Matkakirjoja ja vastauksia kirjalliseen haasteeseen

Talviset aurinkoiset päivät ovat ihania. Vaikka pakkanen nipisteleekin varpaita ja sormenpäitä, nautin niin näistä valoisista ja kevyesti puuterilumisista päivistä. Onkin ehkä ristiriitaista, että mitä enemmän ihailen talvimaisemaa ja mitä enemmän nautin ulkoilusta (olen aloittanut uudelleen menneen hölkkäharrastukseni ja käyn pienillä lenkeillä liki 20 asteen pakkasellakin), sitä enemmän poden myös itselleni niin tyypillistä matkakuumetta.

Kirjabloggaajana kytken tietenkin monet asiat lukemiseen ja helmikuussa aion lukea matkateemaisia kirjoja. Pidän teemakuukauteni kuitenkin kepeänä siinä mielessä, että luen toki muutakin, jos sopiva kirja osuu kohdalle, mutta koetan pitää matkateemaa yllä seuraavien viikkojen ajan. Romaanien lisäksi aion esitellä myös matkaopaskirjoja ja tutustua niiden keinoin kohteisiin, joihin en ainakaan aio matkustaa sekä paikkaan, jonne olen jo ostanut lentoliput.

Luetteko te muut matkaopaskirjoja? Ja mitkä ovat matkaromaanisuosikkejanne?

Matkustaminen liittyy myös erään suosikkikirjailijani Joel Haahtelan  kotisivuihin, jotka vastikään löysin. Haahtelalta on sivuston mukaan tulossa keväällä kirjoitussarja Matkustaja. On selvää, että odotan sitä innolla. Käykää tutustumassa kauniiseen ja haahtelamaiseen sivuun Poste Restante - Joel Haahtela. Kirjablogitkin mainitaan!

Leena Lumi muisti minua kirjallisella haasteella. Hän laati kiinnostavia kysymyksiä, joihin vastaan. En nyt nimeä ketään jatkohaastettavia, mutta toivon että haasteeseen tarttuvat kaikki ne, jotka osaavat nimetä elämänsä rankimman kirjan helposti. Minä nimittäin en osaa, sen tulette kohta huomaamaan.

1. Mikä kirjan nimi voisi olla sinun elämäsi tunnuslause?
Tanssi yli hautojen. En itse asiassa tanssi mielelläni (minua rytmitajuttomampaa ihmistä saa hakea), mutta tähän liittyy omat syynsä, joita en tässä avaa.

2. Kuka on kirjallinen alter egosi?
Ellinor Dashwood, järkevä (mutta pohjimmiltaan tunteellinen) isosisko.

3. Jos olisit kirjan kansi, minkä kirjan kansi olisit?
Aikamatkustajan vaimo. Tietenkin, kun kirjan kannessa on ihanat kengät ja eväitä - ja etenkin kun Kirjabloggaajan mieskin on ikuistettu. ;)

4. Mikä on ollut elämäsi rankin kirja? Ja miksi se oli sitä?
Tämä on vaikea kysymys! En tiedä, kaihdanko rankkoja kirjoja vai unohdanko ne nopeasti. Olen lukenut paljonkin rankoiksi mainittuja kirjoja Sofi Oksasen Puhdistuksesta Lionel Shriverin Poikani Keviniin, mutta... Ei, ei kumpikaan niistä. Sanon, että lukuhetki tekee kirjasta rankan. Luin Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt äitiyslomalla ja pienen tytön äitinä kirja kylmäsi minua. Sen lukeminen oikeasti pelotti. Kirja ei varmasti ole rankin, mutta minulle se oli hurja ja vaikuttava.

5. Minkä kirjan haluaisit nähdä elokuvana?
Luulen, että pitäisin Claudie Gallayn Tyrskyistä paljon enemmän elokuvana kuin kirjana. Merellinen, hieman harmaa ranskalaismiljöö - siitä saisi visuaalisesti aika hienon elokuvan!

6. Suosikkivuodenaikasi kirjan nimellä?
Vaikka rakastankin talvea, niin kyllä se on Syyskesä (Johan Bargumin kirja).

7. Kuka on sinusta paras suomalainen kirjailija ikinä?
Juhani Aho: miten sama kirjailija voi kirjoittaa niin savolaispariskunnasta ihmettelemässä rautatietä kuin nuoresta kirjailijasta haahuilemassa 1800-lopun Pariisissa ja syventyä myös niin hyvin Papin rouvan mielenliikkeisiin?

8. Minkä kirjan haluaisit minun lukevan? Ja miksi?
Leena, haluaisin että lukisit Leena Parkkisen romaanin Sinun jälkeesi, Max tai Jayne Anne Phillipsin Suojeluksen.

9.  Kuka kirjailija voisi olla alter egosi?
Carol Shields, ihailen hänen tarkkanäköisyyttään ja huumorintajuaan.

10. Minkä kirjan nimi kuvaa juuri sinua parhaiten?
Järki ja tunteet. Nehän ne minua määrittävät.

--
Kuvat otin joululahjaksi saamani lähilinssin avulla.

David Walliams: Herra Lemu

David Walliams: Herra Lemu
Kustantaja: Tammi 2014
Alkuteos: Mr Stink 2009
Suomennos: Jaana Kapari-Jatta
Kuvitus: Quentin Blake
Sivuja: 256
Mistä: Kustantamosta
Brittiläinen lastenromaani

Eräänä aamuna herra Lemu ilmaantui noin vain kaupunkiin ja asettui asumaan vanhalle puiselle penkille. Kukaan ei tiennyt, mistä hän oli tullut tai minne hän kenties oli menossa. Kaupunkilaiset olivat hänelle enimmäkseen kilttejä. Toisinaan he heittivät muutaman kolikon hänen jalkojensa juureen ja kiiruhtivat sitten matkoihinsa silmät vettä vuotaen. Mutta kukaan ei ollut hänelle ystävällinen. Kukaan ei pysähtynyt juttelemaan.

Herra Lemu nimittäin lemuaa. Mikään koko maailmassa ei haise yhtä pahalle kuin herra Lemu - paitsi hänen partansa, joka oli täynnä vanhoja munan, makkaran ja juuston nokareita, jotka olivat pudonneet hänen suustaan vuosia sitten. Herra Lemun pieni musta koira Herttuatarkin haisee. Eräänä päivänä herra Lemu ja Chloe kohtaavat. 12-vuotias Chloe on hienoa yksityiskoulua käyvä hyljeksitty tyttö. Hän on pullea lukutoukka, jonka sisko Annabelle on perheen täydellinen prinsessa. Äiti on viimeisen päälle laittautuva nousukasmainen poliitiikko, joka haluaa täydellisen kodin ja täydellisen perheen. Autotehtaassa työskentelevä isä ja pullea Chloe hävettävät äitiä, joka haluaa tahrattoman kodin. Ja tietenkin käy niin, että Chloen kanssa ystävystynyt herra Lemu muuttaa asumaan perheen puutarhavajaan. Herra Lemu ei ole kuitenkaan helppo tapaus: hän tuntuu hallitsevan etiketin täydellisesti, mutta esittää myös vaatimuksia kuin asuisi hienoimmassa hotellissa. Kuka herra Lemu oikein on? Ja onnistuuko Chloe pitämään ystävänsä salassa, kun herra Lemun lemuava lemu leijailee kaikkialla...

Pikku-Britannia-sarjasta tuttu David Walliams on kirjoittanut lastenromaanin Herra Lemu, jota kustantaja vertaa esittelyssään itse Roald Dahliin. Kun kirjan kuvittajaksi on saatu piirrosjäljetään omaperäinen ja tunnistettava Quentin Blake, alkavat lukijan odotukset olla pakostakin suuret.
 
Vihkoa oli vaikeampi repiä kuin äiti oli olettanut, ja hän joutui yrittämään muutaman kerran ennen kuin sai aikaan ensimmäisen repeämän. Mutta pian vihko oli pelkkää silppua. Chloe seisoi pää kumarassa ja silmät kyynelissä, kun äiti pudotti silpun roskakoriin.
"Haluatko että sinusta tulee samanlainen kuin isästäsi? Menet autotehtaaseen töihin?" [--]

Odotukset kyllä aika lailla täyttyvätkin. Nimittäin voisin periaatteessa kiteyttää koko blogiarvioni yhteen lauseeseen: Herra Lemu on ihan mahtava! Ja siinä se. Mutta blogiani lukevat tietävät kyllä, etten kykene aivan noin lyhyeen luonnehdintaan. Joten:

David Walliams on kirjoittanut hienon lastenromaanin, joka nivoo yhteen paljon tuttua ja sopivasti uutta: yksinäisen lapsen, epäreilun vanhemman, ennakko-oletukset ja -luulot, koko joukon salailua ja noloja tilanteita sekä tarinan, joka tempaisee mukaansa. Chloen pyrkimäinen äiti ja hissukkamainen isä ovat sinänsä hyvin tyypillistä lastenkirjakuvastoa: toinen tuntuu olevan ilkeä ja puolueellinen ja toinen taas on lempeä ja vetäytyvä vanhempi, eräänlainen liittolainen. Äiti näkee Chloessa ihraa ja traania ja satsaa kaiken Annabelleen, täydelliseen siskoon, joka saman päivän aikana harrastaa mäkihyppyä ja kanaalin yli uimisen treenejä ja ehtii vielä kymmeneen muuhunkin menoon, muun muassa saukon kasvattamisen kurssille. Herra Lemukin on rusetteineen, tweedtakkeineen ja haisuineen hienostuneen kulkurin prototyyppi, mystinen ja sivistynyt resupekka. Epätavalliset kohtaamiset ja irvailu esimerkiksi äidin poliittiselle toiminnalle saavat hytkymään naurusta.

Naurun vastapainoksi Herra Lemu tarjoaa aimo annoksen vakavaa asiaa, romaani on tietenkin kertomus hyväksynnästä ja ihmisen oikeudesta olla juuri sellainen kuin on. Aikuislukijalle kirja ei ole kovin yllätyksellinen, mutta tuttuus ei ole puute ainakaan kirjassa, joka hauskuuttaa, ajatteluttaa, koskettaa ja koukuttaa. Tärkeää on myös se, että alakouluikäinen yllättyy ja oivaltaa monta kertaa lukukokemuksensa aikana. Aikuislukija saa kirjalta yhteiskuntakritiikkiä, piikikästä brittihuumoria sekä melkoisen määrän tunteita ja suruakin. Lapselle kirja tarjoaa hauskan seikkailun ja herra Lemun arvoituksen sekä Chloessa, epävarmassa kirjoittajatytössä, samastumiskohteen.

Onko David Walliams uusi Roald Dahl? Ei tietenkään. Mutta hän on valtavan hyvä: hauskuudessaan, yhteiskunnallisuudessaan ja sydämellisyydessään Herra Lemu on yksi parhaimmista viimeisen vuoden aikani lukemistani lastenkirjauutuuksista.

---
Kahdeksanvuotiaani halusi taas kerran sanoa jotain kirjasta: "Tää oli melkein paras kirja. Harry Potter on kyllä paras, mutta tälle annan tuhat tähteä." Joskus minusta tuntuu, että kahdeksanvuotiaalle se viimeisimmäksi luettu kirja on aina se kaikkein paras, mutta Herra Lemu piti meidät molemmat otteessaan.

Myös Hemulin kirjahyllyn Henna on lukenut kirjan.

Susan Sellers: Vanessa & Virginia

Susan Sellers: Vanessa & Virginia
Kustantaja: Into 2013
Alkuteos: Vanessa and Virginia 2008
Suomennos: Soili Takkala
Kansi: Nina Kairisalo
Sivuja: 244
Mistä: Kirjastosta
Englantilainen romaani

Sinä olit se, jolla oli sana hallussaan. Sinä olit se, joka tiesi kuinka kuvata tapahtuma niin että sen olemus paljastui. Minulla ei ole sinun lahjakkuuttasi. Jos olisi täällä, tietäisit kuinka tämä tarina pitää kertoa.Keksisit keinon tunkeutua totuuteen ja paljastaa löytösi niin runollisin sanoin, että sydän laulaisi itkiessäänkin.

Virginia Woolf ja Vanessa Bell. Kirjailija ja taidemaalari. Parhaimmat ystävät ja toistensa pahimmat kilpailijat. Siskokset. He varttuvat yhdessä, hakeutuvat taiteen maailmaan, rakastavat ja menettävät. Suru leimaa molempien elämää, ja kuten kaikki tietävät, tekee Virginia aikanaan oman, lopullisen ratkaisunsa. Miten kaiken lapsuudesta aikuisuuteen kokee Vanessa? Ja mitä hän haluaa siskolleen sanoa?

St. Andrewsin yliopiston kirjallisuuden professorina toimiva Susan Sellers tuntee hyvin sen maailman, johon hän romaaninsa Vanessa & Virginia sijoittaa. Seller on toimittanut Woolfin tuotantoa ja sekä kirjoittanut ja toimittanut Woolfia käsitteleviä tietokirjoja. Virginia Woolfin teokset ja elämä ovat kiinnostaneet minua jo kauan, joten hänen siskonsa Vanessan näkökulmasta kerrottu kirjeromaani oli tietenkin luettava.

Kuljet pitkin rantaa etsiskellen kiviä, joilla täyttää taskusi. Ajattelen sinua tuona päivänä tuijottamassa nopeasti virtaavaan jokeen, yhä lehdettömien puiden oksat piirtyneinä taivaan aavemaista harmautta vasten. Yritän luoda mielikuvaa siitä, mitä sinun päässäsi tapahtui. Muistitko minua, Leonardia, lapsia, kun jätit keppisi rannalle ja kahlasit pyörteiseen veteen, vai olitko suunnannut ajatuksesi pakenemaan sitä, mitä et enää voinut kestää?

Olin lukenut Vanessasta & Virgniasta niin huikeita blogiarvioita, että odotin kirjalta paljon. Esimerkiksi Minna kirjoitti kuinka kirja on juuri hänelle ja kuinka hän toivoo lisää tällaisia kirjoja. Leena taas pohtii, kuinka kirja hengittää Woolfin perintöä ja millainen monikerroksinen helmi Sellersin romaani onkaan. Melkoisia luonnehdintoja lukemisen alkuun, eikö! Mutta lukijana minä intän tai jäkitän hieman vastaan. Huomaan olleeni jossain määrin samoilla linjoilla Marian ja etenkin Sallan kanssa. Marian mukaan Vanessa & Virginia on ihan hyvä romaani, joka ei kielensä tai kerrontansa puolesta ole kuitenkaan erityisen säväyttävää. Salla taas kiinnitti huomiota käännöksessä näkyvään kiireeseen sekä siihen, että Virginia Woolfin tai Vanessa Bellin elämää tuntemattomille teos ei toimi itsenäisenä romaanina. Olen ihan samaa mieltä! Jos en olisi ennakkoon tuntenut Woolfin - Bell on minulle vieraampi taiteilija - elämää, läheisiä ja Bloomsburyn ryhmää, olisin luultavasti tuskastunut Sellersin romaanin lukuisiin henkilöhahmoihin ja hyppelehtivyyteen.

Vanessa & Virginia onkin hyvin fragmentaarinen romaani. Siinä fiktio rakentuu Vanessa Bellin siskolleen kirjoittamien kirjeiden varaan ja hyppelehtii kohtauksesta ja tunnelmasta toiseen. Tämä tekee kirjan rakenteesta toisaalta kiehtovan, aika usein huomaan pitäni teoksista, jotka ajallisestikin jättävät paljon rivien väliin. Toisaalta Sellers viljelee näitä riviensä välejä niin, että lukiessani ärsyynnyin. Paljon jää ilmaan ja vaikka romaani sisältää suuria tunteita, jää lopputulos jotenkin ulkokultaiseksi. Osansa tekee varmastikin juuri kirjeromaanista johtuva preesens-muotoinen kerronta, joka useimmiten vierastan. Se lisää sitä irrallisuuden tunnetta, jota kirjaa lukiessani koin. Kokonaisuus on siis keskinkertaisen hyvä taiteilijaromaani.

Vanessa & Virginia on kaikesta huolimatta monilta osin kiehtova romaani. Sellers herättää etenkin Vanessan, mutta myös Virginian eloon. Hän kirjoittaa rakkaudesta ja taiteesta, teemoista joita kirjallisuudessa(kin) rakastan. Jaanan kanssa olen samaa mieltä siitä, että Sellers luo hienoja tuokiokuvia. Kaikkein hienoiten hän kirjoittaa sisarusten välisestä läheisyydestä, mustasukkaisuudesta ja ristiriidoista; siitä, miten siskokset vetävät toisiaan kuin erinapaiset magneetit ja siitä, kuinka vaikeaa se kaikki onkaan. Tässä romaani tuo osin mieleeni upean elokuvan Hilary ja Jackie, joka kertoo sellisti Jacqueline Du Prén ja hänen sisarensa Hilaryn keskinäisestä suhteesta. Korostan, että vertailu syntyy ihan oman pääni sisällä, ovathan ihmiset, taiteen laji ja aikakauset ihan erilaiset. Mutta tämä vertauskohta kertoo varmasti siitä, kuinka paljon kirjallisuuteen ja elokuviin mahtuu mustasukkaisuus- tai kateuskuvausta.

Vaikken saanut kirjalta sitä huikeaa fiktiota Virginia Woolfista, jota hain, ihastuin etenkin kirjan alkuun. Se lumosi minut, sillä ihastuin lastenhuonekuvaukseen, brittiläisyyteen ja siihen, miten Vanessa löysi itsestään taiteilijan jo niin pienenä; miten hän luo liitutaulusta kokonaisen värien sateenkaaren. Romaanin alku ja loppu pelastivat paljon, mitä omaan lukukokemukseeni tulee. Sellers kuvaa tarkkanäköisesti Stephenin perheen elämää, joka on toisaalta idyllistä krikettimailoineen ja kesäretkineen ja silti monenlaisen ahdistuksen sävyttämää. Loppu taas sitoo kokonaisuuden komeasti yhteen: kun suljin kirjan kannet, tunsin fiktion kautta päässeeni Vanessa Bellin ajatuksiin ja ennen kaikkea hänen työnsä maailmaan, hänen luomisvoimaansa. Kun vain sinne väliinkin olisi mahtunut jotain enemmän.

Lukupiirivieraana Leena Parkkinen

Millainen on lukupiiri, jossa kirjailija vierailee lukijoidensa parissa? Lukupiiri, jossa kirjailija soittaa ovikelloa ja tulee kylään? Eilen pääsin osallistumaan juuri sellaiseen. En ole kovin aktiivinen lukupiiriharrastaja: äitiyslomalla ollessani olin mukana yhdessä lukupiirissä, jonka ajatuksena oli keskustella kirjoista ja kokoontua joka kerta eri kahviloissa Helsingissä. Tämä lukupiiri hiipui pikkuhiljaa, kun itse kukin palasi työelämään. Syksyllä kävin itse vetämässä yhden työpaikan lukupiiriä, mikä oli minulle niin mukava työkeikka, että aloin kaivata omaa lukupiiriä. 

Siispä eilen torstaina joukko meitä kirjabloggaajia kokoontui lukupiirimäiseen iltaan erään kirjabloggaajan kotona. Kokoonnuimme, koska lukemista monin tavoin edistävä Lukukeskus on aloittamassa uutta hanketta, jossa lukupiirit tai muut yksityishenkilöistä koostuvat ryhmät voivat kutsua kirjailijan vieraakseen. Idea tuli Lukukeskuksen Saara Oraselta ja meitä bloggaajia oli heti kymmenkunta kiinnostunutta suunnittelemassa kokoontumista hyvän kirjallisuuden ja vilkkaan keskustelun merkeissä.

Kirjailijavieraaksi lukupiirimme sai ihanan Leena Parkkisen. Olen itse erityisen iloinen, että juuri Parkkinen vieraili illassamme, koska Sinun jälkeesi, Max on mielestäni eräs parhaimmista uudehkoista kotimaisista romaaneista ja pidin paljon myös viime syksynä lukemastani Galtbystä länteen -kirjasta. Syksyllä ilmestyneessä Grantan ruokanumerossa Parkkisen novelli Turska oli yksi suosikeistani. Illan emäntämme luo saavuimme juuri samaan aikaan kirjailijan kanssa.

Ilta alkoi samalla tavalla kuin varmasti melkein minkä tahansa ei niin usein kokoontuvan lukupiirin kohtaaminen: ilmassa oli pientä jännitystä, mutta kun päästiin ruokailemaan, alkoi juttukin virrata. Illan emäntä oli loihtinut pöytään herkkuja: lämmintä papu-juuressalaattia, hapankaalipiirakkaa ja fudgea. Glorian ruoka- ja viini-lehden ohjeella tehty salaatti oli taivaallisen hyvää enkä ollut aiemmin syönytkään kotitekoista fudgea.

Leena Parkkinen kertoi kirjoistaan, työtavoistaan, siitä millaista on asua saaristossa ja suuntasi myös katseensa kohti tulevaa lastenkirjaansa, jota ainakin minä odotan innolla. Me bloggaajat esitimme Parkkiselle kysymyksiä ja osallistuimme innokkaana keskusteluun ja voinkin sanoa, että puhetta piisasi. Parkkinen kertoi muun muassa siitä, millaista on lähteä liikkeelle tekstin kanssa, kuinka monta kertaa hän kirjoittaa romaaninsa ennen kuin jättää sen kustantamoon ja millaista taustatyötä hän romaaniensa eteen tekee. Myös käännöksistä tuli hauskaa keskustelua: Parkkisen molemmat romaanin on käännetty (tai käännetään?) saksaksi.

Parkkinen puhui molemmista romaaneistaan niin hyvin, että keskustelun aikana pääsin ikään kuin uudelleen Maxin ja Galtbyn maailmaan. Koska Galtbystä länteen sijoittuu Turun saaristoon, oli kiinnostavaa kuulla Parkkisen omia kokemuksia saaristolaiselämästä, mm. siitä, kuinka kaikilla asukkailla oli omat kiikarit, joilla tihrustaa ohikulkevia ihmisiä! Tämän tihrusteluun liittyy niin uteliaisuutta kuin huolenpitoakin.

Parkkinen kertoi myös suosikkikirjailijoistaan ja koska nyt parikin suosikkikirjailijaani on maininnut ihailevansa Thomas Mannin tekstejä, on minunkin ehdottomasti lukea Mannilta muutakin kuin opiskeluaikanani lukemani Kuolema Venetsiassa. 

Lämmin kiitos siis Lukukeskukselle ja Leena Parkkiselle mukavasta illasta ja hyvästä keskustelusta. Lukukeskus mahdollisti meidän iltamme ja Lukukeskuksen sivuilta saa hyvää tietoa kirjailijavierailuista ja muista hankkeista. Kiitos myös niin illan emännälle kuin muille bloggaajaystäville kirjakeskusteluista ja aina niin hyvää tekevästä naurusta.

Kotiin lähtiessä tämä melkein-maalainen hieman seikkaili metroa etsiessään, mutta tietä kysyvälle onneksi vastattiin ja metroasemakin löytyi. Kotimatkaa jatkoin vielä bussissa ja koska asun Kehä kolmosen pohjoispuolella, oli minulla oikein hyvää lukuaikaa. Kuinkas muuten!

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti
Kustantaja: Otava 2013, Otavan kirjasto
Alkuteos: Ghana must go 2013
Suomennos: Marianna Kurtto
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 395
Mistä: Arvostelukappale
Yhdysvaltalai(s-ghanalai)nen romaani

Kweku kuolee paljain jaloin sunnuntaina ennen auringonnousua; hänen tohvelinsa ovat makuuhuoneessa oviaukon vierellä kuin koirat. Parhaillaan hän on pation ja puutarhan välisellä kynnyksellä miettimässä, palaisiko hakemaan niitä. Hän ei palaa. Hänen toinen vaimonsa Ama nukkuu makuuhuoneessa huulet veltosti toisistaan irrallaan, kulmakarva hieman kurtussa; hänen poskensa etsii kuumissaan viileää kohtaa tyynyltä, eikä Kweku tahdo herättää häntä.
Hän ei voisi, vaikka yrittäisi.

Kweku sai kuolee kastepisaraiselle pihanurmelle Ghanassa. Yhdysvalloissa hänen perheensä, jonka hän jätti, saa yksi kerraan suru-uutisen: entinen vaimo Fola, skottijuuriakin omaava nigerialainen "prinsessa", sekä hänen lapsensa, esikoinen Olu, kaksoset Taiwo ja Kehinde sekä Pieni Sadie. Vuosia aiemmin seurapiirien arvostama ja hienossa bostonilaisessa sairaalassa kirugina työskennellyt Kweku on menettänyt potilaan leikkauspöydälle, joutunut oikeuteen ja häpeissään hylännyt koko amerikkalaisen elämänsä. Kun Kweku kuolee, kokoontuvat muut perheenjäsenet yhteen. Heidän on kohdattava niin menneisyyteensä kuin toisensa sekä uskallettava katsoa elämää eteen päin.

Viime syksynä olin Suomen Grantan julkistamistilaisuudessa. Parhaiten tapahtumasta jäi mieleeni John Freemanin haastattelema Taiye Selasi, joka kertoi hauskasti ja kiehtovasti kirjoistaan, akateemisuudestaan sekä siitä, millaista on olla afrikkalaistaustainen maailmankansalainen. Yksi ensimmäisistä Grantasta lukemistani novelleista oli Selasin Afrikkalaistyttöjen seksielämästä, joka ravisteli ja hätkähdyttikin minua lukijana. Selasin hiljattain suomennettu romaani Ghana ikuisesti ei kuitenkaan heti päässyt lukulistalleni, mutta Karoliinan bloggaus vakuutti minut ja - niin - nyt olen taas siinä tilanteessa, että seuraavaan kirjaan on vaikea siirtyä.

Kukaan ei koskaan tarvinnut yksityiskohtia.
Oli vain yksi perustarina, jonka kaikki tunsivat. Tarinalla oli muutama räätälöity loppu, joista pääsi silloin tällöin valitsemaan. Perus: hyräileviä isoäitejä ja rytmikästä rummutusta ja mahlasta tehtyjä juomia ja patriarkaalisuutta. Räätälöity: poikalapsi pääsee pois, on hyvä luonnontieteissä tai jalkapallossa; kuolee nuorena, päätyy papiksi, lapsisotilaaksi tai vastaavaksi. Ei mitään erityistä, eli mitään muistettavaa.
Ei mitään muistettavaa, eli ei mitään surtavaa.

Mutta Kweku ja hänen jälkeläisensä ovat yksityiskohtia, heissä on muisteltavaa toisilleen silloinkin, kun he ovat samassa tilassa toistensa kanssa. Heidän perhekuvassaan kaikki ovat epätarkkoja, mutta kaikki ovat siinä. On lääkäreitä ja on taiteilija, on itseään etsiviä ja suorastaan hukassa olevia, on avioituneita, sinkkuja. On ihmisiä, jotka kuuluvat Yhdysvaltoihin, mutta kuitenkin, vaikkakin vähemmän Ghanaan eivätkä ehkä lopulta kumpaankaan.

Ghana ikuisesti on tyypillistä "maahanmuuttajakirjallisuutta" - esimerkiksi Jhumpa Lahirin teoksiin, ymmärtääkseni Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajiin (joka on lukulistallani) tai vastikään lukemaani Noviolet Bulawayon Me tarvitaan uusiin nimiin verrattavaa -  siinä mielessä, että sen henkilöt hakevat paikkaansa ja peilaavat suvun uuden ja vanhan kotimaan eroja. Selasi kirjoittaa viehättävästi: Yhdysvallat tietää mahdollisuutta menestyä kovan työn kautta, pääsyä akateemiseen keskiluokkaan, itärannikon syksyyn, jossa lehdet värikkäitä, jossa tarjoillaan papuja Bostonin tyyliin ja  jossaautossa soi Miles Davis. Ghana on rakas, ajatuksissa myyttinenkin kotimaa, joka tuntuu olevan ainaisessa remontissa: toisaalla rakennetaan uutta, mutta kaikki on koko ajan rakenteilla, jossa on ihmeellinen meri ja omanlaisensa liike, mutta tavarat on tuotu Aasiasta tai Etelä-Afrikasta ja mökki on kuin Aspenissa. Ghana on vieras, Kwekun ja Folan kaikki nyt jo aikuiset lapset ovat syntyneet Yhdysvalloissa.

Koin virkistävä, että samoin luin Lahiri, Selasi kertoo entisen ja uuden kotimaan arjesta keskiluokan näkökulmasta, jonkinlaisesta tavallisuudesta sen sijaan, että keskiössä olisivat väärinkohtelut, kidutukset tai muu väkivalta. Selasi ei kirjoita kurjuuskirjallisuutta, vaan hänen tarinansa puitteet ovat arkiset ja suomalaiselle lukijalle silti vieraat. Arkisuus tai realismi on toki periaatteellista, ovathan esimerkiksi kaikki kirjan henkilöt omalla tavallaan ihmeellisiä.

Selasi kirjoittaakin hyvää fiktiota, suurta tarinaa perheestä. Hän kytkee romaaniinsa paitsi vierauden, vanhemmuuden, sisaruuden ja rodun teemat, myös antiikin kertomukset. Keskiluokkalaisuudestaan huolimatta Ghana ikuisesti ei ole vailla rosoa, vaan Selasi lataa romaaninsa sellaisia kerrostumia, jotka pakostakin koskettavat. Ehjän tarinan lisäksi Selasi tarjoaa lukijoilleen rakenteellisesti kiinnostavan, Kwekun kuolemaa eräänlaisena kiinnekohtanaan pitävän romaanin. Hän kirjoittaa vahvaa kieltä, joka runollisuudestaan huolimatta on selkeää ja sujuvasti luettavaa. Vain paikoin kerronta lipeää äärimmäiseen sentimentaalisuuteen ja vain hetkittäin Kwekun kuoleman kaunis kuvaus tuntuu toisteiselta. Kokonaisuus vakuuttaa.

Minulle Ghana ikuisesti on lähes täydellinen nykyromaani: se on kieleltään kaunis ja hiottu, tarinaltaan mukaansa tempaiseva, aihepiiriltään rikas ja kiehtova. Kaiken lisäksi se on niitä harvoja kirjoja, jotka kirvoittivat minultakin muutaman (hyvän) kyyneleen.

---

Ghanasta ikuisesti ovat kirjoittaneet myös Mari A, Maria, Anna, Elegia ja Krista.

Talvionnea (Vuosi kuvina -haaste)

Tammikuu alkoi niin mustana, että lumen ja pakkasen - oikean talven - kaipuu miltei koski minuun. Rakastan vuodenaikojen vaihtelua ja talvi on suosikkivuodenaikani syksyn rinnalla, tosin viime vuosina keski-iän lähestyminen on varmaankin tehnyt minusta myös kevään ystävän (ja kesähän onkin aina ihana). Vielä perjantaiaamuna mieleni oli osin yhtä musta kuin ulkona vaaniva pimeys ja sateinen sää. Viikonloppu toi onneksi pakkasen, ripauksen lunta ja siten myös talvionnen, joka tuntuu jatkuvan ainakin jonkin aikaa. Tätä kirjoittaessani ulkolämpömittari näyttää jo -11 astetta ja tuuli käy pohjoisesta.

Mahtavaa, tuumaa tämä talvi-ihminen. Vuosi kuvina -haaste melkein Rudolf Koivun maisemissa etenee siis onneksi talvisissa tunnelmissa. Joki ei ole vielä jäässä (joulukuussa se hetken aikaa oli), mutta riitettä alkaa kehittyä. Lumi on pehmeää pakkaslunta. Nyt näkyvät kuvat otin tänään aamupäivällä, jolloin kävimme kävelyllä perheeni ja hoitokoiramme, ihanan, mutta hieman sairastelevan walesinspringerin kanssa. Kuvissa näkyvät kuta kuinkin juuri samat kohdat kuin tämän haastesarjan aiemmissakin osissa, mutta talvi-iloisena lisään muutaman kuvan.

Miten te muut koette talven? Kaipasitteko lunta? Ja mikä talvessa on parasta tai pahinta? Nyt kun pimeys meni ohi, minusta tuntuu, ettei tässä vuodenajassa mitään huonoa olekaan. Ja koska aina ei voi, halua tai jaksa nauttia ulkoilmasta, on niin kotoisaa olla sisällä - ainakin silloin, kun kesken on hyvä kirja. Luen tällä hetkellä romaania, joka vie minut Ghanaan ja Yhdysvaltoihin ja ihastuttaa kauttaaltaan, lisäksi luemme lasteni kanssa ääneen kirjaa haisevasta herrasmiehestä ja sekin on mainio. Lukemisen lomassa aion myös ehtiä lenkille, koska sain ennen vuodenvaihdetta  (tietenkin juuri silloin!) jonkinlaisen viirauksen ja koetan saavuttaa menettämäni juoksukunnon kevääseen mennessä. Nyt vitonen menee jo, puuskuttaen, mutta menee kuitenkin!

Jätän teidät nyt kuta kuinkin kotimaisemiini ja palaan sitten, kun Ghanasta tai haisumiehestä on jotain kerrottavaa.

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Antti Heikkinen: Pihkatappi
Kustantaja: Siltala 2013
Kansi: Pekka Loiri
Sivuja: 276
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Ruudussa on kukkakasa, sen alla on kumpu ja kummun alla Kekkonen.
Sen elämä on ohi, minun vasta alussa. Vaikka en minä sitä silloin tajunnut, ei alle kolmevuotias semmoisia pohdi.

Kolmevuotias on vuonna 1983 syntynyt Jussi: Jussi Timo Tapio Taskinen, Johannes Virolaisen mukaan kastettu, maanviljelijäksi odotettu poika, jonka tulevaisuuteen kirjoitettu nelilehtinen apila, paskakokkare ja maamieskoulu. Jussi on vanhempiensa esikoinen. Kun hän on alle kaksivuotias, hänen äitinsä kuolee onnettomuudessa ja Jussi jää Erkki-isänsä kanssa kaksin. He eivät kuitenkaan ole yksin, sillä isovanhemmat auttavat arjessa ja kyläläisiäkin he kohtaavat taajaan. Jussi kasvaa ja repii itsensä irti Savon muhevasta mullasta, hän muuttaa Tampereelle, saa töitä ilmaisjakelulehden toimittajana ja kipuilee väljähtäneessä suhteessa Petransa kanssa, olutkin maistuu. Jussi alkaa kirjoittaa romaania, jonka keinoin hän kohtaa aiemmat sukupolvet. Lopulta hänen on kohdattava uudelleen myös isänsä, sillä jotain on tapahtunut joitakin vuosia aiemmin.

Nuoren miehen odysseia ja savolainen sukukronikka. Nämä määritelmät tulevat ensimmäisenä mieleen Antti Heikkisen hyvää kritiikkiä niittäneestä ja Savonia-palkinnon saaneesta esikoisromaanista Pihkatappi. 1980-luvun alusta nykyaikaan ulottuva romaani kertoo savolaisuudesta, pienestä kotikylästä ja elämästä Tampereella, halusta irtautua navetan hajusta sekä edellisten sukupolvien risteistä:

Isoukki tappoi ihmisiä, se oli hänen ristinsä.
Ukki tappoi ihmisen, se oli hänen ristinsä.
Isä tappoi kahden edellisen luottamuksen, se oli hänen ristinsä.
Minä tapoin kolmen edellisen elämäntyön, se on minun ristini.

Tarinan Jussi kirjoittaa noiden ristien varaan, hän on valmis syntymään tarinansa varassa. Hän kirjoittaa itsestään ja suvustaan: siitä, miten Paavo Väyrynen hävisi presidentinvaalit Koivistolle ja vaalivalvojaisten päälle VHS-kasetille nauhotettiin Spede Pasasen ohjelmia, miten hän itse kelpasi kauniille tytölle, miten Tshernobyl lähetti "paskapilviään" ja Pam-Pam-Pamela oli lapsille tutumpi laulu kuin vanhemmille rakas Oi kallis Suomenmaa. Koiviston ja Ahtisaaren ajan kasvatti ei luo vain ajankuvaa, vaan koettaa ymmärtää myös aikaisempia sukupolvia: Suomen sisällissodan teloituksia, talvi- ja jatkosotaa ja sitä maalaisliittolaisuuden perintöä, joka vaikutti jopa traktorimerkin valintaan.

Ja jos fiktiivinen Jussi kirjoittaa komeasti, niin sen tekee tietenkin esikoiskirjailija Heikkinenkin. Hän kirjoittaa hyvää yleiskieltä ja rikasta savon murretta. En ole murrekirjojen ystävä, mutta repliikeissä murre toimii ja savolaisena solahdin tietenkin helposti sisälle Pihkatapin maailmaan nyt talviaikaan, kun aloitin kirjan uudelleen. (Aloittelin nimittäin kirjaa jo loppukesästä, mutta syystä jota itsekin ihmettelen, se jäi silloin kesken.) Voi, miten tuttua ja rakastakin Jussin elämänpiirin ihmisten puheenparsi on! Tuttua on paitsi murre, myös savolainen (ja laajemminkin itäsuomalainen) "vittuilukulttuuri": Jussin isäkin saa kuulla olevansa "Erkki kerkki persemerkki" eikä takana ole mitään oikeasti ilkeää. Heikkinen selvästi kunnioittaa henkilöitään, kirjoittaa heistä hellyydellä silloinkin, kun nämä tekevät väärin. Ja väärin he usein toimivat: niin isoukki ja ukki sodassa, leskeksi jäänyt isäkin tavallaan ja Jussi itse osaa olla kukkoileva kusipää, vaikkei aina tarkoituksella. Pihkatappi on vahvasti miesten kirjat, mutta naisetkin ovat mukana koko ajan niin haaveen kohteina, touhukkuina keskustalaisina kahvinkeittäjinä, huolehtivina isoäiteinä ja menetettynä äitinä.

Pihkatappi on kokonaisuudessaan hieno kirja. Se on selvästi sukua Heikki Turusen ja osin Antti Tuurinkin kirjoille, joissa oma kotimaakunta ihmiseen herää henkiin kirjan sivuilla. Pientä tyhjä- tai suoranaista joutokäyntiäkin kirjaan mahtuu, sillä Heikkinen kertoo Jussin elämänvaihteet niin tarkkaan, että kerronta on paikoin väistämättäkin toisteista. Pieni leikkaaminen olisi jäntevöittänyt romaania entisestään, mutta tällaisenaankin se on kertakaikkisen komea ja sydämeenkäypä kirja. Pihkatappi on kirja, joka naurattaa ja itkettää tunteikasta lukijaa, minutkin se sai  sekä hymyilemään että kaihomielen valtaan.

Pihkatappi niin sanotusti kolahti ja kovaa. Päällimmäiseksi Heikkisen romaanista, joka sivumennen sanoen on lopulta aika osuvasti nimetty, jäävät mieleen murre, yhden ihmisen ja kokonaisen suvun kipuilu ja arki sekä melankolisena väreilevä sydämellisyys.

---
Pihkatapista on kerrottu blogeissa ahkerasti, minä linkitän nyt vain Amman, jolta kirjasta alkujaan kuulin ja joka hänkin kirjoittaa kommeeta ja ehtoo savvoo.

P.S. Pidin Pihkatapista romaanina ihan hurjasti, mutta pidin myös siitä, kuinka paljon kirja herätti muistoja: olen syntynyt 1970-luvulla, joten olen kymmenisen vuotta Jussia (ja Antti Heikkistä) vanhempi, mutta muistan niin hyvin, miten Koiviston valinta presidentiksi vaikutti meidän pikkukoululaisten leikkeihinkin ja miten me puhuimme oikeasti siitä, että "Suomelle valitaan uusi Kekkonen". Taskisen ukin kokemuksiin viitaten tiedän, että monista sota-ajan asioista vaiettiin. En esimerkiksi tiedä, mitä isoisäni sodassa kokivat, vaikka olen heidän rintamakuviaan katsellutkin. Äärikepulainen ukkini piti kuitenkin Mannerheimin kuvaa "kultakehyksissä" seinällä ja vuorasi ulkohuussin seinät Kansa taisteli - miehet kertovat -lehtien kansilla. Olen myös kuullut, että jotkut kyllä äänestivät isäni kotikylällä muuta puoluetta kuin kepua ja kaikki kuulemmat kylillä tiesivät, keistä oli kyse. Omiin (sisä)savolaisiin juuriini viittaa myös kuvassa Pihkatapin alla näkyvä Laitisten sukuseuran vaakuna, jollainen lapsuudenkotiani viirinä koristaa. Heikkisen maaseutu oli minulle kuitenkin vain molemmat mummolani (mansikka- ja metsätilat), lapsuuteni taajama Suonenjokihan oli (ja on) ihan ehta pikkukaupunki Kino Rio -elokuvateattereineen ja uimahalleineen. Meillä oli jopa kaksi hampurilaiskioskia!

Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
Kustantaja: Gummerus 2014
Alkuteos: We Need New Names 2013
Suomennos: Sari Karhulahti
Kansi: Eevaliina Rusanen
Mistä: Kustantamosta
Zimbabwelais-amerikkalainen romaani

Kun kaikki luhistuu, tämän maan lapset lähtevät kiireesti ja hajaantuvat kuin palavaa taivasta kavahtavat linnut. He pakenevat omasta viheliäisestä maastaan, jotta voisivat tyydyttää nälkänsä vieraissa maissa, pyyhkiä kyyneleensä oudoissa maissa, sitoa epätoivonsa haavat etäisissä maissa, mumista arkoja rukouksiaan pimeyteen kummallisissa maissa.

Kulta asuu Paratiisissa ja vierailee joskus Budapestissa ja Kiinassa. Paratiisssa on hökkeleitä, Budapestissa isoja taloja ja Kiinassa vierastyöläisiä. Kulta ja hänen ystävänsä Luojatietää, Kovanaama, Chipo ja monet muut leikkivät maaleikkiä, varastavat guavoja, hymyilevät avustustyöntekijöille ja koettavat hankkiutua eroon Chipon, raskaana olevan lapsen, mahasta. Kullan elämä ei ole aina ollut köyhää, hän on asunut joskus talossa ja hänen vanhempansa ovat käyneet yliopistoa, nyt isä on muuttanut Etelä-Afrikkaan ja äidillä näy miesvieraita. Myöhemmin Kulta muuttaa Yhdysvaltoihin, Coca-Colan ja Rihannan maahan, jossa kaikki on ihan erilaista kuin Kulta tai hänen Afrikkaan jäävät läheisensä ajattelevat.

Maailma tuntuu olevan täynnä näitä: kasvutarinoita ja maahanmuuttokertomuksia, joissa päähenkilö aika rajujenkin kokemusten kautta katsoo niin entistä kuin uutta kotimaahaan. Tarinoita, joissa paratiisia ei oikeasti ole ja joissa ilo syntyy pienestä ja järkytyksistä tulee arkipäivää. Zimbabwelaissyntyisen amerikkalaisen Noviolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet on kuitenkin kirja, joka kannattaa lukea - tai Maijan sanoin: "tämä kirja teidän on luettava".

Tänään me hankkiudutaan kertaheitolla eroon Chipon mahasta. Ensinnäkin se vaikeuttaa meidän leikkejä ja toiseksi Chipo kuolla kupsahtaa jos me annetaan sen synnyttää vauvansa.
[--]
Me hankkiudutaan eroon Chipon mahasta Taivaantien takana kasvavan mphafan juurella.

Me tarvitaan uudet nimet on lukemisen arvoinen, koska sen sinänsä tuttu tarina tulee lähelle lukijaa ja kyseenalaistaa monia tärkeitä teemoja, kuten avustustyötä, ja koska Bulawayo kirjoittaa niin raikkaasti ja hyvin. Kertomus on Kullan, mutta se voisi olla monen muunkin Yhdysvaltoihin muuttaneen zimbabwelaisnuoren tarina. Zimbabwea ei (muistaakseni) maana tosin mainita, vaan maa on anonyymi, mutta koska kyse on kirjailijan omasta synnyinmaasta ja muusta eteläisen Afrikan maasta kuin Etelä-Afrikasta, kulkevat lukijan ajatukset juuri entiseen Rhodesiaan. Bulawayo kirjoittaa lapsen ja nuoren näkökulmasta ja tarkkailee siten maailmaa, joka on vaarallinen, väkivaltainen, rasistinen, seksistinen ja kuitenkin täynnä leikkiä, ystävyyssuhteita ja halua muuttaa oman elämänsä suuntaa.

Kulta on erinomainen, joskaan ei kovin omaperäinen päähenkilö. Hän näkee aikuisten maailmaan, mutta luo leikkejä sinne, missä niitä tarvitaan. Teini-ikäisenä hän tietää paljon enemmän, minkä vuoksi hän ei ole naiivi, muttei menetä uskoaan huomiseen. Vaikka Kulta on enemmän tarkkailija kuin hänen lapsuus- tai teini-ikänsä toimivat ystävät, kokee ja katsoo hänkin monenlaista. Yhden luvun nimi kertoo siitä, kuinka tyttöjen katsomat elokuvat sisältävät kohtauksia, jotka voivat vahingoittaa herkimpiä katsojia ja tuon kohtauksen Bulawayo kirjoittaa niin, että herkempi lukijakin voi järkyttyä. Me tarvitaan uusissa nimissä onkin paljon järkyttävää, mutta enemmän arkea, haaveita ja kaikkeen vaikuttavaa politiikkaakin. Kulta samalla kertaa elää ja analysoi kaikkea ikäisekseen varsin kypsästi.

Bulawayon kieli on tajunnanvirtaista, mutta kuitenkin helppolukuista. Hän kyllä periaatteessa rikkoo kielen rakenteita; unohtaa pilkut ja luo Kullan kertojaäänelle omanlaisensa, hieman hengästyttävän rytmin. Toisaalta romaani on niin mukaansa tempaiseva ja hyvällä tavalla lukuromaanimainen, että kirjan lukee nopeasti. Sari Karhulahden suomennos on laatutyötä. Romaanina Me tarvitaan uudet nimet on episodimainen: kuten Oota mä luen tän eka loppuun -blogin Minnakin huomaa, jotkut kirjan luvut ovat hyvin novellimaisia. Silti kyse on kaareltaan ehjästä romaanista. Vaikka kieli on sujuvaa ja vahvaakin, on romaanin suurin anti kuitenkin se tapa, jolla se kyseenalaistaa niin vanhan maan väkivaltaisuudet ja köyhyyden kuin Yhdysvaltojen tarjoamat kulutushyödykkeet ja myös siellä vallitsevan epätasa-arvon.

Me tarvitaan uudet nimet ei luo mitään kaunokirjallisesti uutta, mutta on silti väkevä romaani. Kullan tarina vie mukanaan, ja kuten Karoliinakin toteaa, on se tekstinsä puolesta tuore. Vanha ja uusi kotimaa eivät ihan kohtaa, mutta vanhat tavat ja populaarikulttuuri elävät molemmissa. Bulawayo osaa kertoa hienosti juuri siitä, millaista on tuntea koti-ikävää ja samalla kuitenkin vieraantua kotimaastaan: Lähtö kotimaasta on kuin kuolema, ja kun sinne palaa on kuin eksynyt aave. Tuttuus muuttuu vieraaksi ja vieras, jos ei tutuksi, niin ainakin arjeksi ja mahdollisuudeksi.

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi
Kustantaja: Atena 2013
Päällys: Sami Saramäki
Sivuja: 304
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen tietokirja

Pidän vaatteista, mutta niihin pätee sama kuin vaikka suklaaseen: tietyn pisteen jälkeen yksi lisää ei todellakaan lisää hyvää oloa, vaan päinvastoin saa olon kurjemmaksi. Vaikka se olisi aivan yhtä laadukas ja hyvä kuin ensimmäinen. Kun yksi kaunis, hyvin istuva mekko tekee pukeutumisen - ja elämän - helpoksi ja hauskaksi, sata mekkoa tekee pukeutumisen hankalaksi.

Mitä näet, kun avaat vaatekaappisi: siistin ja selkeän kokonaisuuden vai myttyjä, unohtuneita vaatteita, liian pieniä, liian isoja, turhan värikkäitä ja ennen kaikkea liikaa vaatteita? Ja tiedätkö, mistä vaatteesi ovat peräisin, olivat ne sitten kalliita putiikkiostoksia tai massatuotettuja halpavaatteita? Takaako laatu eettisyyden? Onko eettisiä vaatteita edes olemassa? Millainen on pahan tai hyvän mielen vaatekaappi ja kuinka ihmeessä jälkimmäisen voi saavuttaa?

Ilselän Minna kirjoitti ennen joulua kirjasta, jonka lukemisen pitäisi olla pakollista jokaiselle. Ennen Minnan blogitekstiä en ollut kuullutkaan Minna Saramäen kirjasta Hyvän mielen vaatekaappi, joka on alaotsikoitu pamflettimaisesti Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat. Pyrin olemaan tiedostava kuluttaja ja esimerkiksi ruuassa suosin lähellä tuotettua ja luomua, joskaan en laiskuuttani ja pihiyttäni aina pääse tavoitteisiini. Vaatteiden suhteen olen periaatteellisella tasolla yhtä eettinen, mutta vaatekaapissani lymyilee paljon halpamerkkejä ja ne muutamat kalliit neuletakitkin on ikävä kyllä tehty Kiinassa. Mitä siis siis tulee, kun kirjabloggaaja katsoo hetken aikaa vaatekaappiaan?

Hyvä mielen vaatekaapin kokoaminen on vapaaehtoinen paluu aikaan, jolloin vaatteet olivat arvokasta omaisuutta ja niihin suhtauduttiin kunnioittavasti.
[--]
Vaatebisnes nykymuodossaan ei ole alkuunkaan kestävällä pohjalla.
[--]
Johtuuko lumoutuminen niskalapun logosta vai todella vaatteesta itsestään?


Kirjabloggaaja miettii lukemaansa sekä kielen ja rakenteen että aihepiirin kannalta. Koska vaatetuotantoa ja vaatteiden kuluttamista pohtivassa kirjassa fokus on aivan toinen kuin kaunokirjoissa tai kertomuspainotteisessa asiaproosassa, totean vain,että Saramäki kirjoittaa varsin hyvin. Hänen tekstinsä kulkee houkuttelevasti ja kirja tempaisee mukaansa. Hyvän mielen vaatekaappi on myös rakennettu taidolla: Pahan mielen vaatekaapista päästään Kohti hyvän mielen vaatekaappia. Matkalla pohditaan pikamuotia, vaatteen tuotantoketjua ja sitä, miten eettisiä oloja oikein tutkitaan. Saramäki kertoo vaateteollisuustyöläisten palkasta ja tutustuttaa lukijansa merkkeihin ja sertifikaatteihin sekä opettaa tunnistamaan laadun. Hän muistuttaa vaatetarpeiden kartoittamisesta ja kysyy, kuinka monta vaatetta lukija omistaa. Lopussa on vielä Ostovala, jonka itse kukin voi omalla kohdallaan muokata sopivaksi. Mikä parasta, Saramäki ei syyllistä, vaan käsittelee muotiteollisuutta monipuolisesti. Hän on myös laadun, eettisen sellaisen, asialla.

Mitä minä sain kirjasta? Kirjabloggaajana tietenkin yhden mielenkiintoisen ja arkikäyttöön sopivan tietokirjan, vieläpä hyvin kirjoitetun, innostavan ja ulkoasultaan kauniin. Kuluttajana sain tärkeän teoksen, jonka painava asiasisältö toivottavasti painuu mieleeni. Minulla on ollut paljon tietoa aiemminkin ja olen aina halunnut ottaa selvää. Nyt tiedän paljon enemmän: tiedän asioita, jotka lisäävät kuluttajan tuskaa, mutta tiedän myös sellaista, jonka avulla uskon olevani aiempaakin valveutuneempi - hyvällä tavalla!

Saramäen kirja sopii hyvin uuden vuoden alkuun.Uusivuosi on toki kaikenlaisten lupausten aikaa. Minä en tee lupauksia, mutta aion tänä vuonna yrittää nukkua paremmin, liikkua enemmän ja luoda enemmän aikaa oman vaatekaappini sisällön kriittiseen tarkasteluun. Koetan olla ostamatta, jos en oikeasti jotain tarvitse. En varmasti tarvitse sitä "viidettätoista" neuletakkia enkä viidensiä farkkuja. Villasukkia tosin tarvitsen lisää koko ajan.

Hyvän mielen vaatekaappi auttaa ratkaisemaan itse kunkin omat vaatepulmat. Entä ratkeavatko globaalin muotiteollisuuden epäkohdat Saramäen kirjan avulla? Eivät varmasti, koska ongelmia on niin paljon ja vastassa ovat suuret, usein kasvottomatkin koneiston alihankkijat alihankkijoineen - usein vaatteiden alkuperää eivät tiedä edes vaatetehtaiden omistajat saati sitten työnjohtajat, työläiset tai kuluttajat. Mutta Saramäen teos saa ajattelemaan. Se muistuttaa siitä, että jokainen voi harkinta valintojaan ja harkittuaan hyvin on mahdollista valita oikein.

-----
P.S. Ottamassani kuvassa on "tuotesijoittelua" (lainausmerkeissä, koska en paljasta ostosteni merkkejä). Olen joulu-tammikuun (alun) aikana ostanut itselleni vain kolme vaatekaappia täyttävää asiaa: (sertifioidun) puuvillaisen pitsikauluksisen tunikan, Reilun kaupan rannekorun sekä kauan haaveilemani nahkaiset talvisaappaat. Olisin oikeasti tarvinnut vain viimeksi mainitut, mutta lohduttaudun kahdella ajatuksella: 1) olen ostanut vähän 2) ja nekin minun mittapuullani hyvän mielen ostoksia. Tammikuun aion jatkaa vaateostoksettomalla linjalla.

Haruki Murakami: 1Q84 (osa 3)

Haruki Murakami: 1Q84. Osa 3
Kustantaja: Tammi 2013, Keltainen kirjasto
Alkuteos: 1Q84, 2010
Suomennos: Aleksi Milonoff
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 446
Mistä: joululahjaksi
Japanilainen romaani

Oli lokakuu. Armonaikaa oli alle kolme kuukautta. Kello kävi tauotta. Aomame vaipui syvemmälle puutarhatuoliin ja tuijotti leikkipuiston liukumäkeä parvekkeen muovikaihdinten läpi. Pikkulasten leikkipuisto näytti kelmeältä elohopealampun valossa. Näky toi Aomamen mieleen öisen akvaarion autiot käytävät. Näkymättömät mielikuvituskalat lipuivat äänettömästi puiden lomassa, hiljaa, jatkuvassa liikkeessä. Kuut loistivat taivaalla ja odottivat, että Aomame huomaisi ne.
"Tengo", hän kuiskasi. "Missä sinä olet?"

Kesäkuussa palkitsin itseni Haruki Murakamin pääteokseksi luonnehditun 1Q84:n kahden ensimmäisen osan yhteisniteellä. Kolmannen osan suomennosta saimme odotella lokakuulle saakka, mutta itse halusin säästellä yhden suosikkikirjailijani romaania ja toivoin sitä joululahjaksi. Joulupukki tai lahjan hankkija oli kuunnellut toiveitani ja vietinkin osan joululomastani Aomamen ja Tengon tarinan parissa.

Koska 1Q84:n kolmas osa jatkuu siitä, mihin kakkososa päättyi, en avaa romaanin kehystä kovin tarkkaan. Kirjaa tuntemattomien kannalta siirtyminen suoraan kolmannen osan tapahtumien alkuun ei ole kiinnostavaa (kannattaa tosiaankin aloittaa ihan alusta, koska kyse on yhdestä yhtenäisestä teoksesta) ja kaksi ensimmäistä osaa lukeneet luultavasti lukevat kolmannenkin osan, koska on pakko saada selville, kuinka vain kerran elämässään kohdanneiden rakastavaisten käy. Kerron vain sen, että Aomame ja Tengo ovat edelleen rinnakaistodellisuudessa, Aomame vuodessa 1Q84 ja Tengo Kissojen kaupungissa. He eivät ole vieläkään tavanneet, pikkuväki on edelleen liikekannalla ja jossain rakentuu uusi ilmakotelokin. Nyt heidän kannoillaan on Sakigaken palkkaama salapoliisi Ushikawa - ja taivaalla paistaa edelleen kaksi kuuta.

Olen osa tätä maailmaa, ja tämä maailma on osa minua.

Tiiliskiven paksuinen ja äärimmäisen koukuttava ovat kaksi ensimmäistä luonnehdintaa, jotka 1Q84:stä kokonaisuudessaan nousevat mieleeni. Kolmas osa ei tuo sinänsä mitään uutta kirjan laatuun tai kirjoitustapaan, mutta jokin kuitenkin muuttuu. Romaanin kahdessa ensimmäisessä osassa kerronta nimittäin etenee vuoroin Tengon ja vuoroin Aomamen elämää seuraten. Nyt kolmannessa osassa pallopääksi kuvattu, varsin luotaantyöntävän oloinen etsivä Ushikawa nousee yhdeksi uudeksi päähenkilöksi ja tapahtumia seurataan myös hänen näkökulmastaan.

1Q84 on hieno yhdistelmä jännitystä ja uskomattomia tapahtumia sekä tietynlaista joutilaisuutta, joka aiheuttaa odottamisesta. Helsingin Sanomien Harri Römpötti syyttää kirjaa liikkumattomuudesta ja ilmoittaa Murakamin tekstin seisovan kuin vesi lätäkössä. Omasta mielestäni kirjassa kyllä tapahtuu paljonkin, vaikka rauhalliseen tahtiin. Myönnän, että hetkittäin pohdin, onko kirjassa turhaa tyhjäkäyntiä, mutta ei: rauhallisuus on erityisen perusteltua, sillä etenkin Aomame joutuu odottamaan asioita tapahtuvaksi. Tätä odotusta leimaa jännitys, joka kietoutuu niin Aomamen, Ushikawan, osin Tengon kuin lukijankin ympärille. Kahden kuun valaisema hiljaisuus on otollista maaperää kaikelle sille, mikä uhkaa ja mitä voi tapahtua. Murakamin tuntien lukija osaa odottaa yllätyksiä.

Murakamin teksti on kirjailijalle tyypillisesti totta kai täynnä kummallisuuksia ja mahdottomuuksia. 1Q84 on fantasiaa. Romaanissa tapahtuu asioita, joita ei oikeasti voisi koskaan tapahtua. Mutta niin vain on, että siinä missä Kafkassa rannalla sataa kaloja ja Suuressa lammasseikkailussa kerrotaan vihje pihtejä etsivästä lypsylehmästä, on ihan selviö, että Aomamen ja Tengonkin oudon maailman tapahtumat tuntuvat järkeenkäyviltä. Mukana on tietenkin paljon Murakamille ominaisia teemoja, kuten eroottisuutta vailla olevaa seksiä, rakkauden kaipuuta, keskusteluja, ruokaa, vanhan japanilaisen ja modernin länsimaisen kulttuurin leikkauspisteitä. 1Q84 on yllättävän julma ja äärettömän hellä. Kirja onkin rakkauskertomus. Se on kirja, joka melkein itkettää siksi, että muiden Murakamin kirjojen tapaan se jättää kaipuun siihen ihmeellisen tarinaan, joka kirjan kansien sulkemisen jälkeen jää taakse.

Vaikka jossain välissä (hyvin pienesti!) melkein epäilin 1Q84:n toimivuutta ja pohdin, että onko mukana sittenkin liikaa jaarittelua, suljin kirjan kannet haltioituneena. En tiedä, miten tulen sijoittamaan 1Q84:n Murakamin tuotannossa. Se on mielestäni parempi kuin Sputnik, rakastettuni, muttei ainakaan vielä ihan niin taidokas kuin Kafka rannalla - ja kuitenkin 1Q84 koskettaa syvemmältä, tulee lähemmäksi ja rakastan (kyllä!) sitä enemmän. Enkä tiedä sitäkään, miten Murakami sen tekee, mutta hän kirjoittaa kirjoja, jotka yllättävät, koskettavat, liikuttavat - ja lumoavat. Tämän tyytyväisempi en voi lukijana olla.

--
1Q84:n kolmas osa on ollut esillä monissa blogeissa, mutta linkitän nyt Minnan (juuri noin!), Liisan (jonka kanssa olen ihan samaa mieltä) ja Tuijatan (joka pohtii kirjaa hienosti) tekstit.