Lucinda Riley: Varjon Sisar
Bazar 2019
The Shadow Sister 2016
Suomentanut Hilkka Pekkanen
733 sivua
Irlantilais-englantilainen romaani
Kannattiko antaa kiskoa itsensä takaisin High Wealdin ja sen kauan sitten
kuolleiden asukkaiden pariin? Jos väliltämme löytyisi yhteys, joutuisin
loppuelämäkseni erottamattomasti sidotuksi heihin. Enää en ollut varma,
halusinko, että niin tapahtuisi.
Irlantilaissyntyinen Lucinda
Riley on minulle hankala kirjailija enkä tarkoita nyt sitä, että hän kirjoittaa
paksua viihderomaaneja, jotka ovat minulle ylipäätään ristiriitaista luettavaa.
Hyvä viihde on näet vaikea laji ja vain harvoin,
ehkä noin kerran vuodessa, löydän itselleni täydellisen viihderomaanin (tänä
vuonna lukemistani sellainen oli ehdottomasti Beth O’Learyn Kimppakämppä, viime
vuonna Kate Mortonin Kellontekijän tytär). Tarkoitan sitä, että Rileyn
paksuissa romaaneissa on paljon sellaista, josta minun pitäisi
viihtymismielessä pitää: (usein) brittiläinen miljöö, menneen ja nykyisyyden
kerrostuminen, sukutarina, arvoitus… Ja silti en ole ollut Rileyn tuotannosta
erityisemmin innostunut, vaan olen jättänyt pari hänen kirjaansa kesken, Enkelipuun luin sentään loppuun muutama vuosi sitten.
Ja kuitenkin: siellä täällä kirjablogeissa ja -gramissa sekä muutamien
tuttavien kehuissa on vilahdellut Rileyn Seitsemän sisarta -sarja. Sarjan
alkuasetelma on mielestäni hieman pöhkö: satumaisen rikas Papa Salt on
adoptoinut itselleen seitsemän tytärtä eri puolilta maailmaa. Kun Papa Salt
kuolee, saa jokainen tytär vihjeen, jonka avulla he voivat alkaa selvittää
biologisia juuriaan. Kun sitten kuulin, että sarjan kolme ensimmäistä kirjaa
voi lukea missä tahansa järjestyksessä, otti uteliaisuus minussa ylivallan ja
päätin tutustua sarjaan etenkin, kun sen kolmannessa osassa Varjon sisaressa
liikutaan Englannissa.
Varjon sisar kertoo Tähdeksi kutsutun siskon tarinan. Tähden varsinainen nimi
on varsin romanttinen: Asterope. On vuosi 2007. Papa Saltin kuoltua Tähti
asettuu Lontooseen yhdessä siskonsa CeCen kanssa. Isänsä vihjeen ansiosta Tähti
päätyy töihin vanhaan kirjakauppaan, jossa hän tutustuu Orlandon,
“perienglantilaisen ekstrenrikon”, pitämään kirjakauppaan. Tämä kaikki
johtaakin sitten jo syvemmälle Englantiin aina Järviseudulle saakka, jossa
Tähti tutustuu myös Orlandon persoonalliseen veljeen Mouseen. Vuonna 1909
Järviseudulla nuori Flora MacNichol päättää, ettei mene koskaan naimisiin. Hän
viihtyy maalla Beatrix Potterin naapurustossa. Elämä kuitenkin kuljettaa Floran
Lontoon seurapiireihin ja Alice Keppelin, kuningas Edward VII:n
rakastajattaren, salonkiin.
Vaikka Varjon sisar on osa kirjasarjaa, voi sen lukea yksittäisenä
romaaninakin. Viihteellistä lukuromaania kaipaavalle se tarjoaa jotain samaa
kuin Kate Mortonin teokset: kahdessa eri aikatasossa liikkuvan tarinan ja
arvoitusjuonen. Tähden ja Floran tarinat tietenkin lomittuvat yhteen, se lie
kaikille lukijoille selvää alusta saakka.
Sujuvalukuinen tiiliskivi tarjoaa sitä, mitä siltä voi odottaakin: kiehtovan
tarinan, joka pitää otteessaan. Tähden ja Floran tarinat pitävät sisällään osin
ennalta-arvattavia käänteitä, mutta miljöö ja aikakaudet kiehtovat enemmän.
Minäkin haluaisin astua sisään Orlandon pölyiseen kirjakauppaan ja viettää
lounashetkeä Tähden ja Orlandon kanssa. Romaanin historialliset osuudet
puolestaan tarjoavat viehättävää kuvausta Lontoon ja maaseudun, myös Kentin
kartanoiden, seurapiireistä. Beatrix Potterin ja kuninkaallisten lisäksi Varjon
sisar viittaa muun muassa Vita Sackville-Westin ja Violet Trefusisin suhteeseen
ja hieman (ihan maininnan asteella) Bloomsburyn piiriinkin. Pieni kiehtova
yksityiskohta, johon Riley itse viittaa romaanin lopussa olevassa
haastattelussa, on myös Woolfin Orlando, joka on selvästi antanut nimensä
Varjon sisaren kirjakauppiaalle. Tällaiset kulttuuriviittaukset ovat
ihastuttavia silloinkin, kun niissä ei mennä kovin syvälle.
Kaiken kaikkiaan nautin lukemastani, mutten pohdin vielä, jatkanko sarjan muiden kirjojen parissa. Ne kun eivät taida sijoittua enää
Britanniaankaan? (Vai sijoittuvatko?) Voi kuitenkin olla, että hyvää viihdettä
kaivatessani jatkan Seitsemän sisaren parissa – ellei sitten jonkun toisen
Brittein saarille teoksensa sijoittavan lukuromaanien taitajan tuotantoa osu käsiini sitä ennen.
Minullakin on näihin kirjoihin hyvin ristiriitainen suhde. Ne ovat liian pitkiä, välillä käsittämättömän lapsellisia ja ennalta-arvattavia, mutta kuitenkin tahdon tietää, miten kullekin sisarelle käy ja mikä on Papa Saltin arvoitus. Silti tuo lähtöasetelma on juuri niin hölmö ja epäuskottava, kun vain olla saattaa. Kuka oikeasti adoptoi seitsemän tyttöä, on heille rakas ja niiiiin läheinen, mutta kertoo itsestään heille vain hyvin vähän? Ja kun nyt tässä pääsin marmattamaan, mainittakoon, että meinasin lopettaa lukemisen siinä kohtaa jossa eräs päähenkilöistä pohtii, ettei kohta enää näkisi oravia vipeltämässä puistossa, sillä ne siirtyvät pian talviunille. Oravat. Talviunille.
VastaaPoistaKun kaikki kehuivat, luin yhden, jotenkin tykkäsin vaikka olikin epärealistinen, mutta en kuitenkaan halua muita lukea, ajattelin, että varmaan sama kaava kaikissa.
VastaaPoistaItse olen ihastunut Seitsemän sisaren sarjaan. Onhan tarinoissa huvittavuuksia ja aivan uskomattomia onnenkantamoisia, mutta mielestäni nämä tarinat ovat aikuisten satuja. Joskus on vain pakko saada kevyempää luettavaa. Luin syksyllä sarjan viimeisimmän suomennoksen Auringon sisar. Sen jälkeen siirryin Marjo Heiskasen Mustiin koskettimiin ja Kjell Westön Tritonukseen. Jestas, mitä tummia sävyjä molemmissa kirjoissa, vaikka molemmat hyviä kirjoja ovatkin.
VastaaPoista