Seppo Heikkinen: Mansikkakarnevaalit

Siihen aikaan kaikki tiesivät mitä halusivat. Niin Rane, Sihvonen, Timppa kuin Kekkonenkin. Kaikki muut paitsi minä.
Takana olivat ylioppilaskirjoitukset ja edessä koko elämä. Vaikka olisin tiennyt mitä sillä tehdä, olisiko uskaltanut elää niin kuin halusin?
Se viikonloppu muutti kuitenkin loppuelämäni suunnan peruuttamattomasti.
Minun ei tarvinnut tietää.

Ruisrockin villit naiset, maailmankuulut yhtyeet ja vapaa meininki ovat liian kaukana, lähellä olevat Pielaveden muikkufestivaalit taas pelottavat pelkällä nimellään. Onneksi Suomi on jo vuonna 1978 rakennettu lukuisista kesäjuhlista eikä hurjassa maineessa oleva Suonenjoen mansikkakarnevaalit tunnu ollenkaan huonolta päämäärältä, onhan siellä Kaarihallilla esiintymässä ainakin Moog Konttisen tähdittämä rockyhtye Kontra, vaikka juhlan suurimmat tähdet taitavat ollakin Tapio Rautavaara, Fredi, Frederik sekä voittamaton ravuri Charme Asserdal. Lisäksi Suonenjoella on Alkokin, kun taas Iisalmen naapuri Lapinlahti on kuiva kunta, jossa janoisille ei myydä edes keskiolutta.

Seppo Heikkisen romaanissa Mansikkakarnevaalit (Tammi 2011) juuri ylioppilaaksi kirjoittaneet ystävykset minä-kertoja Liimatainen, Rane, Sihvonen, Timppa ja Kekkonen pakkautuvat Liimataisen Ukon Transitiin ja ajavat Ylä-Savossa sijaitsevasta Iisalmesta, Iidenistä, Sisä-Savon ytimeen Suonenjoelle. Nuorilla miehillä on edessään hikinen automatka, ladattuja odotuksia karnevaalien mansikkatytöistä ja suuren maailman menosta sekä huoli väkijuomien riittämättömyydestä. Joukko päätyy Iisalmea huomattavasti pienempään kaupunkiin, jossa karnevaalikulkueessa juhlivat Vasama-urheiluseuran rullahiihtäjät, Kansan raamattuseura, vuoden mansikkatyttö-kisailijat sekä Merirosvoradion Esko Roine. Kysymyseen Missä Alko? savolaisukko vastaa, että tuolla se Pitkäsen talossa. Kyllä se sieltä löytyy. Määttä vuan Rautalammintietä pitkin. -- Ja kyllä se sieltä löytyy, vaikka että määkkään.

Jokainen Liimataisen kavereista etsii omaa tietänsä aikuisuuteen. Kuka haluaa Sibelius Akatemiaan, mutta joutuu noudattamaan isänsä toivetta lääketieteelliseen pääsystä, ketä odottaa varhainen isyys ja vuokra-asunto, kuka ei tiedä mitä elämällään tekisi. Viikonloppu Suonenjoella on juuri niin antoisa ja kauhea kuin festivaaleireissuihin liitetyt mielikuvat tapaavat olla. Vituttaa ja viluttaa, alkoholia ei tahdo saada mistään, eikä naisiakaan. Silti nuoret miehet kokevat vapauden huuman: Karnevaaleilla voi hiekkakuopan epävirallisella telttaleirillä soittaa Pekka Strengiä, flirttailla Armi Aavikon näköisen tytön kanssa ja ihmetellä aitoa punkkaria, joka on saapunut ihan Helsingistä saakka. Se on paljon aikakautena, jolloin Philip Rothia pidetään pornokirjailijana. Matkalla Savossa voi aistia melkein ripauksen kerouacmaisuutta. Viikonlopun aikana kuitenkin tapahtuu jotain, joka muuttaa elämän merkittävällä tavalla.

Ei tämä minusta kovin vapaalta maalta vaikuttanut. Nuotion teko hiekkakuopan pohjalle oli kielletty. Ja leiriintyminen. Kaljan juominen oli ehdottomasti kielletty. Sen myyminen Alkossa lauantaisin oli kielletty. Eikä kaljaa saanut edes arkipäivisin Lapinlahdella ja helvetin monessa muussakaan kunnassa. Ja baarissa jos soitti muuta kuin humppaa, niin töpseli vetäistiin seinästä. Sotaveteraaneille vittuileminen vasta olikin kielletty. Ja sokerina pohjalla itse värkätyn pöljän lätkän ["80-lätkä"] liimaaminen pakettiauton takalasiin oli kielletty. Mikä tässä helvetin vapaassa maassa sitten oli sallittua?

Mansikkakarnevaalit on paitsi kuvaus ylioppilaskirjoitusten jälkeisestä kesäreissusta, alkoholihuuruisuudesta, savolaisuudesta ja nuorten miesten itsensä etsimisestä, myös eräänlainen kirjallinen aikakone, joka vie Kekkosen, Vennamon ja Shellin baarien Suomeen. Maahan, jossa kaupat menevät kiinni lauantaisin jo yhdeltä iltapäivällä, jossa Alkot sulkevat ovensa jo perjantai-iltaisin ja ihmiset sulkevat mielensä epämääräisen näköisiltä kulkijoilta. Pitkätukille puhutaan varmuuden vuoksi jopa muutama sananen ruotsia.

Suonenjoki on kirjan näyttämö ja monet romaanin paikat ovat tuttuja mansikkakarnevaalikävijöille. Paikallisväriä on paljon, mutta siitä huolimatta poikien reissu voisi tapahtua missä tahansa päin 1970-luvun Suomea. Mansikkakarnevaalien epilogissa minä-kertoja kuvailee sitä, kuinka ajat tosiaankin olivat muuttumassa. Vuosi 1978 näyttäytyy jonkinlaisena viimeisenä vanhan yhtenäisen Suomen aikakautena, seuraavana vuonna tulivat jo Koijärvi-liike, Lepakkoluolan valtaaminen sekä Harrisburgin ydinvoimalaonnettomuuden vauhdittamana vihreän liikkeen ja puolueen alku. Myös sairastelevan Kekkosen aikakausi presitenttinä alkoi vedellä viimeisiään ja muutaman vuoden kuluttua Mauno Koivisto valittiin presidentiksi. Heikkisen romaanin mukaan Suomi kai alkoi pikkuhiljaa muistuttaa demokratiaa.

Mansikkakarnevaalien tunnelmassa on vähän samaa kuin Turkka Hautalan Paluussa, joskin kirjoittajina Heikkinen ja Hautala ovat erilaisia. Siinä missä Hautalan säkevöivä teksti pomppii ja viehättää kumipallon lailla, on Heikkinen suoraviivaisempi ja lähempänä realismin perintöä. Nuorten miesten haparoivuus, alkoholi, murteen vahva läsnöolo, pikkukaupungin karityyriset ihmiset ja kokoontumispaikat sekä hauskuuden ja valtavan traagisuuden onnistunut yhteensovittaminen saavat aikaan sen, että Iidenin poikiin ja heidän festivaalireissuunsa suhtautuu hellästi ja ymmärtäen, ei kuitenkaan kaikilta osin hyväksyen.

Heikkinen osaa johdatella lukijansa mukaan kepeään kesäiseen tarinaan, joka muuttuu yksilötasolla traagiseksi mikrohistoriaksi, eräänlaiseksi läpileikkaukseksi maaseutu-Suomen henkisestä rakennemuutoksesta. Heikkisen luoma menneisyys peilaa monilta osin kotimaamme nykymenoa; Epävarmoina aikoina populismille on sijansa ja liian moni asia rakentuu edelleen ennakkoluulojen varaan. Nykyisyydessä on kuitenkin, onneksi, helpompi elää.

***½

Bloggaajan näkökulma: Mansikkakarnevaalit omakohtaisesti

Luin Mansikkakarnevaaleja toisin kuin mitään muuta kaunokirjallista teosta. Se ei johdu Heikkisen romaanin rakenteesta, kielestä, tunnelmasta tai henkilöistä, vaan siitä, että olen itse syntyisin Suonenjoelta. Asuin paikkakunnalla 19-vuotiaaksi saakka, jolloin muutin opiskelujen perässä toiselle, viisi kertaa isommalle, paikkakunnalle. Opintojeni päätteeksi tein Suonenjoen mansikkakarnevaaleja käsittelevän akateemisen opinnäytteen, jonka aineistona kuulin monia kertomuksia karnevaalien alkuvuosista 1970-luvulta. Nykyisin Mansikkakarnevaalit on paikkakuntalaisille rakas juhla, joka kerää tuhatpäisen yleisön melko leppoisaan kesämenoon: tivoli, iskelmä- ja rocktähdet, olutteltta, karnevaalikulkue, edelleen valittavat mansikkatyttö ja -isäntä sekä jopa mansikkakirkko löytävät oman kohderyhmänsä.

Suonenjoki itse on muuttunut. Sen väkiluku on vähentynyt muutamalla tuhannella asukkaalla viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana, mutta moni Heikkisen romaanissa mainittu paikka on purettu ja tilalle on rakennettu uutta. Vasaman Kaarihallin tilalla on Valkeisenmäen pientaloalue, Iidenin poikien hiekkakuopalla Kaatronlammen tuntumassa jäähalli, Alko on uudella paikalla, mutta H.S. Pitkäsen talo on edelleen olemassa ja Rautalammintie elokuussa juuri niin hiljainen kuin Heikkisen kirjan epilogissa.

Vuonna 1978 olin viisivuotias. Vaikka Suomi ja Suonenjoki ovat muuttuneet, mutta jotain perin juurin tuttua ja siksi hellästi rakastettavaa Heikkisen kirjasta löysin. Luin sen suonenjokelaisuuden rasite harteillani. Miten te muut olette lukeneet omalle kotiseudullenne sijoittuvaa kirjallisuutta?