Daphne du Maurier: Serkkuni Raakel

 

Daphne du Maurier: Serkkuni Raakel
WSOY 1952
My Cousin Rachel 1951
Suomentanut Kyllikki Mäntylä
300 sivua (Suuren suomalaisen kirjakerhon painos v. 1974)
Brittiläinen romaani

 

Blogi-parka. Täällä se vaan yksinään sinnittelee, vaikka ylläpitäjänsä on sen lähestulkoon unohtanut. On selvää, että pian 12-vuotias kaipaa piristystä.

Piristäminen tarkoittaa nyt sitä, että koetan vihdoin ja viimein alkaa kirjoittaa lukemisistani aktiivisemmin ja uudelleen tännekin, mutta nyt alkulämmittelyiksi tuon ensin koko joukon Insta-postauksiani blogiin (olen tainnut tehdä näin aiemminkin), etenkin pari upeaa kotimaista romaania ansaitsee paikkansa myös blogin puolella. Kehoitan  taas kerran seuraamaan myös Lumiomenan Instagram-tiliä, jonka sosiaalisuudesta ja stooreista (jonne esim. nyt viikonloppuna päivitin vähän omaa kirjamessuseurantaani) pidän kovasti. Hyvä aikomukseni kuitenkin nyt molempi parempi -periaate eli ruokkikoot blogi ja Instagram nyt toinen toisiaan.

♥ 

Yllä olevan pienen johdannon jälkeen itse aiheeseen eli Daphne du Maurierin tuotantoon.

Daphe du Maurierin Rebekka on ollut viime aikoina paljon esillä, ainakin osin Netflixiin juuri tulleen elokuvan vuoksi. Elokuvaa en ole katsonut ja hieman emmin sen suhteen, mutta syyssumuissa aloin kaivata Rebekan maailmaan. Kirjoitin romaanista blogiini muutama vuosi sitten sydäntalvella, mutta tänä syksynä halusin viedä romaanimietteitäni Instaankin ja otin sen vuoksi uuden kuvan:

Bloggauksessani talvella 2015 kirjoitin tietenkin mystisestä Manderleysta, jossa Maxim de Winterin nuori aviovaimo alkaa kokea kaikuja puolisonsa entisestä vaimosta Rebekasta, joka haamun lailla tuntuu tulevan vastaan kaikkialla talossa. Rebekassa ihastuin peribrittiläiseen tunnelmaan (mustarastaat kastanjapuissa! Teehetket! Manderley, tietenkin!), luokkayhteiskunnan kuvaukseen, koukuttavuuteen ja alun unijaksoon sekä mieleenpainuvaan loppuun. Ihan täysin en Rebekan lumovoimaa löytänyt, koin päähenkilön ohuehkoksi hahmoksi. Mutta jos olisin lukenut kirjan vaikkapa lukiolaisena, olisin takuulla nytkin suuri Rebekka-fani. Pidin romaanista toki tällaisenaankin.

Rebekka innosti minut hankkimaan du Maurierin muutakin tuotantoa. 1950-luvun alussa ilmestynyt Serkkuni Raakel on temaattisesti ja tunnelmallisesti selkeä jatkumo Rebekalle. Se on uusgoottilainen kartanoromaani, jossa mennyt kummittelee ja jossa on arvoituksellinen nainen, vanha talo sekä paljon sellaista brittihenkeä, joka saa romantikon sielun väräjämään.

Serkkuni Raakelissa mystinen nainen on tietenkin romaanin nimihenkilö. Ambrose ja Filip (lievetekstissä Philip) ovat serkukset (tai “serkukset”; Isossa-Britanniassa sanalla serkku voidaan viitata hyvinkin kaukaiseen sukulaiseen. Kyse ei siis välttämättä ole lähisukulaisista. Raakelkaan ei tässä ole serkku suomalaisessa mielessä), jotka omistavat linnamaisen kartanon Cornwallissa. Ambrose matkustaa Firenzeen, jossa nai Raakelin, mutta sairastuu ja kuolee pian. Ja eipä aikaakaan, kun Raakel saapuu Englantiin, jossa hän kohtaa epäluuloisen Filipin. Filip luonnollisestikin ihastuu kiehtovaan Raakeliin siitäkin huolimatta, että ilmassa vaaran ja varoitusten merkkejä.

Erikseen on vielä mainittava, että Kyllikki Mäntylän vuonna 1951 valmistunut suomennos on varsin oiva, mutta nykylukijaa se huvittaakin: Philip on Filip, alkukielellä Raakel on tietenkin Rachel. Toisaalta vanhahtava kieli tuo lukukokemukseen omaa charmiaan – ja näin on oikeastaan aina vanhojen käännösten kanssa.

Kyseessä on siis varsin koukuttava juoniromaani. Sellainen, jossa omistushalu, epäilys, rakastuminen ja tietenkin brittihenkeen sopivasti vanha talo ja uskollinen vanha spanieli ovat kaikki osa tarinaa. Du Maurier osaa kietoa lukijan tekstinsä pauloihin. Tunnelma on painostava, jännitys tosiaankin tihenee ja loppuhuipennus on mieleenpainuva. Loppu myös jakanee lukijansa, mutta siitä ei nyt sen enempää. Lukekaa itse, vaikka Rebekan innoittamana.