Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
Kustantaja: Gummerus 2014
Alkuteos: We Need New Names 2013
Suomennos: Sari Karhulahti
Kansi: Eevaliina Rusanen
Mistä: Kustantamosta
Zimbabwelais-amerikkalainen romaani

Kun kaikki luhistuu, tämän maan lapset lähtevät kiireesti ja hajaantuvat kuin palavaa taivasta kavahtavat linnut. He pakenevat omasta viheliäisestä maastaan, jotta voisivat tyydyttää nälkänsä vieraissa maissa, pyyhkiä kyyneleensä oudoissa maissa, sitoa epätoivonsa haavat etäisissä maissa, mumista arkoja rukouksiaan pimeyteen kummallisissa maissa.

Kulta asuu Paratiisissa ja vierailee joskus Budapestissa ja Kiinassa. Paratiisssa on hökkeleitä, Budapestissa isoja taloja ja Kiinassa vierastyöläisiä. Kulta ja hänen ystävänsä Luojatietää, Kovanaama, Chipo ja monet muut leikkivät maaleikkiä, varastavat guavoja, hymyilevät avustustyöntekijöille ja koettavat hankkiutua eroon Chipon, raskaana olevan lapsen, mahasta. Kullan elämä ei ole aina ollut köyhää, hän on asunut joskus talossa ja hänen vanhempansa ovat käyneet yliopistoa, nyt isä on muuttanut Etelä-Afrikkaan ja äidillä näy miesvieraita. Myöhemmin Kulta muuttaa Yhdysvaltoihin, Coca-Colan ja Rihannan maahan, jossa kaikki on ihan erilaista kuin Kulta tai hänen Afrikkaan jäävät läheisensä ajattelevat.

Maailma tuntuu olevan täynnä näitä: kasvutarinoita ja maahanmuuttokertomuksia, joissa päähenkilö aika rajujenkin kokemusten kautta katsoo niin entistä kuin uutta kotimaahaan. Tarinoita, joissa paratiisia ei oikeasti ole ja joissa ilo syntyy pienestä ja järkytyksistä tulee arkipäivää. Zimbabwelaissyntyisen amerikkalaisen Noviolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet on kuitenkin kirja, joka kannattaa lukea - tai Maijan sanoin: "tämä kirja teidän on luettava".

Tänään me hankkiudutaan kertaheitolla eroon Chipon mahasta. Ensinnäkin se vaikeuttaa meidän leikkejä ja toiseksi Chipo kuolla kupsahtaa jos me annetaan sen synnyttää vauvansa.
[--]
Me hankkiudutaan eroon Chipon mahasta Taivaantien takana kasvavan mphafan juurella.

Me tarvitaan uudet nimet on lukemisen arvoinen, koska sen sinänsä tuttu tarina tulee lähelle lukijaa ja kyseenalaistaa monia tärkeitä teemoja, kuten avustustyötä, ja koska Bulawayo kirjoittaa niin raikkaasti ja hyvin. Kertomus on Kullan, mutta se voisi olla monen muunkin Yhdysvaltoihin muuttaneen zimbabwelaisnuoren tarina. Zimbabwea ei (muistaakseni) maana tosin mainita, vaan maa on anonyymi, mutta koska kyse on kirjailijan omasta synnyinmaasta ja muusta eteläisen Afrikan maasta kuin Etelä-Afrikasta, kulkevat lukijan ajatukset juuri entiseen Rhodesiaan. Bulawayo kirjoittaa lapsen ja nuoren näkökulmasta ja tarkkailee siten maailmaa, joka on vaarallinen, väkivaltainen, rasistinen, seksistinen ja kuitenkin täynnä leikkiä, ystävyyssuhteita ja halua muuttaa oman elämänsä suuntaa.

Kulta on erinomainen, joskaan ei kovin omaperäinen päähenkilö. Hän näkee aikuisten maailmaan, mutta luo leikkejä sinne, missä niitä tarvitaan. Teini-ikäisenä hän tietää paljon enemmän, minkä vuoksi hän ei ole naiivi, muttei menetä uskoaan huomiseen. Vaikka Kulta on enemmän tarkkailija kuin hänen lapsuus- tai teini-ikänsä toimivat ystävät, kokee ja katsoo hänkin monenlaista. Yhden luvun nimi kertoo siitä, kuinka tyttöjen katsomat elokuvat sisältävät kohtauksia, jotka voivat vahingoittaa herkimpiä katsojia ja tuon kohtauksen Bulawayo kirjoittaa niin, että herkempi lukijakin voi järkyttyä. Me tarvitaan uusissa nimissä onkin paljon järkyttävää, mutta enemmän arkea, haaveita ja kaikkeen vaikuttavaa politiikkaakin. Kulta samalla kertaa elää ja analysoi kaikkea ikäisekseen varsin kypsästi.

Bulawayon kieli on tajunnanvirtaista, mutta kuitenkin helppolukuista. Hän kyllä periaatteessa rikkoo kielen rakenteita; unohtaa pilkut ja luo Kullan kertojaäänelle omanlaisensa, hieman hengästyttävän rytmin. Toisaalta romaani on niin mukaansa tempaiseva ja hyvällä tavalla lukuromaanimainen, että kirjan lukee nopeasti. Sari Karhulahden suomennos on laatutyötä. Romaanina Me tarvitaan uudet nimet on episodimainen: kuten Oota mä luen tän eka loppuun -blogin Minnakin huomaa, jotkut kirjan luvut ovat hyvin novellimaisia. Silti kyse on kaareltaan ehjästä romaanista. Vaikka kieli on sujuvaa ja vahvaakin, on romaanin suurin anti kuitenkin se tapa, jolla se kyseenalaistaa niin vanhan maan väkivaltaisuudet ja köyhyyden kuin Yhdysvaltojen tarjoamat kulutushyödykkeet ja myös siellä vallitsevan epätasa-arvon.

Me tarvitaan uudet nimet ei luo mitään kaunokirjallisesti uutta, mutta on silti väkevä romaani. Kullan tarina vie mukanaan, ja kuten Karoliinakin toteaa, on se tekstinsä puolesta tuore. Vanha ja uusi kotimaa eivät ihan kohtaa, mutta vanhat tavat ja populaarikulttuuri elävät molemmissa. Bulawayo osaa kertoa hienosti juuri siitä, millaista on tuntea koti-ikävää ja samalla kuitenkin vieraantua kotimaastaan: Lähtö kotimaasta on kuin kuolema, ja kun sinne palaa on kuin eksynyt aave. Tuttuus muuttuu vieraaksi ja vieras, jos ei tutuksi, niin ainakin arjeksi ja mahdollisuudeksi.