Näyttelyvinkkejä ja yöajeluja

Kesäloman päättyminen on aina hieman haikeaa. Itse palasin töihin eilen, toki ihan mukavissa merkeissä. Silti paluu arkeen on kuin jonkinlaisen jetlagin kourissa olemista –ainakin kaltaiselleni, joka valvoi lomayöt pikkutunneille. Lomalla tuntui olevan aikaa vaikka mihin!

Oli myös aikaa retkeillä Suomessa mm. erilaisissa museoissa. Koska nämä paikat ovat auki ympäri vuoden ja koska seuraavat näyttelyt ovat yhtä lukuun ottamatta edelleen katsottavissa ja koettavissa, vinkkaan muutaman kohteen vaikka mahdollista elokuista retkeä ajatellen. Onko joukossa tuttuja paikkoja?

Joensuun taidemuseo Onni

Joensuun taidemuseon nimi on Onni eikä ihme, on onni käydä siellä, vaellella salista saliin, kulkea portaikoissa, tehdä heräteostoksia museokaupassa (olen heikkona museokauppoihin, nytkin hankin uudet korvikset).

Tänä kesänä ja aina lokakuun 27. päivään saakka Onnin vaihtuvassa näyttelyssä on nähtävillä Nanna Suden ja Canal Cheong Jagerroosin Blue and Red – Kaksi matkaa, johon liittyy myös dokumenttielokuva naisten matkoista Kiinan ja Suomen halki. Suosittelen!

Omia suosikkejani museosta ovat tietenkin Albert Edelfeltin Lukeva pariisitar (Virginie), jonka pyrin näkemään ainakin kerran vuodessa, sekä portaikko ja siellä olevat Oscar Parvaisen maalaukset, ja vielä Berghemin ikonikokoelma, jossa teosten asettelu pysäyttää. Uskonnollisten kuvien kohdalla ei ehkä pitäisi puhua lumoutumisesta, mutta ainakin minä lumouduin.

VB-valokuvakeskus, Kuopio

”If you believed they put a man on the Moon...” Tänä kesänä ihmisen ensiaskelista Kuussa tuli kuluneeksi 50 vuotta. Kuopion VB-valokuvakeskuksessa on esillä sympaattinen näyttely Man on the Moon – Matka Kuuhun. Näyttelyn materiaali on koottu NASAn Apollo-kuuohjelman arkistoista: Apollo 11, astronautit, hieno kuva laskuvarjoista, Kuun pinta...

VB:lla on katsottavissa myös Georges Méliès’n elokuva Matka kuuhun, jonka ikoninen kuva on muuten yksi lapsuudesta vahvimmin mieleeni jääneistä kuvista (Disneyn ”Lumikin” pahan äitipuolen, Napoleon-kirjan kannen, Mauri Mäyräkoiran ja kuvitteellisen planeetta Pluto-näkymän ohella).

VB-valokuvakeskus on yksi suosikkipaikoistani Kuopiossa. Man on the Moon -näyttely menee 1.9. saakka.

Botania, Joensuu
Luomus, Helsinki

Kasvihuoneita ja enemmänkin, mutta erilaisesti.

Joensuun Botania on tapahtumapuutarha, jota on viime vuosien aikana uudistettu voimakkaasti. Aiemmin Joensuun / Itä-Suomen yliopiston kasvitieteellisenä puutarhana tunnetussa Botaniassa voi paitsi tutustua kasvihuoneiden ja ulkopuutarhan kasveihin ja perhosiin myös nauttia kulttuurista sekä hengailla muuten vaan, hengähtää hetki kaukana arjesta. 

Nykyisin Botanian omistaa valotaiteilija Kari Kola, joka on tiiminsä kanssa saanut Botaniassa aikaan vaikka mitä hienoa! Esimerkiksi pihalla järjestetään konsertteja, nyt kesällä siellä on myös upea hiekkaveistosnäyttely, Botanian ravintolaakin on kehuttu.

Paikka on kiehtova ja monipuolinen käyntikohde kaiken ikäisille, mutta hinnoittelussa on parantamisen varaa turistin näkökulmasta, sillä 25 euroa kertalipusta on paljon eikä edullinenkaan vuosikortti kiinnosta, jos Joensuussa käy esimerkiksi kerran vuodessa. (Kiitos siis ystävälle, jonka kanssa pääsin hänen kaverikortillaan ilmaiseksi sisälle.)

Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha Helsingissä on osa Luonnontieteellistä keskusmuseota Luomusta. Sinne pääsee Museokortilla, joka on yksi suosikkikeksinnöistäni. Sydän! Jo 1820-luvun lopulta saakka Helsingin keskustassa sijainnut paikka sykähdyttää kasvihuoneillaan – niin rakennuksina kuin toki kasviensa osalta.

On kuin astuisi jonnekin taianomaiseen, ihan omanlaiseensa maailmaan, jossa on tropiikin lämpöä, savannien ja aavikoiden kuivuutta ja Välimeren raikkautta. On kaunista valoa, ihmeellinen Palmusali, Lummehuoneen jättilumpeet… On paljon tietoa, elämyksiä, rauhaa.

Kaisaniemen kasvitieteellisen ulkopuutarhassa kannattaa sielläkin käydä. 

 Kiasma, Helsinki

Kiasmaan ehdin tänä kesänä kahdesti.

Ensimmäisellä kerralla ehdin nähdä myös Iiu Susirajan Kuivakka ilo -näyttelyn, joka nimensä mukaisesti tarjosi hyvällä tavalla kuivaa huumoria, mutta myös paljon enemmän: oivalluksia, kohdalle osuvia ja ohi meneviä tunteita, suoria ja puhuttelevia. Susirajan näyttely Kiasmassa päättyi viime viikon loppuun, mutta suosittelen ehdottomasti Susirajan valokuvia, joita näkee esimerkiksi taiteilijan omilla nettisivuilla.

Kaksi kertaa kävin silittelemässä karvoja islantilaisen Shoplifterinä tunnetun Hrafnhildur Arnardóttirin näyttelyssä Nervescape VIII. Eri paikoissa aina hieman erilaisen muodon ottava näyttely lävähtää verkkokalvoille oikeana väri-iloitteluna. Synteettisten, kosketeltavien karvojensa tai hiustensa vuoksi aistivoimaisuus korostuu, sillä näitä karvoja saa silitellä ja vaikka halata. Hauskaa!

Viiden taiteilijan näyttely Astu lavalle mahdollistaa monenlaisia kohtaamisia. Voi esimerkiksi keskustella vaatteiden korjaajan kanssa sillä aikaa, kun tämä korjaa tai koristelee vaatteita (Lee Mingwei, Taiwan). On myös mahdollista ottaa yhteyttä kaveriin lankapurkkipuhelimella (Amalia Pica, Argentiina) – onko tällainen tuttua lapsuudestanne? Ihastuin myös museokävijöiden taituruuteen Brittiläisen David Shrigleyn “mallipiirustusluokassa”. Tanskalaisen Christian Falsnaesin esiintymislava näytti hauskalta, sitä en kokeillut. Venäläisen Sasha Pirogovan videoteoksessa mikrofonin ja viiden esiintyjän performanssi vangitsi katsomaan.

Kiasmassa on nyt menossa myös ihmistä, eläintä ja luontoa käsittelevä yhteisnäyttely, nykytaiteen museon tulevat näyttelyt lupaavat nekin kiinnostavia elämyksiä.

Bonus: Yöajelut

Joku ehkä muistaa minun kirjoittaneen Linnunradan etsimisestä viime syksynä. Odotankin jo tähtikirkkaita öitä, mutta kesälläkin on ollut ihanaa ajella ja kävellä iltamyöhällä. Kuinka maagisia nämä alkuyön hetket ovatkaan, miten mieli rauhoittuu. Yöajelukuvat otin lapsuuteni kotipaikkakunnalla Suonenjoella.

Joan Didion: The Year of Magical Thinking

Joan Didion: The Year of Magical Thinking
Vintage International / Random House 2005 (painos vuodelta 2007)
Kannen suunnittelu Carol Devine Carson
227 sivua
Amerikkalainen omaelämäkerrallinen tietokirja

Grief, when it comes, is nothing we expect it to be.
[--]
My father was dead, my mother was dead, I would need for a while to watch for mines, but I would still get up in the morning and send out the laundry.
I would still plan a menu for Easter lunch.
I would still remember to renew my passport.
Grief is different. Grief has no distance. Grief come in waves, paroxysms, sudden apprehensions that weaken the knees and blind the eyes and obliterate the dailiness of life.

Ja jotain vielä painavampaa:

Until now I had been able to only grieve, not mourn.


Suru ottaa aina muotonsa, mutta surun muodon löytyminen, surulle antautuminen tai sen kanssa eläminen muuttuu koko ajan. Surra voi arkisesti ja pienesti, mutta suruun voi myös kuvainnollisesti hukkua. Joan Didionin The Year of Magical Thinking (ilmestynyt myös suomeksi, nimellä Maagisen ajattelun aika) on surukirja, mutta samalla se on myös lohtukirja ja lisäksi se on katsaus erään erään tunnetun amerikkalaisen perheen elämään, kaikkeen siihen mistä puolison äkkikuoleman kohdatessa joutuu luopumaan. Didionin puoliso, kirjailija John Gregory Dunne kuolee äkillisesti ja samaan aikaan pariskunnan keski-ikäistyvä tytär Quintana on sairaalassa. Quintanan tarina on toinen juttu ja toisen kirjan aihe, nyt käsillä olevassa kirjassa Didion tarkastelee avioliittoaan sekä sitä, milloin suremisesta tulee liki pohjatonta.

Didionin teoksen otin yhdeksi matkalukemisekseni Italiaan heinäkuun alussa. En oikeastaan tiennyt, mitä odottaa, mutta tiesin että kirja on ollut tärkeä muutamalle minulle tärkeälle ihmiselle. En siis lukenut surukirjaa siksi, että omassa elämässäni suru olisi nyt erityisen ajankohtainen (eikä minkään kirjan lukemista tarvitse sinänsä perustella, mutta kerroinpa nyt kuitenkin). Toivon, että suru pysyykin poissa, kaukana, vaikka tietoisuus surun mahdollisuudesta häälyy aina kaikkien elämässä, siitä ei pääse mihinkään.

Viime vuonna Mia Kankimäki sai monet ajattelemaan ”yönaisia” hienolla kirjallaan Naiset joita ajattelen öisin. Teos lumosi minutkin, tietenkin. Ei kaikilta osin, koska runsaasta kirjasta oli mahdollista löytää omat suosikkilukunsa, mutta silti valtavasti. Kirjan luettuani jäin miettimään, onko minulla ollenkaan yönaisia tai sellaisia ihmisiä, joita pohtisin erityisen paljon. Tulin siihen tulokseen, että tietenkin on, mutta en olisi siltä istumalta osannut nimetä yhtään – toki voin heitellä nimiä: Tori Amos, Georgia O’Keeffe, Jane Austen… Mutta ei, en ajattele heitä kovin usein.

Olen kyllä ajatellut. Olen perehtynyt niin Tori Amosin omalaatuisiin laululyriikoihin kuin hänen elämäänsä selviytyjänä, osa-cherokeena, menetyksiä kokeneena äitinä, pianistina jne. Olen pohtinut Georgia O’Keeffeä New Mexicon maisemissa, Jane Austenin aikaa.... Mutta kun olen heitä kutakin tarpeeksi kauan ajatellut, olen tavallaan saanut aiheesta ja ihmisestä irti sen, mitä olen hakenut. Ihmisten lisäksi olen ajatellut joitakin ilmiöitä – etsinyt tietoa, lukenut valtavasti.

Älkää käsittäkö väärin. En ”hylkää” näitä ihmisiä tai aiheita, vaan osa heistä on aina minussa. Tori Amos on edelleen tärkein artisti, jonka osaan nimetä. Georgia O’Keeffen maalaukset lumoavat ja ihmetyttävät aina jne. Minulla vaan on tapana innostua jostain ja tutkia tuota asiaa niin, että lopulta väsyn ja otan pientä etäisyyttä, jotta voin kantaa tuota asiaa sydämessäni.

Tänä kesänä olen ollut pohjattoman kiinnostunut Joan Didionista. Hän on siis ”kesäyönaiseni”. The Year of Magical Thinking vei mukanaan niin, ettei mikään muu kirja tänä kesänä. Miltei heti perään katsoin myös John Gregory Dunnen veljenpojan Griffin Dunnen ohjaaman dokumentin The Center Will Not Holdin Netflixistä. Didionin kirja ja Dunnen dokumentti ovat kiertyneet mielessäni yhteen, kun olen pohtinut Didonia, hänelle kuvittelemaani haurauden ja vahvuuden yhdistelmää, uskomatonta elämää Voguen toimittajana, Didionia Kaliforniassa Mansonin ajan hippiydessä, ihmisoikeusasioiden reportoijana, Quintanan äitinä, puolisona, kirjailijana.

Olen ajatellut Joan Didionia menetysten jälkeen, ehkä ihan yksin, ehkä miehensä sukulaisten ja omien ystäviensä kanssa. Olen pohtinut häntä nuorena ja vanhana, aina sanat halussaan. Olen janonnut tietoa hänestä, istunut Googlen hakutulosten äärellä, katsonut videoita, lukenut kirja-arvosteluja. Olen käynyt läpi jopa John Gregory Dunnen uraa, Quintanan adoptiota, Didionin eleganssia ja hätkähdyttävää laihuutta,1960-lukulaisia juhlia ja jo iäkästä pariskuntaa New Yorkissa. Olen kulkenut yksityisistä asioista yhteiskunnalliseen (hyvin amerikkalaiseen) tietoisuuteen. Olen uppoutunut olennaisiin ja kenties täysin epäolennaisiin asioihin. Olen lumoutunut, iloinnut ja surrut.

Tiedän, etten ajattele Joan Didionia näin tiiviisti jonkun ajan kuluttua. Löydän jonkun toisen yönaisen tai ehkä yöasian. Itse asiassa olen Didionin rinnalla lukenut paljon Tšernobylin katastrofista, mikä on toki toinen tarina ja toinen asia, sellainen josta muistan itsekin jotain. Ja tiedän, että Didion tulee kulkemaan mukanani tästä kesästä alkaen. Luultavasti tulen lukemaan hänen teoksiaan englanniksi, esimerkiksi The White Album kiinnostaa kovasti. Sillä Didion on hitonmoinen kirjoittaja.

Tästä pääsen lyhyesti The Year of Magical Thinking -teokseen, jossa Didionin taitavuus näyttäytyy mitä parhaimmin. Analyyttisyys ja tunteikkuus kohtaavat kirjassa, mikä sopii kaltaiselleni lukijalle (olen analyyttinen itkupilli). Didion kirjoittaa tyylikkäästi. Suru on koko teoksen lähtökohta, mutta mukaan mahtuu valoa ja lohtua, henkilökohtaisia muistoja ja yleistä pohdintaa. Lukeminen ei ole raskasta, vaan jotenkin niin hurjan sivistävää ja samalla liki tulevaa. Didion ei kaunistele silloin kun kuvattavassa asiassa ei ole mitään erityisen ihastuttavaa, vaikka hänen tekstinsä onkin kaunista. On ihmeellistä, miten Didion osaa kirjoittaa samalla kertaa toteavasti ja kuitenkin tunteikkaasti, olla lähellä ja silti etäällä. Ihailen tällaista kirjoittamisen tapaa. Silti en voi kutsua teosta täydelliseksi kirjaksi (eikä sellaista toivottavasti ole olemassakaan), sillä esimerkiksi Dunnen kuolinsyyn raportointia, lääketieteellisiä kuvauksia, on turhan tiheään. Toisaalta ymmärrän niiden merkityksen kirjassa.

Didionin kirja on paitsi kuvaus surusta, myös katsaus erääseen – Dunnen ja Didionin – avioliittoon, sen onnenhetkiin ja ristiriitoihin, yhdessä elämiseen ja kaiken päättymiseen niin dramaattisesti ja lopullisesti. Kaiken ytimessä on, luulen, sen tajuaminen, että muutos on elämässä vakio. Mikään ei ole ikuista. Jos pystyy elämään siten, että päästää irti (pakosta), voi oma elämä jatkua, mutta uudet muutokset seuraavat, hyvät ja surulliset.

Toinen Didion-suomennos Iltojen sinessä seurasi minua toiselle kesämatkalleni. Siitä kirjoitan joskus myöhemmin – ehkä, nyt annan Didionin olla vielä kesäyönaiseni, sillä seuraava ajattelemisen aihe kolkuttelee mielessäni jo kiivaasti.

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita
Gummerus 2019
Little Fires Everywhere 2017
Suomentanut Sari Karhulahti
Kansi Jenni Noponen
384 sivua (ennakkokappale kustantamosta)
Amerikkalainen romaani


Oli parempi pitää silmällä intohimon kipinää ja luovuttaa se sukupolvelta toiselle varovaisesti kuin olympiasoihtu. Tai ehkä sitä täytyi vaalia kuten ikuista tulta, jotta se muistuttaisi valosta ja hyvyydestä eikä sytyttäisi – ei voisi sytyttää – mitään palamaan. Jotta se olisi hallinnassa. Kesytetty. Sopeutunut vankeuteen. Tärkeintä oli välttää isot roihut.

Jotkut asuinseudut ovat sellaisia, että niissä asuu vain hyviä ja säntillisiä ihmisiä, ja joiden pihat ovat kunnossa ja jokaisella asukkaalla asemansa ja paikkansa. Tällainen näennäinen idylli on myös Shaker Heights. Ei siis ihme, että Elena Richardson, paikallislehden toimittaja, viihtyy siellä perheensä kanssa. Idylli saa säröjä, kun Richardsonien vuokraamaan taloon muuttaa taiteilija Mia Warren yhdessä tyttärensä Pearlin kanssa. Ja eipä aikaakaan, kun Richardsonien lapset, Lexie, Trip, Moody ja Izzy, ystävystyvät Pearlin kanssa – ja enemmänkin. Elenalle Mia tarjoaa arvoituksen, josta on otettava selvää.

Joskus niin kutsuttu lukuromaani ei viihdytä puoliksikaan niin paljon kuin odottaisi. Toisinaan taas lajin kirja vie mukanaan niin, että muutamassa tunnissa lukee miltei koko romaanin. Ensin mainittu kävi Liane Moriartyn uusimman romaanin kohdalla ja mitä kauemmin sen lukemisesta on aikaa, sitä vahvemmin ajattelen näin. Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista oli melkein ajanhukkaa. Harmi. Mutta nyt esittelyssä olevan romaanin kanssa kävi onneksi toisin. Celeste Ngin Tulenarkoja asioita oli jäädä minulta lukematta mitäänsanomattoman kannen vuoksi (yleensä ihailen taitavan Jenni Noposen kansia, upeita!), mutta ystäväpiirissäni kirjaa kehuttiin ja otin sen yhdeksi reissulukemiseksi Italiaan. Ja kas, kävi niin että luin noin kaksi kolmasosaa jo lentomatkalla Milanoon.

Tarina vei ja viihdytti niin, että olen valmis julistamaan Ngin romaanin lajityyppinsä, vetävän lukuromaanin, parhaimmistoon kuuluvaksi – ihan sinne Moriartyn parhaimpien teosten rinnalle. Tulenaroissa asioissa on kaikki kohdallaan: yhteisökuvaus, pientä jännitystä kantava juoni, miljöö, asioiden punoutuminen yhteen… Erityisen kiinnostavasti Ng kuvaa toisaalta naisten keskinäistä kulttuuria, toisaalta äitiyttä, erilaisia tapoja olla vanhempi.

Lukuromaaniin sopii hyvin arvoitus, joka määrittää osaa juonesta: mikä on Mian ja Pearlin tarina? Ja siihen liittyen: mikä on vastuuta, mitä oikein tekemistä, millaisia ratkaisuja voi tehdä itselleen? Arvoitusta värittävät moraali ja etiikka. Tai on teoksessa toinenkin arvoitus: miksi kirjan alussa roihuava tulipalo on sytytety? Mitä sitten? Kohta jos toinenkin saa silmät kostumaan, muttei liiaksi, sillä tarina vie. Oivasti nimetyssä romaanissa (Little fires everywhere, suomenkielinenkin nimi kuvaa sisältöä erinomaisesti) pienet palot eivät pysy piilossa, iso roihahdus – konkreettisesti ja vertaiskuvallisesti – on tulollaan.

Ng kirjoittaa arvoitusromaaniinsa onnistunutta ajankuvaa. Koska romaani sijoittuu 1990-luvulle, on mukana annos nostalgiaakin: ajan bändit, tv-sarjat jne. riemastuttavat aikakauden muistavia lukijoita (voisin sanoa, että ehkä meitä kaikkia, mutta toisaalta vuonna 1999 syntyneet, jotka eivät voi muistaa vuosikymmentä mutta voivat lukea tämän romaanin, ovat nyt 20-vuotiaita, mikä jaksaa hämmästyttää: ajan kulu!).

Ngin luomat hahmot ovat osin karikatyyrisinäkin onnistuneita, oikeanlaisia. Tietyt kliseet, kuten täydellinen perheenäiti ja rajoja rikkoja taiteilija, sovittuvat mainiosti romaaniin etenkin, kun asiat (tietenkin) muuttuvat tarinan edetessä. Kaikki hahmot eivät kasva, toiset jäävät etäälle, mutta joistakin tulee läheisiä.

Kaikki soljuu kuin elokuvassa tai tv-sarjassa ikään, ja tämän voi ottaa tällä kertaa kehuna. Ei siis ihme, että kirjasta onkin tulossa minisarja, jota tähdittää aina yhtä ihastuttava Reese Witherspoon (jonka kirjajuttuja kannattaa muuten seurata Instagramissa). Onnistuessaan sarja viihdyttänee kaikkia, jotka ovat pitäneet HBO:n Big Little Lies -sarjasta. Mainitusta sarjasta saankin oivan aasinsillan alussa mainitsemaani Moriartyyn. Ngin romaani vertautuu hyvin Moriartyn parhaimpiin teoksiin ja uskoisin, että Moriartyn ystävät ihastuvat Tulenarkoihin asioihin.

Mitäpä sitä enää muuta sanomaan, kuin että Tulenarkoja asioita tarjoaa kestonsa verran nautittavaa luettavaa, jossa on myös yhteiskunnallisia teemoja – ainakin lomatarpeisiksi. Voi, miten viihdyin!

Italia 2: Bologna

Jos italialaisilla kysytään, on oma kotiseutu aina erinomaisin, omalaatuisin, ihmeellisin. Niin toki olla pitääkin. Jos keneltä vain kysytään, niin tämä monella tapaa punainen Bologna on kyllä erinomainen, omalaatuinen ja ihmeellinen. 

Bolognan kaupungin porticoissa voi vaellella noin 40 km verran ilman että sateella kastuu tai kesällä polttaa ihonsa (voi kulkea esim. 666 holviportin läpi San Lucan kukkulalle, mitä ei nyt tehty, mutta aiemmin kyllä). Näissä holvikäytävissä kaikuu, hiljaisesti. Kaupungin alla virtaa salainen joki, joka on nähtävissä vain muutamassa paikassa. Bolognan kesät ovat kuumia, paikallinen ruoka on hyvää. Ja on Emiglia-Romagnan pääkaupungissa ”yönaisiakin” (Lavinia Fontana oli bolognalainen), kaupungissa on myös vastustettu paavin valtaa. 

Lavinia Fontana: La famiglia Gozzadini, 1584. Pinacoteca Nazionale di Bologna

Meille käynti Bolognassa oli hetkellinen paluu, sillä mieheni työskenteli Bolognan yliopistossa vuosien 2003—2005 aikana. Minäkin vierailin silloin kaupungissa monta kertaa. Asuntomme oli metkasti nimetyllä Via Paradisolla.

Oli ihanaa palata, joskus täytyy vierailla kaupungissa pitempikin aika. Ainakin nyt Finnair lentää Bolognaan suoria lentoja, toivottavasti tulevinakin vuosina.

Italia 1: Riva del Garda ja Malcesine

Kuvaterveisiä Italiasta, jossa vietimme liki viikon.

Riva del Garda

Pääskyset kaartelivat kaupungin yllä, talot hehkuivat väreissään, jäätelö suli jos ei ollut nopea, vuoret tuntuivat nousevan suoraan järvestä, iltaisin ukkosti. Kävelimme paljon, kiipesimme kellotorniin katselemaan maisemia, ajoimme pyörillä naapurikylään Torboleen, söimme hyvää ruokaa, luin kaikkiaan neljä kirjaa. Kaikkialla oli niin kaunista kuin mitä 18 vuoden takaiselta reissultani muistin.

Malcesine

Laivat Italian järvillä taitavat kulkea aina aikataulussaan kaupungista toiseen, meidät yksi paatti vei Malcesineen: Ihana, joskin heinäkuisena päivänä hyvin turistinen kaupunki, jonka kapeilla mukulakivisillä kaduilla olisi takuulla salaperäistä syysaikaan. Nyt kesällä kuului enemmän saksaa kuin italiaa, appelsiinit olivat kypsyneet, kasvispasta ja Limoncello maittoivat, ruokapaikan vieressä rannalla seurue juhli häitä. Täällä jos jossain koin turistielon kiireettömyyttä.

Matka- ja hotellivinkkejä

Hahaa, tietoisku! No, Gardajärvelle pääsee Suomesta helposti ja Keski-Euroopasta vielä helpommin. Suomesta voi lentää Milanoon, Bolognaan, Veronaan tai Venetsiaan ja jatkaa vuokra-autolla tai julkisilla. Me lensimme Milanoon ja ajoimme sieltä vuokra-autolla, pienellä ja hitaasti kiihtyvällä VW Pololla, Brescian ja Veronan kautta Riva del Gardaan. Auton palautimme seuraavana päivänä paikalliseen vuokraamoon, koska halusimme nauttia autottomasta lomasta. Paluumatkalla junailimme takaisin Milanoon (taksilla Roveretoon, sieltä yhdellä junalla Veronaan, josta toisella Milanoon ja lopuksi kolmannella Malpensaan). Junalla kuljimme yhtenä päivänä myös meille tuttuun ja rakkaaseen Bolognaan, josta lisää seuraavassa postauksessa. Aurinkomatkat muuten tekee valmismatkoja monelle Gardajärven paikkakunnalle, jos pakettimatka kiinnostaa.

Hotellimmekin löytyisi myös Aurinkomatkojen valikoimasta, mutta omatoimimatkailijoina saimme paremman huoneen: De luxe family suite oli varattavissa vain suoraan hotellilta ja vielä ihan kohtalaiseen hintaan. Ambassador Suite Hotel osoittautui oivaksi majapaikaksi: siistiksi, aamiaiseltaan loistavaksi ja henkilökuntansa puolesta ystävälliseksi. Huoneemme muodostui kahdesta juuri remontoidusta makuuhuoneesta, joissa oli mukavat sängyt, kahdesta isosta kylpyhuoneesta, pienestä keittiöstä ja parvekkeesta. Huoneluokkaamme kuuluivat mm. aamiainen, ilmainen polkupyörien lainaus, allaspyyhkeet, nopeampi Wi-FI, ja pienet pullolliset viiniä keittiössä. Uima-allas ja puutarha olivat ihanat ja aamiainen parempi kuin monissa neljän tähden hotelleissa. Voisimme palata!

Hotelli- ja matkavinkeissä ei ole mitään yhteistyökuvioita. Ihan ilokseni vinkkaan.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei
Gummerus 2019
Nei og atter nei 2016
Suomentanut Sanna Manninen
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
262 sivua (ennakkokappale kustantamosta)
Norjalainen romaani

Miten mukavaa olikaan olla se jota säälittiin. Aivan kuten pienenä, kun Ingrid kertoi olevansa orpo. Se oli yhtä mukavaa kuin uida suolaisessa vedessä ja tuntea kallion vieressä huojuvan ruskean merilevän tuoksu.

– Ihan käsittämätöntä, yli kaksikymmentä vuotta, ja sitten hän häipyy noin vain. Etkö ole raivoissasi?

Ingridin pitäisikin olla raivoissaan. Hänen miehensä Jan on ihastunut itseään 15 vuotta nuorempaan Hanneen. Näennäisesti kaikki on ollut hyvin Ingridin ja Janin elämässä: on omakotitalo, aikuiset pojat, urat äidinkielen opettajana ja ministeriön osastonjohtajana. Kaikki on asettunut omiin uomiinsa ehkä liiaksikin. Silti Janin ja Hannen suhde tulee Ingridille yllätyksenä. Hanne puolestaan elää sinkkuna, aiemmat suhteet ovat jääneet taakse, biologinen kello tikittää. Suhde tuo Hannelle ja Janille uutta virtaa ja jännitystäkin elämään, mutta miten reagoi Ingrid?

Liane Moriartyn tuoreen romaanin Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista jälkeen tunsin oloni hieman pettyneeksi. Moriarty oli kyllä tuttuun tapaansa sujuva ja sinänsä taitava kirjoittaja, mutta romaani lässähti enkä saanut siitä kunnolla edes sitä hyvää satiiria, jota kirjailijalta odotin. Kaipasin jotain samanlaista täyttämään viihderomaaniaukkoa mielessäni. Sain vastauksen nopeammin kuin odotin.

Norjalaisen Nina Lykken, joka toukokuussa vieraili Helsinki Litissäkin, romaani Ei, ei ja vielä kerran ei on satiiriksi kasvava kuvaus keskiluokkaisten ihmisten kriisistä.

Kyse on tietenkin klassisesta kolmiodraamasta, hyvin toimeen tulevien ihmisten tragediasta. Jotkut voivat ärsyyntyä siitä, että fokuksessa on nimenomaan keskiluokka, mutta mielestäni keskiluokkaisten ihmisten kriisi ja hätä ovat ihan yhtä aitoja kuin minkä tahansa muunkin ihmisryhmän. Lisäksi Lykken hahmoista ainakin Ingrid on lähtöisin niin rikkinäisistä oloista kuin norjalaisen hyvinvointiyhteiskunnan keski-ikäinen olla voi. Toki asetelma on muuten tavallinen, jotain sellaista mitä voisi tapahtua kenelle vain.

Tavanomaisesta kolmiodraamasta kasvaa absurdi tragedia, tai tragikomedia. Fiksut ihmiset toimivat hölmöillä tavoilla. Heille tekisi mieli huutaa kirjan nimen tavoin: ei, ei ja vielä kerran ei! Ja toisaalta Lykken luomaa draamaa seuraa innolla, mainiosti viihtyen. Lykke liioittelee, hetkittäin lukija voi tirskua, toisinaan kokea surua henkilöhahmojen puolesta ja ajoittain koko tragikomediaan sekoittuu annos kylmää naurua: loppupuolen käänteille ei kuitenkaan voi oikeastaan nauraa, niin paljon Lykke kierroksia lisää.

Janista, Hannesta tai Ingdiristä kenestäkään ei voi juuri pitää, mutta heitä, pieniä nappuloita ihmissuhdesopassa, seuraa kiinnostuneena. Lopputulos on aiheensa puolesta realistinen, käänteiltään osin uskomaton, kokonaisuudessaan sopivan outo ja viihdyttävä romaani.

Ja samaan aikaan heräsi toivo: Ehkä tämä tarina loppuisi. Ehkä oli olemassa jotain muuta.

--

Lykken romaani on jakanut lukijoiden mielipiteitä. Muualla mm. Jonna, Laura, Tiina ja Tuija.

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista
WSOY 2019
Nine Perfect Strangers 2018
Suomentanut Helene Bützow
Arvostelukappale
Australialainen romaani

Tämä on jotenkin alentavaa, Frances ajatteli. Istuimme hänen jalkojensa juuressa kuin päiväkotilapset. Olemme hiljaa, hän puhuu. Säännöissä kiellettiin myös katsekontakti, mutta Maša tuntui rohkaisevan siihen. Hän laati säännöt voidakseen rikkoa niitä itse. Minä maksan tästä, Farnces ajatteli. Olet mjinun palveluksessani, rouva hyvä.

Pieni rentoutus- tai puhdistautumisloma, mikä ihana ajatus! Muutama päivä, uusia ihmisiä, meditaatiota ja hoitoja, omaa aikaa, ja ulos kuin uutena ihmisenä. Näinhän sen pitäisi mielikuvissa mennä, mutta salaperäisen Mašan johtamassa hyvinvointikeskuksessa on omat sääntönsä. Yhdeksän erilaista ihmistä (kirjailija Frances Welty, nuoripari Ben ja Jessica Chandler, bisnesmies Lars Lee, eronnut pienten lasten äiti Carmel Schneiner, painon pudotusta yrittävä Tony Hogburn, sekä surua kantava perhe: Napoleon, Heather ja Zoe Marcon) kokoontuu sinne korjaamaan itseään, mutta jokainen tulee niin omalaatuisten hoitojen ja smoothieiden kuin oman itsensä yllättämiksi. Läsnä ovat myös hyvinvointikeskuksen työntekijät Yao ja Delilah.

Australialainen Liane Moriarty on tunnettu romaaneistaan, jotka viihdyttävät, mutta tarjoavat jotain muutakin kuin silkkaa höttöä. Juuri Moriartyn kohdalla voi oikeutetusti puhua lukuromaaneista. Ja sellainen on Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunistakin: nautittavaa luettavaa joukosta ihmisiä, joilla on elämässään monenlaisia taakkoja. Tummanpuhuva huumori sävyttää kirjaa, joka voisi hyvin itkettää ja naurattaa tunteikasta lukijaa.

Voisi. Sujuvalukuinen romaani on monin osin taattua Moriartya, mutta huomaan olevani hieman pettynyt. Teos kyllä imaisee mukaansa, saa kiintymään osaan henkilöistään, kantaa sisällään arvoitusta, ja nivoo asioita yhteen kipuisanhauskasti. Mutta kun… Tällä kertaa alkuasetelman herkullisuus ei kanna loppuun saakka. Juoni kyllä kulkee niin hyvin, etten voi kuin ihailla Moriartyn (kuvitteellista) lentävää kynää ja Helene Bützowin suomennosta. Mutta romaanin sisältö jätti ainakin tämän lukijan jokseenkin kylmäksi.

Ensiksikin henkilöhahmoja on paljon, minkä vuoksi kaikkien hahmojen kohtalot eivät jaksa kiinnostaa, mikä toki on selvää alusta saakka. Periaatteessa hahmot ovat tasaveroisia, mutta prologin jälkeen syvennytään eniten kirjailija Francesin elämään, mikä tuntuukin luontevalta: Frances on kokonainen henkilöhahmo ja ammattinsa vuoksi hän ehkä vetoaa moniin lukijoihin, sillä kirjan äärellähän tässä ollaan! Myös Heatherin, Napoleonin ja Zoen perheen tragedia koskettaa. Maša on aluksi arvoitus, hänestä olisin halunnut saada enemmänkin irti. Muut ovat kyllä kelpo hahmoja, mutta silti kuin palapelin täyteosia.

“Sallikaa minun sanoa vielä lähtiäisiksi: ‘Tehkää palavin mielin se mikä on tehtävä tänään. Sillä kukapa tietää? Huomenna tulee kuolema.’ [--]” Ilmassa on jännitysromaanin aiheita, mutta esimerkiksi se, miten Tranquillum Housessa annettujen hoitojen salaisuus paljastuu, selittyy ihan näppärästi, mutta myös helposti. Lupauksia on enemmän kuin niiden lunastuksia. Silti Moriarty paketoi kokonaisuuden taiten, ammattimaisen varmasti. 

Toki Yhdeksässä hyvässä on Moriartylle tyypilliseen tapaan ilkikurisuutta ja satiirisia aineksia, mitä kirjailijalta voi odottaa. Hyvä niin. Käteen ei silti jää mitään erityistä, mutta mukavaa ajanvietettä, kelpo lomalukemista Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista on.

Ei enempää, ei vähempää.

♥
Muualla: Arja ja Leena.

P.S. Koska Moriarty ei nyt tarjonnut sitä suurta uppoutumisromaania, jollaisen olisin juhannuksen aikaan halunnut lukaista, kaipaan nyt kesälomalle jotain vastaavaa, mutta vieläkin parempaa: tarinaa, joka tempaa mukaansa, kirjaa jota voi lukea vaikka helleaivoilla, mutta joka tarjoaa kuitenkin jotain twistiä. Suosituksia?

Patrick Barkham: Badgerlands

Patrick Barkham: Badgerlands. The Twilight World of Britain’s Most Enigmatic Animal
Granta 2013 (pokkaripainos 2014)
Kuvitus Jake Blanchard
401 sivua
Brittiläinen tietokirja

Then, a scream. A baby rabbit? An owl? Or a meeting of the two? I could not tell if the cry was predator or prey. I realised that although I could claim a basic familiarity with the natural world by day, the night was alien to me. From the woodland below came a noise which I felt sure must be the whickering of a badger. It was a puppyish sound, half-dog, half-fox. There was a rustle and some squeaky barks but, frustratingly, the source of the sound remained within the trees, out of sight.

Toissa viikolla juttelin siskoni kanssa mäyristä, tai oikeammin eräästä tietystä mäyrästä. Meillä kummallakin on ollut lapsuudessamme kohtaaminen mäyrän kanssa. Mäyrä oli mummolamme mailla, ja sen loppu oli surullinen. En ole koskaan saanut tuota mäyrää mielestäni: tuota maagisen oloista poloa. Enkä mäyrää ylipäätään: hämärissä kulkijaa, veikeän näköistä otusta, joka lapsena tuli tutuksi muun muassa Kaislikossa suhisee -kirjan hahmona ja aikuisempana Harry Potterin Puuskupuhien tunnuseläimenä. Jotain salaperäistä mäyrässä tuntuu olevan, vaikkei laji harvinainen olekaan.

Kun talvella lontoolaisessa kirjakaupassa näin Patrick Barkhamin kirjan Badgerlands, halusin sen omakseni. Minun oli otettava selvää mäyrästä eikä kohdallani teoksen brittiläisyyskään ollut tietenkään pahitteeksi.

Badgerlands liittyy samaan hienojen ihmisen luontosuhdetta käsittelevien kirjojen joukkoon kuin esimerkiksi Helen Macdonaldin H niin kuin haukka (muitakin on, mutta jotkut, kuten Peter Wohllebenin Puiden salattu elämä, ovat olleet hienoisia pettymyksiä; Wohllebenin kirja esimerkiksi oli viehättävä, mutta vähän hörhö. Tätä lajityyppiä, kertovaa tietokirjallisuutta luontoaiheista, saa kuitenkin suositella lisää!). Läheskään yhtä omakohtainen kuin Macdonaldin surukirja ei Barkhamin teos ole, mutta siinäkin kulttuurihistoria, ihmisen luontosuhde ja nykyaika yhdistyvät moniulotteiseksi kokonaisuudeksi, jota on ilo lukea. Barkhamin teos jakautuu 16 lukuun, joiden jokaisen alussa on teeman mukaisesti piirretty mäyrä.

Lukujen teemat sivuavat kulttuurihistoriaa, mäyrien elinympäristöä, mäyriä kohdanneita ihmisiä, eläinten suojelemista (Queenista tuttu Brian May on tässä hyvin innokas) jne. Selkeästi teemoitetut luvut mahdollistavat kirjan lukemisen pätkissä, mutta Barkham kirjoittaa siinä määrin mukavasti, hetkittäin jopa kauniisti, että kokonaisuutta lukee mielellään useammankin luvun kerrallaan. Granta julkaisijana antaakin odottaa jotain tällaista! Barkham ei myöskään yli-inhimillistä mäyrää, mitä arvostan: eläin saa olla etäinen, etäisyys ei vie sen kiinnostavuutta pois.

We just cannot leave the badger alone. We are compelled to find it, watch it, feed it, photograph it, poke it, catch it, torture it, defend it, kill it.

Ison-Britannian mäyrätiheys on suurempi kuin missään muualla maailmassa, mutta silti harva on sielläkään nähnyt näitä viirunaamoja. Ei siis ihme, että suhtautuminen mäyriin on maassa ristiriitainen, ja osin ristiriitainen on Barkhamin kirjakin.

Barkham näet syö mäyrää! Kun eteeni ilmestyi luku “Lunch”, olin ymmälläni. Eihän kukaan syö mäyrää! Mutta. Jos syö lihaa, niin miksei myös mäyrää, etenkin auton yli ajamaa. Barkham vierailee Jonathan McGowanin luona, McGowan on tunnettu siitä että syö vain (?) auton alle jääneiden eläinten lihaa, mikä voidaan lukea jopa jonkinlaiseksi ekoteoksi: McGowan siivoaa teiden varsia ja hänen syömänsä eläimet ovat joka tapauksessa kuolleita, ruokaa ei ole tehotuotettu ankeissa oloissa. Ehkä jonkinlainen viimeinen palvelus eläimelle voi olla sen syöminen. Ehkä, en tiedä. Ajatus mäyrän syömisestä on ainakin itselleni hyvin vieras eikä mäyrä tunnu olevan kovin herkullista muutenkaan, sillä McGowan sijoittaa mäyränlihan vasta sijalle 20 kaikkien syömiensä eläinlajien joukossa. Jos mäyrästä saisi murealihaista paistia, sitä varmaan metsästettäisiin vaikka kuinka. Mäyrän yksi pelastus voi ollakin se, ettei se maistu hyvältä. Onni sille.

No, mäyrä ruokana on vain pieni osa kirjasta. Huolella kirjoitettu teos ei säästä hellämielistä lukijaa, mutta lisää kiinnostusta (ja ehkä ymmärrystäkin; britit tuntuvat rakastavan ja vihaavan mäyrää) tuota näätäeläintä kohtaan.

Kuten Britanniassa, on mäyrä Suomessakin elinvoimainen laji. Se liikkuu hämärissä. Lapsuuden jälkeen en ole mäyrää kohdannut, mutta ehkä joskus vielä näen sen. Muutamana viime syksynä olemme tehneet yöajeluita linnunradan näkemisen toivossa. Viime syksynä Sipoonkorvessa seisoin kamerani (ja jalustan) kanssa peltoaukean laidalla. Oli ihan hiljaista, mutta sitten jossain pensaikossa alkoi rapista. Säikähdin, yöllisellä luonnolla on sellainen voima. Ehkä rapinan aiheuttaja oli mäyrä! Toivon niin (vaikka luulen, että kyseessä oli rusakko tai pusikoissa pyrähtelevä lintu, kenties kettu tai supikoira).

Vaikka mäyrä on peto, on se viirunaamoineen niin kovin sympaattinen – sehän elää klaaneissa, ja rakentaa kammioita, joiden vuoraukset se vaihtaa aina syksyisin ja keväisin. Taas ollaan kuin Kenneth Grahamen kirjassa, eikä sitten kuitenkaan.

Pierre Lemaitre: Silmukka

Pierre Lemaitre: Silmukka
Minerva 2017
Trois jours et une vie 2016
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
Ulkoasu Taittopalvelu Yliveto Oy
270 sivua
Ranskalainen jännitysromaani


Antoinen käänsi hänet selälleen taputellakseen hänen poskiaan, mutta pojan silmät olivat auki.
Niiden katse oli liikkumaton ja lasimainen.
Ja oivallus humahti hänen lävitseen: Rémi oli kuollut.


Joulu on tulossa ranskalaiseen Beauvalin kylään. 12-vuotias Antoine haaveilee pelikonsolista ja ihanasta Émiliestä. Naapurin 6-vuotias Rémi lyöttäytyy usein Antoinen seuraan, mikä ärsyttää Antoinea. Hetkellisen raivokohtauksen seurauksena Antoine iskee Rémiä kepillä päähän, ja pieni poika kuolee. Rikos tuntuu jäävän piiloon, mutta voiko Antoine koskaan olla turvassa ja rauhassa teoltaan?

Pierre Lemaitren romaanin nimi Silmukka on oivallisesti suomennettu, mutta mainio on alkukielinenkin nimi. Muutamat hetket muuttavat elämän, romaanissa takastellaan Antoinea eri ikäisenä. Rémin kuolemasta tulee melkoinen silmukka, jonka ote kiristyy koko ajan. 

Kiristymiseen on monia syitä, joista suurin on syyllisyydentunne. Jos jotain jännitysromaania voi luonnehtia psykologiseksi, niin Silmukkaa (ei sillä, etteikö monia muitakin voi). Aina ei tarvita ulkopuolista piinaajaa, joka vaanii jossain, vaan piina lähtee ihmisestä itsestään. Suurin yllätys onkin ehkä se, ettei romaanissa ole oikeastaan mitään kovin yllättävää – eikä tarvitse ollakaan. Enempää en toki juonesta paljasta, Antoinen lisäksi romaanissa on useita keskeishenkilöitä, joilla on omat traumansa. Jotkut asiat myös kytkeytyvät toisiinsa, lukijalle on tarjolla monenlaisia koukkuja.

Tuloksena on kaareltaan tyylikäs romaani, jossa mennyt ei jätä kylän asukkaita koskaan rauhaan. Silmukka on kehityskertomus, yhteisökuvaus ja tyylipuhdas jännäri. Kehityskertomuksena se käy läpi Antoinen kasvuvuosia ja hänen kantamaansa taakkaa. Yhteisökuvauksena se tarkastelee koko pientä kaupunkia, sen asukkaiden sosiaalisia suhteita ja tapoja reagoida. Lemaitre kirjoittaa oivallisia hahmoja. Jännitysromaanina Silmukka vangitsee lukijansa – kuten lajityyppinsä kunnollisen edustajan kuuluukin. 

Ennen kaikkea Silmukka on hieno romaani. Leimaitren koukuttava, aiheeltaan näennäisen yksinkertainen, mutta sitäkin syvemmälle pääsevä teksti osoittaa, että taidokas kirjailija saa yksinkertaisista lähtökohdista aikaan ihmiseloa tarkkanäköisesti puntaroivan kudelman.

--

Muualla mm. Arja, Leena, Villis ja Tuija.