Kustantaja: Gummerus 2011
Alkuteos: Sjöjungfrun 2008
Suomennos: Outi Menna
Ulkoasu: Sanna-Reetta Meilahti
Jännityskirja
Sivuja: 489
Hän ymmärsi, että hänen elämänsä oli ohi. Se päättyisi nyt, täällä, vaikka hänellä olisi ollut vielä niin paljon tehtävää, nähtävää, koettavaa. Toisaalta tämä oli juuri se tapa, jolla oikeanmukaisuus toteutui parhaiten. Hän ei ollut ansainnut hyvää elämäänsä, kaikkea saamaansa rakkautta. Ei sen jälkeen, mitä oli tehnyt.
Hiljattain olen useissa blogeissa törmännyt termiin mukavuusalue. On keskusteltu omasta kirjallisesta mukavuusalueesta sekä suositeltu kirjojen lukemista sen ulkopuolelta. Olen omasta mielestäni laajan repertuaarin omaava lukija, mutta (puhdasta, mitä se sitten onkin) fantasiaa, tosielämän lapsikohtaloihin pohjautuvaa fiktiota ja dekkareita luen aniharvoin. Camilla Läckbergin Merenneito (Gummerus 2011) laajensi nyt minun mukavuusaluettani, sillä voin heti alkuun paljastaa pitäneeni kirjasta, johon tartuin aavistuksen epäilevänä. Arvelin nimittäin ahdistuvani kirjasta, pitäväni sitä raakana ja kylmänä sekä kaipaavani televisiosarja Midsomerin murhia.
Pienessä Fjällbackan kylässä kolme kuukautta aiemmin kadonnut Magnus Kjellner löydetään viilleltynä jään alta. Jo huomattavasti aikaisemmin hänen tuttavansa, Merenneito-romaaninsa ansiosta kuuluisuuden kynnyksellä seisova esikoiskirjailija Christian Thydell on alkanut saada nimettömiä uhkauskirjeitä, jotka ovat vesittää kaikki hänet julkiset esiintymisensä. Hänen ystävänsä Kenneth Bengtson ja Erik Lind ovat samanlaisten kirjeiden uhreja. Alkaa näyttää siltä, että kirjeiden lähettäjä aikoo toteuttaa uhkauksensa ja että uhkaukset liittyvät poliisi Patrik Hedströmin tutkimaan murhaan. Patrikin vaimo, kaksosia odottava kirjailija Erica Falk tuntee Christianin ja alkaa tehdä omaa varjotutkimustaan saadakseen selville, mistä kaikessa on kyse. Kuka tai ketkä ovat kaiken takana? Kenen kursivoituja lapsuusmuistoja Läckberg sirottelee romaaniinsa? Ja miksi Christian vaikenee menneisyydestään niin, ettei hänen Sanna-vaimonsakaan tiedä puolisonsa entisestä elämästä yhtään mitään?
Merenneito etenee kerrontavetoisesti Fjällbackanin eri asukkaiden näkökulmia seuraten. Se vie lukijansa hyytäviin talvitunnelmiin ja ihmismielen synkimpiin tuntoihin, lapsuuden traumoihin sekä kaikkialle leviävään pelkoon. Se näyttää myös sen surun, joka omaisia kuoleman kynnyksellä kohtaa: kaikki ne rakkaalle kuuluneet sukat, solmiot ja nenäliinat, vain puolittain pedatun sängyn. Fjällbackan kylä on ruotsalainen idylli, jossa ihmiset tuntevat toisensa ja tietävät paikkansa yhteiskunnassa, mutta se on samalla monen tragedian näyttämö. Veriteot eivät ole ainoa järkytys tai menetys, vaan on pettämistä, sairautta, vanhemmuuden pelkoa, rakkautta ja hieman poliisipäällikön väärin teippaamia vaippojakin:
Mellberg otti Leon syliinsä, kantoi tämän keittiöön ja alkoi kaivella alinta keittiönlaatikkoa tasapainoillen vauvaa olkapäällään. Laatikosta hän löysi etsimänsä: teippirullan. Hän meni olohuoneeseen, laski Leon sohvalle, kietoi pari kierrosta teippiä vaipan ympärille ja tarkasteli lopputulosta tyytyväisenä.
"No niin. Ja työt pelkäsivät, etten osaisi hoitaa sinua. Mitä sanot, emmekö olekin nyt ansainneet pienen lepohetken sohvannurkassa?"
Merenneito on ennen kaikkea psykologinen jännityskirja. Se on toki perinteinen dekkari siinä mielessä, että tapahtumien käynnistäjänä toimii murhatun miehen ruumiin löytyminen sekä ystäväjoukon saamat uhkauskirjeet. Murhaa tutkivat poliisit sekä maallikkona poliisin vaimo, Erica. Merenneidossa tarinaan liittyy kuitenkin, kuten tyylipuhtaaseen nykyjännäriin kuuluu, ihmismielen sopukoissa lymyilevä puoli, pimeä puoli. Pimeys on paitsi murhaajassa, myös kaikissa meissä. Kuka pettää, kuka juo, kuka salaa menneisyyttään, kuka ei vain jaksa arkea, kuka on pahuuteen kasvanut. Fjällbackan idyllin takana onkin murheellisten laulujen maa. Pelkkää synkistelyä kirja ei onneksi ole, vaan Läckbergin ihmiset ovat aitoja ja Merenneito tarjoaa väliin lämpimiä ja suorastaan hauskojakin hetkiä. Kaiken Läckberg sovittaa saumattomasti yhteen; Kansiliepeessä luvattu agathachristemäisyys, kunnollisten motiivien kietominen yhteisökuvaukseen, yhdistyy hyvin pohjoismaiseen, raakaankin trilleriin.
Missä Läckberg ei onnistu niin hyvin on hänen kerrontansa. Läckberg kirjoittaa kyllä sujuvasti ja kutoo pelon verkkojaan, eikä hänen kielessäänkään ole mitään varsinaista vikaa, mutta kovin tavanomaista se on. Luulen, että jos hän kirjoittaisi romaanin ruotsalaisen kotiäidin arjesta tai Götaborgin suuralueen alueen siirtolaisista, olisi kieli aivan samanlaista. Se on hieman hajutonta ja mautonta, mahdollisimman monia miellyttävää. Kerronnantavassa on jotain liiankin tuttua. Minun lukukokemustani se ei kuitenkaan häirinnyt kuin hieman, sillä piinaavan tunnelman, lapsiperheen arjen ja uskottavien henkilökuvien luomisen Läckberg selvästi hallitsee vähintään yhtä hyvin kuin Leena Lehtolainen.
Jos Läckbergin kieli on hieman särmätöntä, niin Merenneidon tarina ei sitä ole. Se imaisee mukaansa, kylmää selkäpiitä jännityksellään ja ihastuttaa juonenkäänteillään. Siitä, ihastuttiko kirja minua siksi, että olen viime lukenut vain vähän dekkareita vai siksi, että se on niin vetävä, en osaa sanoa. Sen tiedän, että en olisi malttanut mennä iltaisin nukkumaan tätä pienen tiiliskiven kokoista kirjaa lukiessani, vaan valvoin Merenneidon parissa yli puolen yön.
En voi myöskään sanoa, että Camilla Läckberg tuo raikkaan tuulahduksen pohjoismaiseen rikoskirjallisuuteen, koska en ole vuosiin lukenut juurikaan jännityskirjallisuutta. Minulle Merenneito on raikkaan tuulahduksen kirja: hyytävä ja ahdistava kurkistus ihmismieleen, mutta samalla kuitenkin humaani ja lämmin. Tämänkaltaisia dekkareita voisin muutaman kappaleen vuosiannostuksella lukea jatkossakin.
***½
Merenneidosta on kirjoittanut myös Leena Lumi.
Varmasti upea dekkari, mutta en uskaltaisi lukea :). Huomasin sinun ja Mari A.:n kommentit Sarmavuoresta vasta nyt ja vastasin :).
VastaaPoistaJa aivan ihana tuo uusi profiilikuvasi! Olin tunnistavani kirjapinosta ainakin Riitta Jalosen Todistajan Brigitin talossa <3
VastaaPoistaKuulostaa hyvältä! Olisi ihan minun mukavuusalueellani...
VastaaPoistaMaria: Koska olen lukenut niin vähän dekkareita viime vuosina, minuakin hieman pelotti tarttua tähän. Lopetin dekkareiden lukemisen odottaessani esikoistani vuonna 2005, jolloin Ian Rankinin kirjat tuntuivat liian synkeiltä. Merenneitokin on paikoin ahdistava, mutta minulle se tarjosi pääosin myönteisen lukukokemuksen.
VastaaPoistaJa kiitos. Brigitin talo löytyy pinosta. Lainasin sen kirjastosta viime viikolla. :)
Booksy: Sittenhän tämä voisi olla mainio kirja sinulle. Minä luulen, että voisin lukea yhden Läckbergin vuodessa, näin ne mukavuusalueet laajenevat.
Katja, minusta Läckberg on samaa tasoa verbaalisesti kuin Leena Lehtolainen, mutta Lehtolainen häviää siinä, että hänen dekkarinsa ovat nykyään liian kovatahtisia ja toiminnallisia. Minulle edelleen paras Lehtolaiselta on hänen romaaninsa Luonas en ollutkaan. Pidän tällaisesta ihmismielen syviin uomiin pureutuvasta romaanista.
VastaaPoistaVarmaan yksi maailman parhaita dekkareita on Minette Waltersin Kuvanveistäjä, josta tulevat psykologit ovat tehneet lopputöitään ja olen saanut kuuulla,että sen ovat lukeneet myös erittäin monet mielenterveysalalla työskentelevät. Merenneidosta tulee 'uusi Kuvanveistäjä.'
Annoin tämän kirjan syntymäpäivälahjaksi Bessulle, mutta minun on aivan pakko ostaa tämä itselleni omaan kirjastoon. Että sellainen tapaus!
Ihanaa, että saan linkittää sinut DEKKARIIN;-)
Leena: Kyllä tämä minunkin mielestäni oli yhtä hyvä kielellisesti kuin Lehtolainen. Vetävä, erinomaisesti kulkeva tarina. Kieli ei ollut omaperäistä tai erityisen kaunista (kuten vaikka Pulkkisella, Haahtelalla tai Cunninghamilla), mutta dekkarissa sen ei tarvitsekaan olla, vaan Merenneito oli hyvä juuri tällaisena.
VastaaPoistaPidin siis kovasti ja mikä parasta, tämä kirja sai minut innostumaan dekkareista uudelleen - aion siis jatkossa lukea 2-3 dekkaria vuodessa. Se on paljon, kun saldoni vuosina 2005-2010 oli nolla. Että jee! Ja Läckbergiä tulen lukemaan lisää.
Ja kiva, että linkität. Kiitos. :)
Kiva, kun valitsit dekkarin tällä kertaa, tämä voisi olla virkistävä. Pidän siitä, että ollaan pohjoismaissa, merimaisemissa, tunnelman vuoksi.
VastaaPoistaJohanna: Minä luulen, että kotimaisten ohella tämä on ensimmäinen koskaan lukemani pohjoismainen dekkari. Luin kesällä Marianne Cedervallin Ajattelen sinua kuolemaasi saakka, mutta se ei oikeastaan ole dekkari, vaan omalaatuinen veijaritarina. Ja pidin tosiaan tästä Läckbergistä, koska hän osaa tuoda tarinaan arkeakin.
VastaaPoistaMinäkin jäin ihailemaan tuota profiilikuvaa. Miksikähän ruotsalaiset on niin kovia dekkarikirjailijoita, täällä Saksassakin hyvin tunnettuja. Odottelen aina, että suomalaisetkin kirjailijat pääsisivät Saksan listoille.
VastaaPoistaVoi että, olen halunnut lukea tämän Leenan bloggauksesta lähtien, mutten ole vielä yhyttänyt kirjastosta!
VastaaPoistaNam, pistän tämän taas loputtomaan korvaantaakse-listaan, ruotsalaiset dekkarit ovat ehdottomasti suosikkejani.
VastaaPoistaMietin että mistä olen lukenut tuollaisesta jään alta löytyneestä ruumiista.. En nyt ole ihan varma oliko jossain Åsa Larssoninkin (??) kirjassa sellainen mutta tajusin että ainakin yhdessä Bonesin jaksossa oli :D
Joka tapauksessa, Merenneito kuulostaa perushyvältä ruotsalaisdekkarilta arviosi perusteella joten pidetään mielessä. :)
Odotan tosi paljon pääseväni lukemaan tätä, mutta kirjaston varausjono tuntuu olevan tavanomaistakin pitempi tämän kohdalla.
VastaaPoistaOlet tehnyt hienoja uudistuksia blogissasi, profiilikuva on tosi onnistunut ja jotain muutakin hyvää on tainnut tapahtua. Onneksi et ole kuitenkaan vaihtanut ylävinjetin taustakuvaa, se on niin uskomattoman upea!
Antaudun, kyllä minunkin on luettava tämä. Meillä on aika lailla sama tahti näissä dekkareissa, mutta kun hyvä osuu kohdalle niin se pitää tsekata.
VastaaPoistaMukava kuulla, että tämä genre teki yllättäen pitkästä aikaa vaikutuksen :) Toisaalta minusta nyt on tullut tuollaisia dekkareita/jännäreitä, missä on niin paljon muutakin kuin vain sitä "kauheaa".
VastaaPoistaMinä uskon edelleen, että pitäisit siitä Johan Theorinin Verikallioista..
Minäkin luen dekkareita/jännäreitä hyvin harvakseltaan. Haluaisin lukea enemmän, mutta en ikinä tiedä, että mikä on hyvä ja mikä keskinkertainen tai jopa huono, kun tämän tyyppisiä kirjoja julkaistaan jatkuvasti lisää ja lisää. Sinun sanaasi voi kuitenkin luottaa ja innostuin nyt kamalasti tästä kirjasta! Jospa se olisi sitten jännityksen paikka joskus loppusyksystä, kun on pimeää ja kylmää...
VastaaPoistaHei Katja vetävästi kirjoitit tästä dekkarista ja olen itse tykästynyt juuri pohjoismaisiin dekkareihin! Minulla on itselläni se vaihe, etten ole pitkään aikaan ehtinyt lukemaan jännityskirjallisuutta, kun on pitänyt lukea kaikkea muuta. Ehkäpä kuitenkin muutaman kuukauden tauko tekee ihan hyvää. Vähän takaraivossa kaivelee, kun hyllyssä niitä kiinnostava dekkareita odottelee...
VastaaPoistaAllu: Voisiko yksi syy ruotsalaisten menestykseen vaikka juuri Saksan markkinoilla olla kieli? Skandinaavisia kieliä osataan kuitenkin enemmän kuin suomalaisia. Ja toisaalta ruotsalaisilla on varmasti myös markkinointi hyvin hanskassa.
VastaaPoistaAnki: Kannattaa varmaan varata tämä pian. Minä olin myönteisesti yllättynyt tästä.
Linnea: Sitten tämä olisikin ihan sinun juttusi. :)
Luulen, että jään alta löytyvä ruumis on aika tavallinen aihio dekkareissa. Onhan se aika vaikuttavakin: vainaja on ilmoitettu kadonneeksi ties milloin ja sitten joku - usein satunnainen - ohikulkija sattuu tekemään karmean löydön.
Erja: Läckberg on kai viimeisimpien kirjojensa ansiosta noussut yhdeksi suosituimmista ruotsalaiskirjailijoista, joten en ihmettele jonoa. Toivottavasti saat kirjan pian!
Ja kiitos. Mietin itse asiassa tuon yläbannerin kuvan vaihtamista, mutta annan sen olla noin. Se on otetttu keväällä, mutta sopii alkavaan syksyynkin.
Anni.m.: Meillä on kyllä usein sama tahti! Metkaa. Mutta jos luet dekkareita vain harvoin, niin tämä on varmasti lukemisen arvoinen.
Susa: Genre tai ainakin tämä kirja. Olen lukenut paljonkin dekkareita aikaisemmin, mutta jotenkin kyllästyin niihin tai ahdistuin niistä. Nyt aika alkaa selvästi olla toinen.
Saa nähdä, minkä dekkarin luen seuraavaksi... ;) Luulen, että se on yksi nostalgiakirja (vaikka suoritinkin jo nostalgiahaasteen).
Laura: Koska minäkin luen dekkareita harvoin, olen huono sanomaan, että mikä on hyvä, keskinkertainen tai huono. Mutta yleisesti tunnistan hyvän - itselleni sopivan - kirjan ja Merenneito on romaaninakin hyvä. Sitä lukee kuin mitä tahansa laadukasta, vetävää lukuromaania ja siksi voisin suositella vaikka tätä syksykirjaksesi.
Sara: Kiitos. Jos pohjoismaiset dekkarit ovat tätä tasoa, niin minäkin voisin lukea niitä enemmän, ainakin sen muutaman kappaleen vuodessa.
Toivottavasti pääset pian dekkareiden pariin, vaikka aika ihania kirjoja olet kyllä lukenut.
Katja, oli tästä sitten jotain hyötyä, jos luet tästä lähin 2-3 dekkaria vuodessa;-)
VastaaPoistaSopii todellakin ihmetellä, että mikä ihme kyky on ruotsalaisilla ja norjalaisilla dekkaristeilla.
Kunpa Susa ehtisi lukea tämän pian...
Mukavaa loppuviikkoa! Me lähdetään aamulla varahin EPULLE!
Voitko uskoa, kuinka törkeä olen, mutta en lukenut pidemmälle, kun näin sanan viillelty. :)
VastaaPoistaTulin vain sanomaan, että ihana tuo uusi kuvasi!
<3!
Uusi profiilikuvasi on hieno, upea.
VastaaPoistaMutta dekkareihin en nyt millään halua palata. Luin niitä joskus varmaan liikaa. Tai no, sanotaan niin, että graduni käsitteli dekkareita ja sen jälkeen dekkarit eivät oikein ole ottaneet tulta. Olen minä Mankellia lukenut, mutta siinä se sitten melkein onkin.
Leena: Kyllä. :) Ja minä tosiaan pidin tästä kirjasta. Yhden asian aavistin ehkä liiankin aikaisin, mutta silti Läckbergin kyvykkyys kirjailijana tuli hyvin esille.
VastaaPoistaJa oi, kummipoikasi menee kouluun! Kaikkea hyvää pikkuisen koulutielle. <3
Ilse: Et ole törkeä. Niin minäkin usein teen. Nyt tuli jostain mutkaa olo, että voisin lukea dekkarin. Mutta en suosittelisi tätä kirjaa sinulle. <3
Ja kiitos. Pieni kirjapinolavastus, mutta aion lukea kaikki nuo nyt lähiaikoina, osan olen jo lukenutkin. :)
Kirjailijatar: Kiitos. Ajattelin, että kirjapainotteiseen blogiin...
Ymmärrän hyvin, ettei tee mieli lukea dekkkareita, kun on käsitellyt niitä gradussaankin. Onneksi on kaikenlaisia muita kirjoja, paljon parempiakin. Minä luin joskus paljon dekkareita, sitten lopetin kokonaan ja nyt voisin olla sellainen kohtuulukija 2-3 teoksen vuosivauhdilla.
Läckbergiä en ole vielä lukenut, pitäisi kait ne muutamat lukea järjestyksessä? Keplerin Paganini ja Paholainen menossa ( luin hypnotisoijan ruotsiksi ja nyt tämäkin menee ruotsinkielellä ) koko ajan pelko että paljastuuko inhottavia kohtauksia kuten eka kirjassa jotka vieläkin "oksettavat" ja jaksavat nostaa päätään kun mainitsee nimen Keplser:( silläkin uhalla luen tän jatko-osan...)
VastaaPoistaMirka: Minä en ole lukenut muuta Läckbergiä kuin tämän ja uskon, että kirjoja voi ihan hyvin lukea siinä järjestyksessä, missä ne sattuu saamaan. Mutta toki Erican ja Patrikin perhe-elämä etenee kirjoissa kronologisesti (niin luulen). :)
VastaaPoistaLäckbergin kirjassa ei ollut mitään suoranaisesti oksettavaa, mutta järkyttäviä asioita kuitenkin.
Uusi aluevaltaus Lumiomenassa, jee ;-) . Oikeasti, ihan kiva oli lukea tämäkin arvio vähän erityyppisestä kirjallisuudesta. Samalla tavalla dekkareissakin kuten kaunokirjallisuudessakin on hyviä, huonoja ja huippuja. Itse pidän kovasti A. Christiesta, Minette Waltersista, Maria Langista, Dorothy L. Sayersista, P.D. Jamesista, Elizabeth Georgesta ja Martha Grimesista. Vanhemmissa kirjoissa viehättää erityisesti ajankuvaus ja juoni, uudemmissa psykologinen ulottuvuus ja hyvä kielenkäyttö. Grimesin henkilöhahmot ovat aivan mahtavia ja Grimes kirjoittaa muutenkin hyvin, humoristisesti ja nokkelasti. Suosikkini ehkä näistä uudemmista siis.
VastaaPoistaLäckbergilta olen lukenut yhden teoksen, se oli mielestäni sellainen, että voisin lukea lisääkin. Kuten vaikka tämän.
Petriina: Joskus on syytä laajentaa omaa kirjallista tietoisuuttaan. :) En ole mikään dekkarifani edelleenkään, mutta kyllä näitä muutaman lukee. Agatha Christiestä ja Maria Langista pidän minäkin sekä monista suomalaisista.
VastaaPoista