni syttymään heti tai torjuu kirjan kokonaan pois kuvitteelliselta TBR-listaltani. Tämä kertoo siitä, että jokainen lukemani blogiarvio tekee minuun suuren vaikutuksen. :)

Kiitos vielä kaikille, jotka olette äänestäneet tuossa sivupalkissa näkyvässä pienessä gallupissa. Vielä ehtii noin vuorokauden ajan! Voittaako kotimainen keskiviikko, kuukauden tyttökirjaklassikko vai haluaisitteko kenties jotain muuta säännöllistä tänne blogiini?

Kuvat otin Koiramäen pajutallilta, jossa kävin eilen jo toista kertaa tänä kesänä.

Hannu Hirvonen & Pia Sakki: Rakastunut krokotiili

Hannu Hirvonen & Pia Sakki: Rakastunut krokotiili
Kustantaja: Tammi 2011
Ulkoasu: Terhi Haikonen
Lastenkirja, saturomaani
Sivuja: 76

Humisevan harjun takaa alkaa Muriseva metsä. Siellä asuu rakastunut krokotiili. Ei oikeastaan rakastunut, vaan RRRRRRakastunut.
Mitä tarkoittaa kun rakastutaan kuudella isolla ärrällä? Parasta tutkia tarkemmin.

Miten toimia, kun on pieni ja rakastunut ja tuo tunteidenosoitus on toistaiseksi vain kaukorakkauden tasolla? Kun rakkaudenkohde on vielä taitava oopperalaulaja? Ja orastavan romanssin molemmat osapuolet ovat krokotiilejä? Ei auta muu kuin kirjoittaa yli 600 rakkausrunoa ja RRRRRRIUTUA rakkaudesta.

Hannu Hirvosen kirjoittama ja Pia Sakin kuvittama Rakastunut krokotiili (Tammi 2011) vie lukijansa Murisevaan metsään, jossa krokotiili Krristian saa ystäviltään siililtä, karhulta, hiiriltä, linnuilta ja hirveltä apua tunteidensa osoittamiseen sekä neuvoja siihen, ettei ihanaa Krrillaa kannata verrata gorillaan, vaikka se rimmaakin hyvin sulottaren nimen kanssa.

Rakastunut krokotiili on lasten kuvakirja, lukuineen oikeastaan pieni romaani, jossa kerrontaa rytmittävät myös tilanteeseen sopivat runot ja sanaleikit. Kaikkein eniten runoilee tietenkin Krrilla, mutta myös sammakkokvartetti hallitsee riimit ja Krrillan runoihin yhtyvät mielellään Murisevan metsän muutkin asukit. Rakastunut krokotiili kertoo paitsi rakastumisesta ja eläinten elämästä, opettaa myös luonnontietoa. Hirvosen kirja tuo esille, kuinka maapallo on kokenut kovia ja tuo lapsilukijoiden tietoon krokotiilin vaihtolämpöisyyden. Nämä eräänlaiset tieto(isuus)iskut ovat osa sujuvaa tarinaa. Keskiössä on rakastumisen käsittely ja hassujen eläinten puuhat. Välillä Hirvonen tunnelmoi tekstillään luoden metsämaailmaan satulammen, jossa tähtitaivas soittaa ja keijut tanssivat. Pian kuitenkin lukijan korviin kantautuu kovaääninen GRROOUUAAUURR.

Krrilla, kaunis krokodiili,
typeriä kysyi siili
RRRRRRAKKAUTENI
tyttöön nuoreen
ei mahdu yhteen kirjekuoreen.
Siihen tarvitaan paketti,
sen kuljetukseen RRRRRRAKETTI.


Rakastunut krokotiili toimii parhaiten ääneen luettuna, mikä on lukutapana toki jo oletusarvoista pikkulasten kirjojen kohdalla. Sen riimittely on hauskaa, kirjassa on hyvä meininki, paljon vispipuuroa, hiirten häät sekä lasketteleva hirvi. Lisäksi siinä käsitellään monenlaisia tunteita hellyttävällä, joskin reippaalla tavalla.

Silti kirja oli ongelmallinen ainakin meidän perheessämme. Tammen katalogissa kirjaa suositellaan viisivuotiaille ja sitä vanhemmille. Oma Marikkeihin, Sinttuihin ja Heinähattuihin ja Vilttitossuihin tottunut viisi- ja puolivuotaani piti kirjaa liian lapsellisena. Hän kyllä kuunteli tarinan, mutta yritti aina puhua luettavaksi jotain muuta kirjaa. Loppuvuonna neljä täyttävä kuopukseni halusi nähdä kuvia krokotiilista, mutta oli muuten liian pieni keskittymään pitkähköön satuun. Kaikkien ärrrrrien vuoksi minun oli hieman vaikea lukea kirjaa ääneen, en tiennyt revitelläkö vai lukea tasaisesti (tämä kertoo varmasti enemmänkin minusta lukijana kuin itse kirjasta). Omien lasteni suhtautuminen kirjaan sai minut pohtimaan sitä, että miten suhtautua kustantamoiden antamiin ikäsuosituksiin? Yleensä ne ovat mielestäni toimineet melko hyvin, mutta tämän kohdalla mentiin ainakin osin pusikkoon. Se ei kuitenkaan ole kirjan vika, Rakastunut krokotiili on sympaattinen saturomaani.

Vaikka itse hieman ärrrrrrsyynnyin Krristianin rouheasta ärrästä, niin Rakastuneen krokotiilin tarina kantaa ja Murisevan metsän asukkaat ovat vinkeällä tavalla sydämellisiä. Kirjan lorut ovat oivaltavia. Hirvosen teksti on sujuvaa ja vaivatonta, Sakin kuvitus yksinkertaisesti ihanaa. Elämä on rakkautta. Rakkaus on elämää. Totta.

Viisivuotiaan kommentit: No, tää oli tällainen. Miksi siinä oli niin paljon ärrää? Mä osaan jo sanoa ärrän, kuuntele vaikka: Crrruella. Minä olisin halunnut kuulla enemmän siitä siilistä. Oliko sillä äitiä?

***½ (sympatia- ja runouspisteitä olisin voinut antaa tälle enemmänkin. Esikoinen oli kirjasta samaa mieltä, muttei halunnut antaa tähtiä, koska kiirehti tekemään pesää leikkihamstereille.)

Rakastuneesta krokotiilista on kirjoittanut myös Luen ja kirjoitan-blogin Paula.

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina
Kustantaja: Avain 2011
Genre: Romaani
Sivuja: 263

Hän kertoi pikkusiskoista, joita ei ole tai on. Äideistä, jotka tulevat kotiin joka ilta kello viideltä tai vain viikonloppuisin. Taloista, jotka pysyvät paikoillaan ja taloista, jotka ovat pelkkää paikasta toiseen liikuteltavaa rekvisiittaa. Ystävistä, jotka ovat ikuisia tai vaihtuvat. Hän kertoi uusista taloista ja taloista, joiden lattiat ovat kuluneet askelista niin, että oksankohdat kohoavat pieniksi kukkuloiksi puun syiden muodostamiin laaksoihin. Painavista huonekaluista, joiden taakse kätkeytyy salakäytäviä.

Kirjojen takakannet, joista Hannakin kirjoitti, ovat usein hankalia. Toisinaan ne kertovat kirjasta liikaa, joskus eivät anna kuin abstrakteja viittauksia johonkin hämärään. Ne saattavat olla vääriä tienviittoja, ylistysmarkkinointia tai toisintoja kymmenistä muista samanlaisista teksteistä. Marisha Rasi-Koskisen esikoisromaanissa Katariinassa (Avain 2011) takakansi hipoo täydellisyyttä. Se kertoo kirjasta kaiken sen, mitä tarvitseekin herättääkseen lukijan mielenkiinnon, mutta ei paljasta mitään sellaista, joka voisi pilata lukijat omat oivallukset.

Koska Katariinan takakansiteksin sitaatti, jonka kirjoitin tämän kirjoitukseni alkuun, kertoo kirjasta juuri sopivasti, lisään, että Katariina on arvoitus, joka selviää pala palalta eri kertojien muistojen ja tunteiden sekä Katariinan kirjoittaminen kirjeiden ja hänen ajatustensa antamien vihjeiden perusteella.  Katariina kertoo ihmisten tavoista toimia silloin, kun rakennettu maailma ei toimi, vaikka kaikki rakennuspalikat olisivatkin kasassa. Jotain - totta tai kuvitteellista - puuttuu. Siksi perheenisä rakentaa taloja, muttei koskaan kotia ja siksi lapset leikkivät kuolemista tai varastavat avaimia. Kaiken keskiössä on Katariina, josta tarinan episodit lähtevät, johon ne kiertyvät ja päättyvät. Katariina, joka haluaa olla muualla: kuka hän on, miksi ja missä?

Kirja jakautuu kuuteen osaan, joilla kaikilla on oma kertojansa. Jokainen tarina, episodi tai väläys, kertoo lisää Katariinasta ja saa hänen arvoituksensa kasvamaan entistäkin suuremmaksi. Koska en halua paljastaa kertojien suhdetta Katariinaan, kerroin vain, että ääneen pääsevät tyttö nimeltä Margareetta, nainen nimeltä Anna, pieni Jarek, nuorukainen Jaakob sekä Katariina itse. He kaikki kiertyvät paitsi Katariinaan, muodostavat myös eräänlaisia vastapareja joko Katariinan tai jonkun toisen kanssa. On siskokset tai kuvitteelliset siskokset; On äitiä kaipaavia lapsia ja äitejä, jotka eivät eivät koskaan ehdi katsomaan lapsensa esityksiä, vaikka pelastavat muita lapsia; On parhaat kaverukset ja uskonveljet, joista ei toinen onkin kaikkea muuta. Ja on taloja, jotka eivät ole koteja ja koteja, joissa ei saa asua.

Joskus hän haluaa, että joku muu olisi päähenkilö.
Kaikki on vain unta. Minä hetkenä hyvänsä hän herää ja huomaa, että on vasta kahdeksan. Tai kymmenen. Tai että hän kyllä on jo melkein kolmetoista, mutta  he eivät koskaan ole muuttuneet eikä tätä taloa, eilistaloa, toissataloa tai sitä edeltävää taloa ole olemassakaan, ei ole koskaan ollutkaan. Eikä huomistaloa. Tai ylihuomistaloa, joka vasta häilyy neliskanttisena tonttina hyvällä paikalla unien äärimmäisessä alkupisteessä.

Katariina on samaan aikaan ilmava ja tiivis kirja. Rasi-Koskinen löytää oikean tunnelman, sanat sekä tavan kuvailla romaanihenkilöidensä tunnetiloja ja asuinympäristöä. Kuvittelulla voi saada asioita tapahtumaan: taloon ilmestyy lintu juuri silloin, kun pitäisi taas pakkautua muuttoautoon ja muuttaa huomis- tai ylihuomistaloon. Vaikealla hetkellä ihminen ei vain valu, vaan ropisee pöydän alle vyörynä pieniä kiviä. Asioita voi sanoa niin hiljaa, ettei ole varma, onko puhunut ollenkaan. Rasi-Koskinen on koulutukseltaan psykologi, minkä huomaa siitä, että hänen onnistuu päästä henkilöhahmojensa sisäisen maailmaan tehden siitä samaan aikaan totta ja unta, kuvitelmaa ja fyysistä arkipäivää. Samalla tavalla Rasi-Koskinen kuvailee perhe-elämää, pikkutyttöjen ja yläkoululaispoikien julmaa maailmaa, perhehelvettiä sekä ihmisen yleistä juurettomuutta.

Katariina ei kuitenkaan ole psykologiaa, vaan se on ennen kaikkea hyvin ehjä kaunokirja. Rasi-Koskisen kirjaa vaivaavat muutamat esikoiskirjoille tyypilliset oireet, kuten joidenkin asioiden ja näkökulmien jääminen liiankin auki tai muutamien sivuhenkilöiden stereotyyppinen kuvailu (Helloween-lippikset, läskitatskat ja mikkihiirikalsarinen mies). Lisäksi aavistin muutaman juonensuunnan aikaisemmin kuin olisin halunnut. Hyvässä kokonaisuudessa muutama tavanomaisuus ei kuitenkaan paljoa haittaa. Katariina onkin samaan aikaan taiteellisesti vahva esikoisromaani ja laadukas lukuromaani. Se on samaan aikaan helppo ja vaikea, sillä sitä lukee kuin itsestään ja samalla Katariinan mysteeri kasvaa haastaen lukijansa aivotyöhön, eräänlaiseen arvoitusleikkiin.

Katariina kertoo ihmisistä, jotka eivät uskalla tai osaa olla ehjiä. Katariina herättää kysymyksiä, koskettaa ja ihmetyttää. Se omaa jännityskirjapiirteitä, muttei ole dekkari. Se on toisaalta rujo ja toisaalta kaunis kirja. Olen aivan varma, että Rasi-Koskisesta tullaan kuulemaan vielä paljon kotimaisen kaunokirjallisuuden kentällä.

****
Katariinasta on kirjoittanut myös Kirjainten virran Hanna. Omalla tavallaan kirja kertoo myös suomalaisen keskiluokan arjesta niin hyvin, että osallistun tällä osana teemaa käsittelevää haastetta.

Syyskesän kirja- ja blogimietteitä

Elokuun ensimmäinen ja ilmassa on selvästi loppukesän tuntua. Syysleimu on kukkinut pihallamme jo muutaman viikon ajan, karhunvatukan hennot rimpulavarret ovat täynnä raakileita ja tomaatitkin ovat jo pulleita, vain väriä vailla. Rakastan tätä vuodenaikaa, oikeastaan koko loppukesää ja syksyä, enemmän kuin mitään muuta vuodenaikaa. Vielä en kuitenkaan laula oodeja syksylle, koska sen aika ei ole vielä, vaan kurkistan nopeasti kirjasyksyyn sekä esittelen muutamia blogiuudistuksia. Ties vaikka saisin aikaan jonkinlaisen blogilukujärjestyksen tänne. Katsotaan.

Muutamissa blogeissa on ollut jo mainioita kirjoituksia syksyn uutuuksista. Olen itse melko varovainen tuomaan omia suosikkejani esille, koska mieleni muuttuu helposti. Saatan alkaa lukea jotain, mutta tarina ei ehkä sovikaan kyseiseen hetkeen ja aloitan iloisesti jonkun toisen kirja. Sen vuoksi en täällä blogissanikaan koskaan kerro, mitä olen parhaillaan lukemassa tai mitä aion seuraavaksi lukea - en tiedä sitä aina itsekään!

Mitä kirjasyksyyn tulee, käykää eri kustantajien sivuilla katsomassa niiden uutuusluettelot. Erinomaiselta vaikuttavia kirjoja löytyy kaikista vai mitä tuumaatte muutamasta omasta tärpistäni? Pyrin lukemaan syksyn käännöskirjoista ainakin Michael Cunninghamin Illan tullen sekä Mathias Malzieun Sydämen mekaniikan (Gummerus), Antonio Muñoz Molinan Kuun tuulen (Tammi), David Safierin Huonon karman (Bazar), Jamie Fordin Hotelli Panaman (Karisto), Pia Juulin Hallandin murhan (Atena), jo ilmestyneen Chimamand Ngozi Adichien Huomisen ei ole liian kaukana (Otava) sekä Tatiana de Rosnayn Viimeisen kesän (Wsoy). Kotimaista kirjoista mielessäni ovat muun muassa Marisha Rasi-Koskisen Katariina ja Helmi Kekkosen Valinta (Avain), Katja Ketun Kätilö (Wsoy), Miika Nousiaisen Metsäjätti (Otava), Anna-Kaari Hakkaraisen Verkko (Tammi), Satu Kaskisen Täydellinen paisti (Teos) sekä Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun ja Mike Pohjolan Ihmisen poika (Gummerus). Lisäksi kiehtovan oloisia lasten- ja tietokirja ilmestyy niin paljon, että olen jo kirjaähkyssä.

Minkä verran luette eri kustantajien kuvastoja? Haluatteko nauttia syksyllä uutuuksista, lukea vanhoja kirjoja vai sekä että? Kysymykseni oli varmastikin hassu, koska jokainen kirjojen ystävä lukee varmasti kaikenlaista uutuuksista nostalgiakirjoihin.

Blogini suhteen olen pohtinut pieniä muutoksia syksyn mittaan. Kunhan ehdin, aion lisätä tunnisteisiin kustantajan sekä antamani tähdet. Lisäksi alan aina arvion alussa mainita myös suomentajan nimen sekä kirjan sivumäärän. Huomaan itse arvostavani noita tietoja muiden blogeissa.

Suunnittelen myös jonkinlaista teemalukemista itselleni. Aion laatia lukemislukujärjestyksen. En tunti tunnilta enkä ehkä edes viikottaista, vaan pohdin muutaman teemapäivän tuomista tänne blogiini. "Lukujärjestyksen" laatimisessa kaipaan teidän apuanne. Jotkut ovat ehkä huomanneet, että blogini sivupalkkiin on ilmestynyt pieni kysely, mutta selvennän sen vaihtoehtoja täällä. Kaikkia noita teemoja en aio ainakaan kerralla tänne ottaa, koska blogin pitäminen on minulle hauska harrastus enkä halua stressata sen kanssa. Kaksi eniten ääniä tai kommentteja saanutta kuitenkin saavat määrätä hieman lukemisesteni teemaa syksyn ja kenties tulevan vuodenkin aikana.

Sivupalkissa näkyvän kyselyni vaihtoehdot ovat nämä:
(ja apua, miksi kysymys näkyy ainakin omalla koneellani kahteen kertaan? Kun yritän korjata/muokata sitä, ei se näy Bloggerin Lisää Gadget-paneelissa kuin kerran.)

Kuukauden tyttökirjaklassikko: Itselleni tuttu tai rakas kirja, joka voi olla oikea klassikko L.M. Montgomeryn tai Anni Swanin tapaan, kotimainen koululaisromaani tai 1980-luvun nuortenkirja. Välillä saatan hypätä vanhempieni vintiltä löytyneen yllätyksen lukijaksi.

Kuukauden Rauha S. Virtanen: Rauha S. Virtasen joku kirja. Olen miettinyt, että lukisin vuoden jokaisena kuukautena jonkun Virtasen kirjan.

Kotimainen keskiviikko: Nimi sen kertookin. Kotimainen kirja, uusi tai vanha, lapsille tai aikuisille, mutta aina keskiviikkoisin.

Lastenkirjalauantai: Tätä ei tarvinne selittää.

Pullaperjantai: Pullaa, puhetta tai matkakuumetta. Muutakin kuin kirjoja.

Kuukauden kielikylpy: Alkukielellä lukemani kirja. Melko varmasti englanninkielinen, mutta lastenkirjana voisi mennä ruotsalainen, saksalainen tai italialainenkin kirja.


Ihanaa alkavaa kirjasyksyä jokaiselle!

P.S. Kiitän kaikista ihanista kommenteista hääpäivä- ja Stephen Fry-kirjoituksiini. Palaan niihin kaikkiin pian. Lapsiperheen syyslukukausi (päiväkodissa) on alkanut, samoin oma arki stressaavan kirjoitushomman parissa, mutta mielessäni olette olleet.

12 vuotta ja lomailun lomassa luettua

Kärsimättömänä ja aavistuksen temperamenttisena luonteena olen joissakin asioissa oikea pitkän linjan nainen. Tärkeimpänä lie parisuhteeni: tänään tulee kuluneeksi jo tasan kaksitoista vuotta siitä, kun istuin tuoreena rouvana auringonkukkien koristamassa mustassa sukellusvenemallin Saabissa. Vaikka menimmekin naimisiin suhteellisen nuorina, oli meillä ollut takana useamman vuoden harjoittelu yhdessä asumisen suhteen. Ja nämä kaikki yhteiset vuodet iloineen ja suruineen, pelkoineen, menetyksineen, onnentuokioineen ja ennen kaikkea lukuisine arkipäivineen ovat osoittaneet sen, ettei hyvää kannata vaihtaa. Että se läheinen on siinä vierellä - tai työmatkoillaankin läsnä.

Ja kun kerran vuodessa pääsee kahdestaan Kööpenhaminaan tai Pariisiin, muttei koskaan vaikkapa kävelylenkille tai Citymarketiin, voi hääpäiväänsä viettää varsinkin hyvin kotona.  Juuri muuta ei tarvita kuin muffinseja (vai cupcakejako ne nykyisin ovat?) ja illalla halloumisalaattia ja mansikkasalsaa kera loistavan Kuninkaan puheen. Kaiken tuon herkuttelun suhteen otimme kylläkin varaslähdön jo eilen, mutta tänään aiomme leipoa skonsseja. Kuninkaan puhe ja skonssit sopivat tähän päivään ainakin aasinsiltamaisesti, sillä olimme aikoinaan hää- ja sittemmin kymmenvuotishääpäivämatkalla Lontoossa ja kumpikin voisimme matkustaa tuohon kaupunkiin melkein milloin vain.

Otsikon mukaisesti kerron jotain myös viime aikojen lukemisistani: heinäkuussa luin kahdeksan sellaista kirjaa, joista kirjoitin blogiini. Lukukuukautena heinäkuu ei lukuisten reissujen vuoksi ollut paras mahdollinen, mutta en oikeastaan kaivannutkaan sen enempää kirjoja, sillä oli aika syödä mansikoita, juosta vaaroilla ja lakeuksilla, viettää aikaa pallomeren laidalla, uida järvessä, maalata kotona ja ostaa uusi polkupyörä. Syyskesää odotan jo innokkaasti ja olen miettinyt muutamia teemapäiviä tai -juttuja tänne blogiini. Niistä ja muustakin lisää ensi viikolla.

Ai niin, näistä heinäkuun kirjoista paras ja ihanin oli Pitkän päivän ilta. Mutta pikkuleipäkertoimellakin on edelleen osansa kirjallisessa mielessäni. :)

Stephen Fry: Stephen Fry in America (2008)
David Nicholls: Sinä päivänä (2011/2009)
Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni (1966)
Daphe Kalotay: Bolsoin perhonen (2010/2011)
Gwen Bristow: Tammikuja (1941/1938)
Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi (2011/2009)
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (1990/1989)
Katherine Pancoul: Krokotiilin keltaiset silmät (2011/2006)

Stephen Fry: Stephen Fry in America (ja muilla kielillä lukemisesta)

He called Mummy 'Mom', he used words like 'swell', 'cute' and 'darn'. There were detectable differences in behaviour too. He spread jam (which he calle jelly) on his (smooth, not crunchy) peanut butter sandwiches, he wore jeans, t-shirts and basketball sneakers rather than grey shorts, Airtex shirts and black plimsolls. He had far more money for sweets, which he called candy, than Stephen ever did. Steve was confident almost to the point of rudeness, unlike Stephen who veered unconvincingly between shyness and showing off. If I am honest, I have to confess that Stephen was slightly afraid of Steve.

Kuvitteellinen amerikkalainen rinnakkaisminä oman englantilaisen itsensä rinnalla, Stephen ja Steven. Stephen lukee Wodehousea ja Keatsia, seuraa krikettiä ja ajelee teinivuosinaan 1960-luvulla ympäri maaseutua mopedilla. Steve puolestaan kuuntelee rockia, kerää baseballkortteja, käy elokuvissa kolmesti viikossa ja ajelee omalla autollaan. Niin lähellä kielellisesti ja historiallisesti, niin kaukana maantieteellisesti ja ennen kaikkea henkisesti! Millainen on maa, jossa yhdellä osavaltiolla on oma nimikkomuffinsinsa (Minnesotalla, mustikkaa totta kai) ja toisella oma nimikkokoiransa (Louisianalla)? Maa, jossa rikkaus ja köyhyys, vapaamielisyys ja fundamentalistisuus, lämpö ja kylmyys kohtaavat.

Kyllä Jeeves hoitaa-sarjasta ehkä parhaiten tunnettu näyttelijä Stephen Fry ottaa selvää Amerikasta, tarkemmin sanottuna Yhdysvaltojen kaikista 50 osavaltiosta, mainiossa kirjassaan Stephen Fry in America (HarperCollins 2008). Kirja pohjautuu samannimiseen, Suomessa TV1:n esittämään kuusiosaiseen televisiosarjaan, jossa Fry ajelee ristiin rastiin rapakontakaista mannerta vanhalla mustalla lontoolaisella taksilla ja kohtaa mitä erilaisempia ihmisiä sekä ilmiöitä.

Fry pohjustaa kirjaansa kertoen anti-amerikkalaisuuden olevan nousussa, mikä johtuu selvästi Yhdysvaltain politiikasta (kirja ja sarja valmistuivat George W. Bushin ollessa presidenttinä) pikemminkin kuin amerikkalaisista itsestään. Asenteet ja käytäntö, politiikka ja väestö ovat kuitenkin usein erillisiä toisistaan. Hän kertookin tuntevansa myötähäpeää silloin, kun hänen omat maanmiehensä alkavat ilkkua tai pilailla amerikkalaisten välinpitämättömyydelle, materialismille, vulgaarisuudelle tai ironian puutteelle. Fry tuo esille, ettei halunnut tehdä televio-ohjelmaa amerikkalaisista stereotypioista; Ei asehulluista tai fundamentalistikristityistä; Ei välinpitämättömistä tai ironianpuutteisista kansalaisista, vaan jokapäiväisestä monikerroksisesta amerikkalaisesta elämästä. Hänen lähtökohtansa on, ettei Yhdysvallat ole vain yksi maa, vaan 50 maata samassa valtiossa. Ja niin hänen matkansa alkaa kulkien Mainesta Havaijille yhtään osavaltiota unohtamatta.

The moment I enter what appears to be a traditional fifties-style diner,  I know I have come to the right place. The waitresses are all over sixty and frighteningly Germanic.
'Sit down and eat!' I am commanded. I discover that this is their motto.
-- The signature dishes of the house are Knoephla (a chicken, potato and dumpling soup), Fleischkuechle (a hamburger wrapped in pastry and deep fried) and the classically elegant and sophistecated 'Fried Dough'.
Needless to say, I tried them all.

Selvää on, että Fry onnistuu tavoitteessaan saavuttaa jotain Yhdysvalloista ja amerikkalaisuudesta. Hän onnistuu, koska ei yritä ahmia liikaa ja esitellä monia seikkoja jokaisesta osavaltiosta, vaan kiinnittyy valtavan maan pikkuseikkoihin. Hän toki esittelee pähkinänkuoressa jokaisen osavaltion faktat, mutta keskittyy kaikissa vain muutamaan asiaan. Hän tapaa ihmisiä, osallistuu heidän arki- ja juhlapuuhiinsa, ällistelee maisemia, maistelee erikoisia ja tuttuja ruokia sekä kommentoi kaikkea perienglantilaiseen tapaansa, sarkastisen kohteliaasti. Hän myös uskaltaa laittaa peliin oman persoonansa. Hän ei tuo esille taustaansa (näyttelijänä, yliopistokoulutettuna, juutalaistaustaisena ateistina ja homoseksuaalina) kuin viittauksin, mutta hän on täysillä läsnä niissä kohtaamisissa, joihin pääsee osalliseksi. Se riittää. Fryssa on sellaista ihmeellistä lämpöä ja viisautta, joka välittyy hänen matkakirjansa sivujen kautta.

Paikoin Fryn kirja on kliseinen: Ihmiset Wisconsinissa ovat elinympäristönsä vuoksi vahvaa tekoa, Angolaksi nimetty vankila Louisianassa kauhea, tenneseelainen bluegrass erinomaista ja Ben & Jerry's jäätelö Vermontissa juuri niin hyvää kuin maineensa. Toisaalta Fry yllättää. Hän vie lukijansa Ohioon, jossa Neil Youngin samannimisen kappaleen myötä kertoo Kent State-yliopistossa tapahtuneesta tragediasta, jonka lopputuloksena kansalliskaartin sotilaat ampuivat mieltään osoittaneita opiskelijoita; Hän esittelee alaskalaisen ortodoksipapin sekä tapaa mormonien poikakalenterin valokuvamallin Nevadassa.

Koska Stephen Fry in America on myös televisiosarja, pääsee hänen kirjaansa sisälle paremmin, jos on katsonut kyseisen ohjelman. Se on kirjan vahvuus ja heikkous. Fry kirjoittaa mukavasti, mutta voisin kuvitella, että sarjaa näkemättömille hänen jutustelunsa on turhan nopeaa. Kirja etenee aika lailla yksi yhteen sarjan kanssa ja sen lukeminen palautti monenlaiset kohtaamiset mieleeni. Lukiessani tiesin tismalleen, miltä Minnesotan pohjoismaistaustaiset pilkkimiehet näyttävät tai näin Oregonin valtavat puut, joita ympäristönsuojelijat tutkivat. Ennen kaikkea näin mielessäni Fryn kookkaan, aavistuksen kumaran hahmon ja vinon nenän, sekä kuulin hänen äärimmäisen miellyttävän tarinointinsa.

Onko Stephen Fry in America hyvä kirja? Suosittelisinko sitä jokaiselle? Jokaiselle matkakirjojen ystävälle? Kyllä, suosittelen (ilman konditionaalia) kirjaa kaikille, joita kiinnostaa peribrittiläisin silmin välittyvä kuva Yhdysvalloista. Kirjan kautta saa kuvan nimenomaan amerikkalaisista ihmisistä. Niistä tavallisista ja kuuluisista, muusikoista, taiteilijoista, rekkakuskeista, autokauppiaista, kodittomista ja eri etnisistä ryhmistä - aina yhtä vieraanvaraisista. Fry kirjoittaa äärimmäisen miellyttävästi ja sydämellisesti, mutta jokaiseen makuun hänen sarkasminsa ei ehkä ole.

Ikään kuin bonuksena jo valmiiksi mainion kirjan lopussa on eräänlainen brittienglantiin tottuneille tarkoitettu sanakirja-tietovisa amerikanenglannista. Tiedättekö, mitä esimerkiksi chinch, bus (muuna kuin kulkupelinä) tai jimmies tarkoittavat?

**** (En tiedä, olisinko ollut niin ihastunut ilman tv-sarjaa.)

(Menisikö tämä TB-haasteeseen, koska kirjoittaja edustaa englantilaisuutta niin monella tapaa?)


---

Olen joskus aikaisemminkin kysynyt, että minkä verran luette muilla kuin äidinkielellänne? Koska blogini lukijakunta on edellisestä kysymyskerrasta laajentunut ja hieman muuttunutkin - kiitos jokaiselle lukijalle, ihanaa että olette siellä jossain! - niin kysyn uudelleen. Luetteko mielellänne vieraskielistä kirjallisuutta? Jos luette, niin millaista ja mistä syistä?

Itse luen pääosin suomeksi, koska omalla äidinkielelläni lukiessani ymmärrän ja saavutan kaikki ne hienot hivahteet, jotka eivät välttämättä muuten aukeaisi. Arvostan suuresti kääntäjien työtä. Toisaalta mietin joskus, että saavuttaisinko alkukielellä lukiessani jotain oleellista, mikä ei välity enää suomennoksessa. Joskus käy niin, että hyvässäkin käännöksessä joku asia alkaa vaivata mieltäni, kuten murteen käyttö, jotkut omituiselta näyttävät ilmiöt tai vierauden tuntu. Suosin silti suomennoksia.

Osaamistani kielistä vain englanti on minulle tarpeeksi vahvaa romaanien, tiiliskivien ja vaativankin tekstin, lukemiseen ja siitä nauttimiseen. Ruotsiksi luen yksinkertaisia tekstejä sekä naistenlehtiä. Saksaksi ja italiaksi lähinnä lyhyitä lastenkirjoja. Lukiovenäjästä osaan hädin tuskin aakkoset. Englanniksikin luen yleensä vain silloin, kun olen matkoilla tai silloin, kun kyseistä kirjaa ei olla ainakaan ihan heti suomentamassa. En erityisemmin nauti englanniksikaan lukemisesta, mutta pienen alkukankeuden jälkeen pääsen onneksi kirjaan sisälle, jos tarina kiinnostaa. Luulen, että englanniksi lukiessani tarinavetoisuuden painoarvo on suurempi suomeksi - en ehkä jaksaisi lukea tajunnanvirtaisia tekstejä muilla kielillä.

Parasta englanniksi lukemisessa on se, että tarjolla on niin valtava määrä sellaisia nimekkeitä, joita ei ehkä koskaan suomenneta. Ja kaikkein parasta on tietenkin arkinen kielitaidon ylläpitäminen. Fryn kirja on muuten hyvä tässäkin; Hän kirjoittaa rikkaasti ja erilaisia sanontoja viljellen, mutta silti lukemista ei tarvinnut kertaakaan keskeyttää vaikean kielen tai junnaavuuden vuoksi.

David Nicholls: Sinä päivänä

Tuhlasimme niin paljon rahaa kuin osasimme ja saimme sitä niin vähän kuin ihmiset ilkesivät sitä meille antaa. Olimme aina kireässä tai lievemmässä pulassa, ja useimmat tuttavamme olivat samassa tilassa. Keskuudessamme vallitsi sellainen hilpeä kuvitelma, että pidimme yhtenään hauskaa, ja sen luurankona oli totuus, ettei meillä ollut milloinkaan hauskaa. Vakavan uskoni mukaan oli tämä asianlaita jotensakin yleinen.
Charles Dickens: Suuria odotuksia.

Heti alkuun on myönnettävä, etten koskaan ole erityisen tiukka kirjojen blogiarvioija, sillä luen vain niitä kirjoja, joista jo lähtökohtaisesti olen kiinnostunut tai joista uskon pitäväni. Joskus ennakko-oletukseni menevät metsään, mutta tällaisten peribrittiläisten kirjojen kohdalla sitä vaaraa ei yleensä ole. Päinvastoin, olen heikkona kaikkiin Brittein saarilta tuleviin kirjoihihin, ovat ne sitten vaikeaselkoisia, pitkästyttäviä, vauhdikkaita, höyhenenkeveitä tai jotain siltä väliltä. Jos kirjassa on sarkastisen eläväistä brittidialogia, kävelyä Thamesin ei-niin-kauniilla rannalla, runoja nachoille, lempeästi ilmaistua inhorealismia sienikeiton värisen peitteen muodossa sekä ihmisen ikävää toisen luo, niin en voi kuin pitää kirjasta.

Iki-ihanan Rimakauhua ja rakkautta-tv-sarjan käsikirjoittajana kunnostautuneen David Nichollsin romaanin Sinä päivänä (Otava 2011; One day 2009) lähtökohdat ovat tutut monista brittiläisistä elokuvista. On työväentaustainen älykkötyttö Emma Morley ja vauraista oloista lähtenyt hulttiomainen Dexter Mayhew sekä kokonainen joukko heidän ystäviään ja kumppaneitaan sekä aina vaihtuvia asuin- ja työpaikkoja. Emma etsii rakkautta, kunnollista työpaikkaa sekä mahdollisuutta kirjoittaa kirjaa. Dexter hakee makeaa elämää, naisia, päihteitä ja julkisuutta. Heidän elämänsä ylä- ja alamäkiä Nicholls seuraa kahdenkymmenen vuoden ajan aina vuoden välein alkaen vuodesta 1988. Kaikki kerrotaan kunkin vuoden heinäkuun 15. päivänä, olivatpa Emma ja Dexter sitten Bombayssa tai Roomassa, Somersetissa tai Camden Townissa. Mitä kaikkea kahteenkymmeneen vuoteen mahtuukaan? Mitä mahtuu ystävysten satunnaisiin tapaamisiin ja erillään oloon?

Nicholls jakaa romaaninsa neljään osaan, jotka alkavat hyvin valituilla brittiklassikoiden lainauksilla. Nichollsin tapa rakentaa romaaninsa vuoden välein on onnistunut, koska Emman ja Dexterin elämänkulku paljastuu lukijalle väläyksittäin, mutta silti ihmeen selkeästi. Rakenne tuo toki mieleen elokuvan väliotsikot tai televisiosarjan jaksojen nimet, koska Nicholls kirjoittaa ne muotoon Luku 5. Voimankäytön säännöt. Keskiviikkona 15. heinäkuuta 1992. Ei olekaan mikään yllätys, että Sinä päivänä-elokuva saa Suomen ensi-iltansa tämän vuoden lopulla.

Entäpä luokkatietoisuus sitten? Se paistoi niin selvästi läpi. Hän vie Emman omalla kustannuksellaan hienoon ravintolaan syömään ja sitten jauhetaan vaatteista! Tuossa työväen luokan sankarin roolissa oli jotain sellaista turhamaista ja itsekeskeisyyttä, että hän poltti pakosti hihansa sen takia. Miksi Emma yhä vain vatvoi sitä, kuinka oli käynyt julkisen koulun, ei ollut koskaan viettänyt lomia ulkomailla eikä ollut koskaan syönyt ostereita. Emma oli nyt melkein 30-vuotias, kaikesta menneestä oli jo niin kauan aikaa, nyt Emman oli aika alkaa elää omaa itsenäistä elämäänsä.

Romaanin rakenteen ansiosta Nicholls ei jää vatvomaan tapahtumia liikaa ja suuret surutkin hän osaa sijoittaa pieneksi maininnaksi jonnekin repliikkiin. Siitä huolimatta hän ei vähättele surua eikä ylikorosta iloa, vaan Emman ja Dexterin teot puhuvat puolestaan. Jos ihminen omistaa karahvin, hanhenuntuvaisen peiton ja hintavan muistikirjan 27-vuotiaana, on hän onnistunut jossain. Jos hän istuu tupakoimassa nahkasohvalla yllään eiliset alushousut Ultimate Doomia pelaten, on jokin mennyt penkin alle.

Sinä päivänä ei suinkaan ole moitteeton kirja. Päinvastoin, se ei tuo mitään kaunokirjallisuuteen mitään uutta, vaan Nicholls kirjoittaa arkisen sujuvasti ja silti sydämeenkäyvästi käsikirjoittajan rutiinillaan. Hän ei ole kovin omaperäinen kertoja, mutta silti Sinä päivänä on oikea page turner. Emma ja Dexter ovat jossain määrin vastenmielisiä henkilöhahmoja. Etenkin Dexter on raivostuttava paskiainen, jonka sekoilut tuottavat myötähäpeää. Hän on prototyyppi sellaisesta yläluokan englantilaisesta miehestä, joka ei tunnu kasvavan kunnolla aikuiseksi. Opettajaksi päätyvä Emma on sentään hieman tavallisempi tapaus ja häneen pystyin samaistumaan melko lailla kokonaan. Mielestäni ihmissuhdekirjoissa samaistuminen johonkin henkilöhahmoon on tärkeää hieman samaan tapaan kuin televisiosarjoissa, jotta kirjaan tai sarjaan voi kiinnittyä ja jotta siitä voi pitää. Sen vuoksi Emmasta tuli minulle kirjan keskeishahmo.

Kaikesta motkotuksestani huolimatta Sinä päivänä on hurjan hieno kirja. Se  on kepeä, muttei tyhjänpäiväinen. Se viihdyttää, muttei aliarvioi lukijaansa, vaan tarjoaa yllätyksiä ja osaa koskettaa. Se on näennäisen helppo ja samalla omaan kirjallisuuden mukavuusalueeseeni helposti solahtava kirja, mutta se jättää paljon ajateltavaa. Nichollsin kirjaa voi pitää hyvänä aikalaiskuvauksena. Jos vuosia lasketaan, tulen jonkin verran Emman ja Dexterin jäljessä. Varmasti juuri sopivasti, sillä minun hieman alle nelikymppiselle mielelleni Sinä päivänä tulee liki ja tarrautuu lujasti kiinni. Kun Emma ja Dexter tapasivat Edinburghissa, minä pääsin ripille. Heidän tavoin minäkin kuuntelin Cranberriersia, Mazzy Staria ja Massive Attackia 90-luvulla, vaihdoin jäävuorisalaatin mielihyvin rucolaan, podin (poden!) humanistin ura-ahdistusta pätkätöissä ja menin naimisiin vuonna, joka saa kirjan luvussa otsikokseen Kolmas aalto. Olen hyvin otollista yleisöä tälle kirjalle.

Emman ja Dexterin jättäminen ja siirtyminen seuraavaan kirjaan on vaikeampaa kuin ensin ajattelin, sillä tämän piti olla pelkkä kesäinen välipalakirja. En tiedä, tulenko muistamaan Sinä päivänä-romaania kovin kauan vai kenties ikuisesti, mutta mielestäni David Nicholls on nykybrittiläisen elämänmenon kuvaajana mies paikallaan. Hän vei minulta jalat alta. Paljon enempää ei kirjalta voi kai toivoakaan?

**** (Nämä tähdet täytyy antaa sen mukaan, kuinka paljon rakastaa englantilaisia ihmissuhdetarinoita. Minä rakastan. Paljon.)

Sinä päivänä on ollut esillä myös Susan, Ilsen, Anni m:n, ja Hannan blogeissa. Tällä(kin) kirjalla osallistun Totally British-haasteeseen.