Johanna Laitila: Synty
Otava 2020
240 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani
Helsinki, 1917. Kääntäjänä työskentelevä Aleksanteri asuu Hakaniemessä ja elää omassa pienessä maailmassaan yhteiskunnan muutoksista huolimatta. Naapurihuoneistoon muuttaa venäläinen lehtimies: Vladimir, Ulja. Ohuiden seinien läpi Aleksanteri kuulee kaikki naapurin äänet, miesten välille muodostuu erikoinen, repivä ja riippuvainen, suhde. Muutamaa vuotta aiemmin, vuonna 1912, raskaana oleva nainen kulkee nuoskalumisessa Helsingissä.
Johanna Laitilan Synty on kiehtovasti kaunis ja ruma romaani. Sen kauneus elää siellä missä rumuuskin, lähellä: "karvat korvakäytävässä lakosivat äänen aallosta". Se on väkivaltainen tavalla, joka yllättää: (osin) niin pienesti ja siksi niin rajusti. Siinä on Vihreitä kuulia, Chopinia ja yössä kelluva kuu. Ja sitten siinä on rottia, muurahaisia ja eritteitä: korvan sisuksista tulevaa tahmeaa nestettä, hikeä, Aleksanterin uniinkin tulevaa kuolleen sarveisaineen puskemista.
Laitila kirjoittaa rikasta kieltä. Synnyssä tila on ahdas ja miljöö kapea, mutta puitteissa asuvat ajatukset ja aatteet kuljettavat laajemmas, historiallisestikin merkittäviin kohtaloihin. Liha ja viha, ihmisen rääkäisy ja häpeä syntymän ja kuoleman välissä. Synty se pohtii valtaa ja valtasuhteita, riippuvuutta ja halua, tarvetta olla läsnä ja pysyä piilossa. Sen verran groteskia Synnyssä on, etten voi sanoa rakastaneeni sen lukemista. Mutta eipä luettua tarvitse aina rakastaa, jotta sitä voi arvostaa. Ihailen Laitilan varmaotteisuutta kirjoittajana: lauseet, rakenne ja miljöö hengittävät omaa tahtiaan.
Myös juoneltaan komea Synty on teos, jollaista harva voisi kirjoittaa. Se on lihallisuudessaan, lähelle tarkentavaisuudessaan ja nöyhtäisyydessään aistivoimainen, romaanina ehjä.
P.S. Tämänkin pienen blogijutun julkaisin jo aiemmin Lumiomenan Instagramissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti