Johan Bargum: Syyskesä

Johan Bargum: Syyskesä
Kustantaja: Tammi 1993
Alkuteos: Sensommar 1993
Suomennos: Rauno Ekholm
Kotimainen romaani
Sivuja: 124

Ja suurinta osaahan ei voi tunkea matkalaukkuihin: tuoksuja, suorien männynrunkojen varjoja mustikkavarvikossa, vihertävää salaperäistä vivahdetta vedessä sen loiskuessa hiljaa silta-arkun kivien välissä.
Tätä kaikkea minä luulin kaipaavani; että pakollisesta lähdöstäni tulisi sekä surullinen että tuskallinen. Nyt tunnen lähinnä helpotusta.
Se suututtaa minua. Tuntuu kuin he olisivat tehneet minulle vääryyttä, eivät viemällä vanhan kesäpaikkani, vaan viemällä myös kaipauksen.

Millaista on, kun joku asia jää muistiin, muttei kaipaukseen? Eri teitä kulkeneet veljekset Carl ja Olof palaavat lapsuutensa kesäparatiisiin, Sipoon saaristossa sijaitsevaan Vidarnäsin huvilaan, joka on kuin rappeutunut venäläinen aatelishuvila. Korennot lentelevät, ilma väreilee syyskesän kuumuutta ja talossa heidän sairas äitinsä Gertrud viettää viimeisiä elinpäiviään. Paikalle ovat kokoontuneet myös äidin ystävä Tom-setä sekä Yhdysvaltoihin muuttaneen Carlin perhe, kultatukkainen Klara-vaimo sekä pojat Sebastian ja Sam. On aika muistella menneitä, elää nykyhetkessä ja purkaa vanhojen kaunojen, pettymysten ja piilotetun veljeskateuden jäljet.

Johan Bargumin romaani Syyskesä (Tammi 1993) houkutteli minua jo pelkällä nimellään. Ajatus saaristohuvilasta, vuosikymmeniä piilossa pidetyistä tunteista sekä tarinan sijoittumisesta suosikkivuodenaikaani on sellainen, etten voinut olla varaamatta tätä kirjaa kirjastosta jo heinäkuun helteillä. Luin kirjan jo viikolla, mutta en ennen tätä saanut purettua sitä koskevia ajatuksiani tänne blogiini, sillä Syyskesään mahtuu tunnetasolla paljon.

Syyskesä on tarina nykyisyyden ja menneisyyden kohtaamisesta, luopumisesta ja vieraantumisesta, lapsuudesta ja saaristolaismaisemissa. Se on klassinen veljestarina, eräänlainen Kainin ja Aabelin, Romuluksen ja Remuksen, läsnäolevan ja kauas paenneen veljen kertomus. Se on kertomus äidistä ja pojista, rakkauden ehdollisuudesta sekä kaikista niistä odotuksista, jotka läheisiin kohdistuvat. Tietääkö koskaan, mitä todella tapahtuu? kysyy minä-kertojana toimiva Olof.

Elokuun ilta oli kuuma ja merkillisen tuuleton. Hämärä lankesi nopeasti, odotti väijyksissä, läheni hiipien, oli äkkiä tullut; pitkät valoisat kesäillat, unohda ne.
Nehän olivat aina vain lyhyt poikkeus.
Kuu nousi hitaasti merestä. Lepakot tekivät sokeita kierroksiaan pihan puiden välissä.

Bargum kirjoittaa sekä tunnelmoiden että suoraviivaisesti. Neljään osaan jakautuvassa kirjassaan hän viipyilee intiaanikesän aistillisuudessa, kiiltomatojen ajassa, ilmapuntarin laskussa, mereltä nousevassa usvassa, kellastuvissa koivuissa. Ja toisaalta: koivuja pitäisi harventaa, lentokentän tulohalli on pullollaan punakoita ihmisiä ja vanha talo tuoksuu kuin kuolemaa enteillen äidin sairaudelle ja sairaalalle. Bargumin kieli on samaan aikaan kaunista ja rosoista, mikä kuvastaa mielestäni erinomaisesti kirjan teemaa. On kuin lukisi ajatonta taikakirjaa, jossa siellä täällä vilahtelee 1990-luvun alun arkea sekä voimasanoja. Syyskesä rakentuu vastapareille: äidille ja pojille, Carlille ja Olofille, Klaralle ja kahden eri sukupolven veljeksille, elämälle ja kuolemalle, kesälle ja syksylle.

Kielen ja maiseman kauneus tekee Syyskesästä ihanan - adjektiivin, jota yliviljelen usein, mutta Bargumin pienoisromaaniin se sopii. Pieni rosoisuus tekee siitä rehellisen. Kauneutta ei ole olemassa ilman säröjä, ei valoa ilman pimeää, ei mustasukkaisuuttakaan ilman rakkautta tai sen puutetta. Sysykesä on selvästi sellaisia kirjoja, jotka ovat täysin minun kirjallisella mukavuusalueellani enkä tahdo löytää pienestä kirjasta moitteen sijaa. Toki Carl ja Olof ovat melko raivostuttavia henkilöitä, toinen itsekäs ja piinkovalla tavalla näennäisen määrätietoinen, toinen hieman nössö ja aikaansaamaton. Toki heidän äitinsä oli ilkeäkin ämmä, Klara ihanista ihanin ja puunhakkuut ja viemärinasentamiset ehkä turhankin miehinen tapa kohdata ongelmia. Silti ja siksi Syyskesä toimii, täydellisen ihanat ja säröttömät henkilöt kirjassa olisivat rasittavia.

Syyskesä on kokonsa vuoksi näennäisen pieni kirja, johon mahtuu koko elämä. Se on täynnä valon ja varjon vivahteita sekä merkityksiä, joita ei alleviivata. Siinä mielessä se tuo mieleen tämän vuoden suurimman kirjailijalöytöni Joel Haahtelan teokset. Bargumin kerronta on kuitenkin aavistuksen vähemmän salaperäistä, verevämpääkin. Kummankin kirjoissa leijuu kuitenkin samanlainen melankolia ja hetkien kauneus. Ja kuten Haahtelan teoksiin, myös Bargumin kirjaan voisin palata mielihyvin uudelleenkin.

Jossain soi Sibeliuksen viides, leikkimökkiin on kannettu vanha gramofoni ja Andromedan tähtisumu valaisee Pegasoksen yläpuolella. Puhelin saa soida kerta toisensa jälkeen. Unohduksesta unohdukseen juostessa on mahdollista löytää eheys.

****

Luin syyskesästä ensimmäistä kertaa Marian Sinisen linnan kirjastosta. Kiitos hyvästä kirjavinkistä! Hakiessani tietoa Johan Bargumista, huomasin ilokseni hänen julkaisseen kaunokirjallisuuden ohella lastenkirjoja sekä kirjoittaneen muun muassa näytelmän Onko Kongossa tiikereitä, jonka näin 90-luvun alussa lukiolaisena. Pidin näytelmästä kovasti.