Kirjavuosi 2016

Kun vuosi on lopullaan, en koskaan oikein tiedä, miten olla. Uutta on aina jännittävä odottaa, mutta vanhassa riittää muisteltavaa. Uudesta ei ole vielä minkäänlaista aavistusta, vain toiveita että siitä tulisi hyvä. Vanhaa voi katsoa kaihoten: olinko oikeasti isojen pohdintojen kynnyksellä heti tammikuussa? Ja kevättalvella oli Korot kopisten -kirjan aika: Amman kanssa oli jälleen ilo tehdä yhteisiä kirjoitushommia. Entä miten ihanaa olikaan kävellä irlantilaisilla kivikkoisilla rannoilla heinäkuussa tai miten koskettavaa katsoa Belfastin muraaleja. Kuinka suloista Tallinnan tai Tukholman vanhoilla kujilla. Kuinka lumoavaa ottaa omaa aikaa Turun kirjamessujen tuoksinassa lokakuisena lauantaiaamuna – yhtä tunnelmallista kuin kävellä joulukuisessa Porvoossa. 

Ja tietenkin: miten monenlaisia kirjoja tähänkin vuoteen mahtui. Kovasti odotettuja, iloisia yllätyksiä, pettymyksiä ja tietenkin täyteläisiä lukuelämyksiä. Tuttuun tapaani listaan eri tavoin säväyttäneitä kirjoja, jotka syystä tai toisesta ovat painuneet mieleeni erityisellä tavalla. En siis nytkään listaa välttämättä kaikkia vuoden parhaita lukukokemuksiani, toki niitäkin, mutta huomioin myös heikompia tai keskinkertaisen mukavia, jos ne jostain syystä ovat mieleeni painuneet.

Tulevan vuoden kirjavinkkeihin ja lukusuunnitelmiin palaan lähiaikoina.

Nyt kuitenkin: Kirjavuosi 2016

Vuoden muistuttaja

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Joskus ihmettelen itseäni lukijana, mutta kukapa ei niin tekisi. Nyt kummastelen sitä, miksi annoin Chimamanda Ngozi Adichien romaanin odottaa minua yli viisi vuotta. Luin näet Puolikkaan keltaista aurinkoa jo syksyllä 2010 ja vaikutuin romaanista niin, että päätin lukea lisää Adichieta ja ostin hänen esikoisromaaninsa aikomuksena lukea se pian. Mutta vuodet vierivät ja nyt blogiini viimein ehtivä Purppuranpunainen punainen hibiskus antoi vain odottaa itseään. Onneksi hyvä romaani ei vanhene ja tämä helmikuu oli yhtä oivallinen kuin mikä tahansa muukin ajankohta Kambilin tarinan lukemiseen.

Vuoden herkullisin

No, nyt on valittava kaksi.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Kirja, joka lopetti nuivan lukemisen aikakauden:

Parkkisen romaanissa on paljon ihastuttavaa, etenkin ruoka. Ruoka merkitsee Säädyllisessä ainesosassa paljon. Lukujen nimeäminen ruokien nimillä tai ateriointihetkillä, kuten Kaviaarilla täytetyt viiriäisenmunat, Haukea valkoisessa kastikkeessa ja Rapuja August Strindbergin tyyliin, viehättää jo heti kirjan ensilehdillä sisällisluetteloa selatessa. Viehätys vain vahvistuu, sillä ruokaa tehdään, siitä puhutaan ja se edustaa valtaa, rakkautta, salaisuuksia, välinpitämättömyyttäkin. 

J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt

Täydellinen lomakirja:

Stradalin episodiromaani pitää sisällään oikeastaan kaiken sen, mitä hyvältä ajanvieteromaanilta voi odottaa: taidokkaan rakenteen, kerronnan imun, kiehtovat henkilöt sekä koko joukon ruokakuvauksia, jotka ovat lempeässä ironiassaan niin kovin herkullisia.

Vuoden klassikko

Volter Kilpi: Alastalon salissa

Parisen viikkoa tuo lukeminen otti. Harmin räkä lähti väistämättäkin pois nokasta, kun kirjaa luin. Toisinaan, automatkoilla, innostuin lukemaan mehevimpiä kielenkäänteitä ääneen miehelleni. En voi sanoa nauttineeni jokaisesta lukutuokiostani, mutta kokonaisuus veti puoleensa. Ja miksei olisi vetänyt, sillä se on rakenteeltaan moderni, kieleltään rikas ja eläväinen sekä, sittenkin, kaikessa tajunnanvirtaisuudessaankin, juonelliselta kaareltaan komea. 

Vuoden viihderomaani

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta

Kirjeitä saarelta muistuttaa minua siitä, miten joskus tunnelma ja käsillä oleviin hetkiin nähden oikeanlainen tarina riittävät  (niin, ja tietenkin ajatus runoilijan talosta Skotlannissa). Joskus luetun kirjan pitää ollakin ihana. Piste.

Vuoden pettymys

John Irving: Ihmeiden tie

Oi, John!

Tai hei, John! Hi, John! Dear John? [--] Mutta nyt. Oi, John. En huudahda, vaan huokaan: Voi, John.

Ehkä vielä joskus.

Vuoden ulkomainen

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Loistava ystäväni on juonivetoinen, muttei yksioikoinen, vaan silkkaa lukunautintoa: Ystävyyden kuvauksen rinnalla kulkee tarina ihmiselon kurjuudesta ja kirkkaudesta sekä sodanjälkeisestä Italiasta. Ferrante saa sekä romaanihenkilönsä että Napolin elämään tavalla, että jatko-osaa odottaa uteliaana ja ennen kaikkea innokkaana. 

Vuoden ajatteluttavin

Saako samaan kategoriaan sijoittaa kolme kirjaa? Tietenkin saa. On kolme kirjaa, jotka ovat ihan erityisesti askarruttaneet mieltäni. Yksi siksi, että se jäi mieleen helteisenä lukukokemuksena ja joka valloitti minut vasta hyvän aikaa bloggauksen jälkeen: Deborah Levyn Uiden kotiin. Toinen siksi, että ihailin sitä, vaikken ymmärtänytkään kaikkea: Sinikka Vuolan Replika. Ja kolmas siksi, että se on niin puhutteleva, samalla kertaa kaunis ja rujo: Laura Gustafssonin Korpisoturi. Kaikki hyvin kirjoitettuja, jokaista suosittelen melkeinpä kaikille.

Vuoden ristiriitaisin

Helen Macdonald: H niin kuin haukka

Mitä sanoa kirjasta, joka ihastuttaa, mutta jättää samalla päällimmäiseksi kysymyksen miksi? Miksi ihminen haluaa omistaa luonnonkappaleen, kesyttää sen omiin tarkoituksiinsa? Saako niin tehdä? [--] H niin kuin haukka on surumielinen, paikoin ristiriitainen ja silti ihana (!). Se on hidasta kirjallisuutta, joka kaipaa aikaa ja syventymistä. 

Vuoden kirja oikeassa paikassa -kokemus

Colm Tóibín: Nora Webster

Minulla oli onni lukea Nora Websteriä Irlannissa ja kaiken lisäksi matkustaa Dubliniin osin samaa rannikkorataa, jota Norakin kirjassa kulkee, hän toki paljon pitemmän matkan aina Enniscorthysta saakka. Lukumiljöö ei olisi juuri parempi voinut olla, mutta olisin varmasti pitänyt Nora Websteristä missä tahansa, vaikka sitten savolaisen mansikkapellon reunalla tai lauttasaarelaisen toimiston kahvihuoneessa.

Vuoden kaunein

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Teko, jonka toteutin:

Akvarelleja Engelin kaupungista on surumielinen, kauttaaltaan hieno kirja, joka saa minut kaipaamaan kävelyä Bulevardilta Ruttopuiston kautta Senaatintorille. Siinä muuten kulttuurielämys, jonka aion pian toteuttaa - Viikilän lauseet mielessäni.

Vuoden sielukirja

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

On tietenkin sanottava, ettei high life -romaaniksi luonnehdittu Kristallipalatsi ole täydellinen romaani. [Mutta:] Minulle Kristallipalatsissa on ihan erityistä taikaa. Sellaista taikaa, jota on vaikea pukea sanoiksi, mikä on itselleni melko harvinaista. En osaa sanoa, onko se Hakkaraisen tapa kirjoittaa, romaanin aihepiiri, pienet hienot yksityiskohdat vai aavistuksen poukkoileva, mutta kasassa pysyvä kokonaisuus, joka lopulta tekee romaanista sen mitä se minulle on: kirkkalla tavalla sieluun osuva kirja, joka saa paikkansa suosikkikirjojeni hyllystä.

Vuoden säväyttäjä

Minna Rytisalo: Lempi

Kun ystävä kirjoittaa romaanin, asettuu lukija väistämättä erilaiseen asemaan kuin muiden kirjailijoiden teoksia lukiessaan. [--] Sen sanon, että Lempi on romaani, joka ei voi jättää ketään lukijaansa kylmäksi. Lempi on kaunis ja hurja niin lauseiltaan kuin sisällöltään. Se on juuri sellaista kirjallisuutta, jonka lukemisesta eniten nautin.

♥♥♥

Nyt joululomallakin olen lukenut. Olen lukenut yhden sieluun käyneen romaanin, yhden taidokkaasti kirjoitetun, mutta etäisemmäksi jääneen teoksen ja vielä erään talvikirjan. Tänään aloitin koukuttavaa lukuromaania. Näistä kirjoista ja kaikenlaisesta tulevasta blogihauskasta kirjoitan pian vuodenvaihteen jälkeen. 

Hyvää uutta vuotta 2017!