Haruki Murakami: 1Q84 (osa 3)

Haruki Murakami: 1Q84. Osa 3
Kustantaja: Tammi 2013, Keltainen kirjasto
Alkuteos: 1Q84, 2010
Suomennos: Aleksi Milonoff
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 446
Mistä: joululahjaksi
Japanilainen romaani

Oli lokakuu. Armonaikaa oli alle kolme kuukautta. Kello kävi tauotta. Aomame vaipui syvemmälle puutarhatuoliin ja tuijotti leikkipuiston liukumäkeä parvekkeen muovikaihdinten läpi. Pikkulasten leikkipuisto näytti kelmeältä elohopealampun valossa. Näky toi Aomamen mieleen öisen akvaarion autiot käytävät. Näkymättömät mielikuvituskalat lipuivat äänettömästi puiden lomassa, hiljaa, jatkuvassa liikkeessä. Kuut loistivat taivaalla ja odottivat, että Aomame huomaisi ne.
"Tengo", hän kuiskasi. "Missä sinä olet?"

Kesäkuussa palkitsin itseni Haruki Murakamin pääteokseksi luonnehditun 1Q84:n kahden ensimmäisen osan yhteisniteellä. Kolmannen osan suomennosta saimme odotella lokakuulle saakka, mutta itse halusin säästellä yhden suosikkikirjailijani romaania ja toivoin sitä joululahjaksi. Joulupukki tai lahjan hankkija oli kuunnellut toiveitani ja vietinkin osan joululomastani Aomamen ja Tengon tarinan parissa.

Koska 1Q84:n kolmas osa jatkuu siitä, mihin kakkososa päättyi, en avaa romaanin kehystä kovin tarkkaan. Kirjaa tuntemattomien kannalta siirtyminen suoraan kolmannen osan tapahtumien alkuun ei ole kiinnostavaa (kannattaa tosiaankin aloittaa ihan alusta, koska kyse on yhdestä yhtenäisestä teoksesta) ja kaksi ensimmäistä osaa lukeneet luultavasti lukevat kolmannenkin osan, koska on pakko saada selville, kuinka vain kerran elämässään kohdanneiden rakastavaisten käy. Kerron vain sen, että Aomame ja Tengo ovat edelleen rinnakaistodellisuudessa, Aomame vuodessa 1Q84 ja Tengo Kissojen kaupungissa. He eivät ole vieläkään tavanneet, pikkuväki on edelleen liikekannalla ja jossain rakentuu uusi ilmakotelokin. Nyt heidän kannoillaan on Sakigaken palkkaama salapoliisi Ushikawa - ja taivaalla paistaa edelleen kaksi kuuta.

Olen osa tätä maailmaa, ja tämä maailma on osa minua.

Tiiliskiven paksuinen ja äärimmäisen koukuttava ovat kaksi ensimmäistä luonnehdintaa, jotka 1Q84:stä kokonaisuudessaan nousevat mieleeni. Kolmas osa ei tuo sinänsä mitään uutta kirjan laatuun tai kirjoitustapaan, mutta jokin kuitenkin muuttuu. Romaanin kahdessa ensimmäisessä osassa kerronta nimittäin etenee vuoroin Tengon ja vuoroin Aomamen elämää seuraten. Nyt kolmannessa osassa pallopääksi kuvattu, varsin luotaantyöntävän oloinen etsivä Ushikawa nousee yhdeksi uudeksi päähenkilöksi ja tapahtumia seurataan myös hänen näkökulmastaan.

1Q84 on hieno yhdistelmä jännitystä ja uskomattomia tapahtumia sekä tietynlaista joutilaisuutta, joka aiheuttaa odottamisesta. Helsingin Sanomien Harri Römpötti syyttää kirjaa liikkumattomuudesta ja ilmoittaa Murakamin tekstin seisovan kuin vesi lätäkössä. Omasta mielestäni kirjassa kyllä tapahtuu paljonkin, vaikka rauhalliseen tahtiin. Myönnän, että hetkittäin pohdin, onko kirjassa turhaa tyhjäkäyntiä, mutta ei: rauhallisuus on erityisen perusteltua, sillä etenkin Aomame joutuu odottamaan asioita tapahtuvaksi. Tätä odotusta leimaa jännitys, joka kietoutuu niin Aomamen, Ushikawan, osin Tengon kuin lukijankin ympärille. Kahden kuun valaisema hiljaisuus on otollista maaperää kaikelle sille, mikä uhkaa ja mitä voi tapahtua. Murakamin tuntien lukija osaa odottaa yllätyksiä.

Murakamin teksti on kirjailijalle tyypillisesti totta kai täynnä kummallisuuksia ja mahdottomuuksia. 1Q84 on fantasiaa. Romaanissa tapahtuu asioita, joita ei oikeasti voisi koskaan tapahtua. Mutta niin vain on, että siinä missä Kafkassa rannalla sataa kaloja ja Suuressa lammasseikkailussa kerrotaan vihje pihtejä etsivästä lypsylehmästä, on ihan selviö, että Aomamen ja Tengonkin oudon maailman tapahtumat tuntuvat järkeenkäyviltä. Mukana on tietenkin paljon Murakamille ominaisia teemoja, kuten eroottisuutta vailla olevaa seksiä, rakkauden kaipuuta, keskusteluja, ruokaa, vanhan japanilaisen ja modernin länsimaisen kulttuurin leikkauspisteitä. 1Q84 on yllättävän julma ja äärettömän hellä. Kirja onkin rakkauskertomus. Se on kirja, joka melkein itkettää siksi, että muiden Murakamin kirjojen tapaan se jättää kaipuun siihen ihmeellisen tarinaan, joka kirjan kansien sulkemisen jälkeen jää taakse.

Vaikka jossain välissä (hyvin pienesti!) melkein epäilin 1Q84:n toimivuutta ja pohdin, että onko mukana sittenkin liikaa jaarittelua, suljin kirjan kannet haltioituneena. En tiedä, miten tulen sijoittamaan 1Q84:n Murakamin tuotannossa. Se on mielestäni parempi kuin Sputnik, rakastettuni, muttei ainakaan vielä ihan niin taidokas kuin Kafka rannalla - ja kuitenkin 1Q84 koskettaa syvemmältä, tulee lähemmäksi ja rakastan (kyllä!) sitä enemmän. Enkä tiedä sitäkään, miten Murakami sen tekee, mutta hän kirjoittaa kirjoja, jotka yllättävät, koskettavat, liikuttavat - ja lumoavat. Tämän tyytyväisempi en voi lukijana olla.

--
1Q84:n kolmas osa on ollut esillä monissa blogeissa, mutta linkitän nyt Minnan (juuri noin!), Liisan (jonka kanssa olen ihan samaa mieltä) ja Tuijatan (joka pohtii kirjaa hienosti) tekstit.

Tänään kotona: 3 x sisustuskirja

Monen erinomaisen kotimaisen romaanin jälkeen poden pientä lukujumia. Kuun alussa lupailin, että nyt marraskuussa kotoilen hieman: luen mielelläni sisustuslehtiä ja -kirjoja, mutta en ole niitä kovinkaan usein blogissani esitellyt. Koska hyllyssä on useampikin, esittelen nyt kolme erilaista sisustuskirjaa ja jatkan kotoilua vielä myöhemminkin yhden joulu- ja yhden kokkauskirjan merkeissä. Kun omassa kodissa tälläkin hetkellä legopalikat valloittavat pinta-alaa, pyykkikasat odottavat kaapittamistaan, viimekeväiset virpomisvitsat ovat edelleen maljakossa keittiön kaapin päällä (no, vajaan puolen vuoden kuluttahan niitä tarvitaan taas!) ja yöpöydän kirjapino on kasvanut 11 kirjan korkuiseksi, on hauskaa sukeltaa siistien ja järjestettyjen kotien maailmaan.

Jonna Kivilahti: 12 x koti
Kuvat: Krista Keltanen
Kustantaja: WSOY 2013
Mistä: Arvostelukappale
Sivuja: 159
Kotimainen sisustuskirja

12x koti. Kaksitoista suomalaista kotia: romanttisia ja moderneja, maalla ja kaupungissa, kerrostalossa ja omakotitalotontilla. Mrs. Jones -blogistaan tuttu sisustustoimittaja Jonna Kivilahti ja mainos-, lifestyle- ja ihmiskuvistaan tunnettu valokuvaaja Krista Keltanen ovat yhdistäneet voimansa ja laatineet sisustuskirjan, joka esittelee erilaisia koteja. Kirja rakentuu siten, että koti esitellään kuvin ja jokaisen kodin asukkaat kertovat itse asuinsijastaan ja lopuksi sisustusalan ammattilaiset, kuten sisustusarkkitehdit tai muotoilijat, kommentoivat koteja.

On aina makuasia, millaisista kodeista ja millaisesta sisustuksesta pitää. Joku rakastuu pelkistettyyn tyyliin, toinen haluaa vaaleaa, joku virkistyy väreistä. Kun toinen haluaa kotiaan somistamaan Madonna-patsaan, luottaa toinen suomalaiseen muotoiluun. Tämä moninaisuus näkyy hienosti kirjan kuvissa: kodit ovat erilaisia, asujiensa näköisiä. Toki kirja eräällä tavalla myy unelmaa, mutta tekee sen makeilematta ja ammattitaidolla. Koska 12 x kodissa kyse on ihmisten omista kodeista, en ota kantaaa siihen, mitä mieltä itse kunkin sisustuksesta olen. Sen sanon, että muutama koti edustaa tyyliä, jota vältän, mutta monessa kodissa "kyläilin" mielelläni. Omiksi suosikeikseni nousivat Krista Keltasen oma koti, vanha ja värikäs puutalo, sekä Mikaelin ja Antin Villa Hattarala ihan vain värikkään hulluttelunsakin vuoksi. Näitä kahta kotia yhdistää puutalomiljöö (jollaisessa en itse asu) ja taiteellisuuden ja mutkattomuuden yhdistelmä - kotoisuus. Myös Rillan 1970-luvun talossa sijaitseva koti Marimekkoineen ilahdutti.

Kokonaisuudessaan kirja 12 x koti on raikas ja ilahduttavan monipuolinen. Sen taitto on selkä, teksti hyvää ja toteutus kauttaaltaan onnistunut.

Ilona Pietiläinen: Hulivilin onnenhetket. Juhlia & sisustusta lapsille
Kuvat: Hanne Manelius
Kustantaja: Docendo
Sivuja: 136
Mistä: Lahja
Kotimainen lastenhuoneisiin keskittyä sisustuskirja

Cowboyt, kummitukset, prinsessat ja ihan tavalliset lapset tai heidän huoneensa ja juhlansa ovat pääosassa useita sisustuskirjoja tehneen ja bloggaajanakin tunnetun Ilona Pietiläisen kirjassa Hulivilin onnenhetket. Hanne Maneliuksen runsaat ja kauniit kuvat ovat keskeisiä lastenkamareihin kurkistavassa teoksessa.

Hulivilin onnenhetket jakautuu kolmeen teemaan: Lastenjuhliin, Lastenhuoneisiin ja Iloisiin ideoihin. Juhlat keskittyvät kesän ja talven juhliin, kuten puutarhakutsuihin, halloweeniin ja jouluun. Vierailtavat lastenhuoneet ovat osin tuttuja lifestyle-bloggaajien kodeista ja loppupuolen askarteluideat ovat houkuttelevia, mutta vaativat kädentaitoa.

Kokonaisuus toimii, mutta lukijalle tulee väistämättä aavistuksen karkkimainen olo. Värit ovat pastellisia, lippunauhat ja viirit heiluvat, kaikki on melko vaaleanpunaista ja vaaleaa turkoosia. Parhaiten kirja uppoaa varmasti romanttisten lastenhuoneiden ystäville. Minäkin haaveilen sellaisista, mutta vaikka kuinka yrittäisin luoda lasteni huoneisiin tyylikästä lastenkamariromantiikkaa, niin muoviroina ja kirjakasat valloittavat lasteni valtakunnat. Onneksi kirjaan mahtuu myös reippautta, pidin tavattomasti huoneesta, jossa seinällä on koulun liikuntatunnilta tutut puolapuut. Sellaiset kuin saisi omaankin kotiin! Hauskimmat ja hurjimmat kuvat kertovat halloween-kekkereistä: aika hieno asu ja rekvisiittaa, eikö vain?

Kaiken kaikkiaan Hulivilin onnenhetket innostaa suunnittelemaan lastenjuhlia ja luo nostalgisen kuvan huolettomasta, onnellisesta ja myös melko hattaraisesta lapsuudesta. 6- ja pian 8-vuotiaat lapset ihastuivat kirjaan ja olemmekin selailleet teosta yhdessä miltei viikottain.

Taina Vuohelainen: Meillä on joulu
Ruokaohjeet: Marja Samuli
Kuvat: Arto Vuohelainen
Kustantaja: Otava 2010
Sivuja: 160
Mistä: Ostos nettiantikvariaatista
Kotimainen joulukirja

Viimeistään marraskuussa alan fiilistellä joulua. Olen ihan auttamaton jouluihminen ja olen jo ehtinyt leipoa vuoden ensimmäiset joulutortut, juoda glögiä ja puolisalaa kuuntelin tällä viikolla jo joululaulujakin. Kotia en ole vielä joulukoristellut, mutta talvi(!!)valoja olemme mieheni kanssa viritelleet sinne tänne - emmekä tunnu olevan ainoita naapustossamme, useillakin pihoilla on pensaissa tai terassinkaiteella pienet valosarjat. Siksi olen kaivanut esille myös joulukirjoja. Hankin yleensä yhden joulukirjan vuodessa. Olen löytänyt ihania ja myös sellaisia, joista olen luopunut heti saatuani jonkinlaisen vastareaktion kirjan tyyliä kohtaan. Tänä vuonna olen ilmeisesti ihan pidättelemätön, koska tekijäkolmikko Taina Vuohelaisen, Marja Samulin ja Arto Vuohelaisen Meillä on joulu on peräti toinen joulukirja, jonka olen hankkinut.

Meillä on joulu nojaa jouluisen sisustus- ja fiilistelykirjallisuuden perinteisiin. Se on luminen, kaunis, tunnelmallinen ja hyvin, hyvin perinteinen. Se johdattaa joulun aikaan aina itsenäisyyspäivästä loppiaiseen saakka. Taina Vuohelainen kirjoittaa varmalla otteella, innostavasti ja lämmöllä. Hänen tekstistään välittyy rakkaus jouluun. Marja Samulinin ruokaohjeissa on uutta ja vanhaa: piparkakkutalo on jouluinen must meilläkin, suklaa-puolukkakakku kuulostaa raikkaalta ja kokeiltavalta, mutta parsakaalilaatikkoa en aio kokata. Arto Vuohelaisen kuvia olen bongannut useista aikakauslehdistä, Meillä on joulussa hänen kuvissaan on juuri se oikea joulukirjan tunnelma: hyasinttien, kuusen ja lumisten päivien tuoksu herää kuvissa ikään kuin eloon ja leijailee lukijan mieleen.

Mitään yllättävää kirja ei tarjoa ja suosittelen sitä vain kaltaisilleni jouluentusiasteille, mutta joulukirjojen tarkoitus on ollakin perinteisiä, nostalgiaa tulvivia. Meillä on joulu on tyylikäs joulukirja, joka saattaa ajan myötä muodostua minulle yhtä rakkaksi kuin jo linkittämäni Outi Loimarannan ja Marjo Koivumäen Oi ihana joulukuu. Marttojen joulukirjaa ei silti voita mikään!

--

Hulivilin onnenhetkistä on kirjoittanut myös Leena. Seuraavassa postauksessani palaan takaisin romaanikirjallisuuden äärelle. Muistakaa myös Lumiomenan viisivuotisarvonta, vielä on reilu viikko aikaa osallistua!

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Kirjakin kävi Keravalla

Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Kustantaja: Teos 2010
Ulkoasu: Johannes Nieminen
Sivuja: 339
Mistä: Ystävältä
Kotimainen romaani

- Irma täällä vain! mölähdin ja katsoin sitten naista vähän säikkyen, kun ymmärsin huutaneenu. - Taloustutkimuksesta. Keskuksesta. Anteeksi.
Selitin asiani lyhyesti. Asiakaskyselyä. Kulutustottumuksia. Monivalintakysymyksiä, asiakasomistajuutta, lähialueita. Tuli hiki, mutta yllättävän hyvin se meni. Edempänä asunnossa räiskähti jotain pannulle.

Peikonlehdestä se alkaa, Irman soluttautuminen tavallisen keravalaisen kerrostalon asukkaiden elämään. Irma on keski-iän paremmalla puolella oleva nainen, joka asuu Hakaniemessä ja koettaa täyttää elämänsä tyhjiä hetkiä kaikenlaisella pikkupuuhastelulla. Eräänä päivänä hän lukee lehdestä, että Keravalta voisi haikea peikonlehden. Irma päätyy Keravalle ja astuu vahingossa itselleen tuntemattomien ihmisten elämään. "Irjan" keittiössä pahkakellokokoelma käy ja Irma kohtaa jotain, mitä syvästi kaipaa: ystävyyttä. Ystävyyttä janoten Irma tekeytyy Taloustutkimuksen kyselijäksi ja on ennen pitkää tuttu vieras Jokipaltoiden, Jalkasten, Hätilän ja monen muun keittiössä.

Mikko Rimmisen Nenäpäivä, vuoden 2010 Finlandia-voittaja, on tajunnanvirtainen kuvaus Irma-nimisen naisen odysseiasta etsiä ystävää, parantaa maailmaa ja istua bussissa Hakaniemestä Keravalle. Kävin viime keväällä Kansallisteatterissa katsomassa Nenäpäivän näytelmänä ja viihdyin mainiosti, mutta ymmärsin, ettei näytelmä täysin tavoittanut Rimmisen kirjaa.

Pari viikkoa ehti kulua ennen kuin asiat rupesivat muuttumaan oikeasti vakaviksi. Oli monenmoista säätä, aurinkoa, tuulta, vesisadetta, räntää ja sumua joka ahtautui pihaan niin että asuntokin alkoi tuntua jotenkin täyteentupatulta. Oli kotona istumista, kaupassa ja torilla käymistä, nenäkipua, kiusaa itsepintaisen paisuneesta ja yhä synkemmän väriseksi muuttuvasta nenästä. Oli nenäpäivää jota ennakoitiin kaupoissa ja kioskeissa ja radiossa ja telkkarissa ja josta en yhäkään meinannut saada mitään tolkkua.

Rimmisen kirjassa on paljon sellaista, joka huvittaa ja surettaa. Nenäpäivä onkin oikea tragikomedia, jossa kaikki alkaa Irmasta ja kiertyy häneen. Kuinka säälittävä Irma onkaan yksinäisyydessään taloustutkimuksineen! Kuinka ärsyttävä hän on tunkeutuessaan ihmisten yksityiskoteihin, millainen tirkistelijä! Ja edelleen, kuinka Irma saa nauramaan, kuinka hänen puolestaan myötäelää ja kuinka häneen kaikesta huolimatta kiintyykin. Irma-parka, kuinka hänelle oikein käy?

Jos Irma hieman surettaakin, ei Rimmisen kieli sen sijaan sureta lainkaan, vaan se on suomen kieltä onnistuneesti käyttävää - jepahduksineen ja jäpisyttämiseen - mainiosti vääntävää. Tajunnanvirtaisessa kerronnassa on varmasti pitkälti myös kielen ansiota, että Irman maailma kasvaa kiinni lukijaan. Toki Rimminen paikoin jaarittelee, pysähtyy pieniin yksityiskohtiin ja jumittuu Irman pään sisälle, mutta juuri sen ansiosta Irma on Irma, melkeinpä ainutlaatuinen päähenkilö: ressukka ja toiminnan nainen samalla kertaa. Kielen ja Irman henkilökuvan lisäksi on kehuttava Nenäpäivää tarinana, kertomus vie ja lukija pidättelee paikoin henkeään.

Ennen kuin lopetan oman jaaritteluni, on minun nostettava esille yksityiskohta, johon itsekin Kervalla vieraillessani kiinnittän huomiota: Nenäpäivässä todetaan, kuinka makaaberia on, että Keravan hautausmaa ja Tuusulan lihasavustamo sijaitsevat miltei vierekkäin. Ainakin niihin pääsee samasta risteyksestä. Sama on ihmetyttänyt ja hirtehisesti huvittanut minuakin. Pääosin Nenäpäivä ei kuitenkaan ole hirtehinen, vaan se tarjoaa tunnetiloja jostain kylmän ja sydämellisen naurun väliltä - ja tunteellinen Nenäpäivä ehdottomasti on alusta loppuun saakka.

Irman maailma on absurdi ja epätoivoinen, mutta kuitenkin lämmin. Rimmisen kerrontaa leimaa inhimillisyys:
nenäkään ei ole aina ihan kohdillaan, mutta kyllä se päässä pysyy.

Leena Krohn: Tainaron

Leena Krohn: Tainaron
Kustantaja: Teos 2006 (alkup. WSOY 1985)
Kuvitettu painos, kuvitus: Inari Krohn
Kansi: Metti Nordin
Mistä: Lahjaksi
Sivuja: 138
Kotimainen romaani

Voi, minulla on jotain avarampaa kuin aro, kuin Okeanos. En tiedä, minne sen panisin, kenen eteen sen veisin. Minä en voi koskaan sitä näyttää, en voi sitä käyttää. Se on liian leveä tähän kaupunkiin, yksi elämä on sille liian pieni. Kukaan ei tarvitse sitä, mutta tänään se saa minut lentämään ja laulamaan.

Tainaron on tuliperäisellä vyöhykkeellä sijaitseva ihmeellinen kaupunki, joka muistuttaa ihmisten kaupunkeja, mutta jota asuttavat hyönteisten kaltaiset olennot, jotka puurtavat töissä, juhlivat, tarkkailevat toisinaan ja ajautuvat konflikteihin. Kiiltäväkuorisina, selkäpanssareineen ja lankaa erittelevän takapuolensa kanssakin asukkaat vaikuttavat hyvin inhimillisiltä. Nimettömäksi jäävä minäkertoja on saapunut Tainaroniin valkoisella laivalla. Hän kirjoittaa kaupungista kolmisenkymmentä kirjettä, joissa hän kertoo havainnoistaan, ikävästään ja elämästään. Oppaakseen Tainaronissa hän saa Jäärän, jonka viisauteen hän kiintyy.

Sain Leena Krohin Tainaronin lahjaksi tädiltäni muutama vuosi sitten. En ole aiemmin lukenut Krohnilta kuin muutaman lastenkirjan ja Teoksen vuonna 2006 julkaisema, Inari Krohnin kauniisti kuvittama kirja tuntui sopivalta näiden päivien syyskesäiseen tunnelmaan.

Silloin tiedän, etten koskaan unissani ole tavoittava samaa päivän hehkua eikä milloinkaan ilma, jota hengitän, ole  s i e l l ä  virtaava niin raikkaana soluissani, enkä ole näkevä niin terävästi enkä niin kauas, ja minä uskon taas, että sen mikä on totta, sen voivat nähdä kaikki, kaikki.

Kirja-aavistukseni osui aivan oikeaan. Tainaronissa on sellaista täyteläisyyttä, joka herää eloon erityisesti elokuussa, vaikka kirjassa liikutaankin sydänkesästä kuuran peittämään maisemaan. Tainaron aukeaa tunnelmaltaan sadunomaisena: kuin koulujen kasviot heräisivät eloon jossain kaukana sateisesta Helsingistä (ja Kaisaniemen puutarhasta, jonka ohi bussi ajoi juuri silloin, kun luin kirjan ensisivuja). Yliluonnollisen suuret hybiridikukat, ruiskaunokit ja tähkätädykkeet, kasvavat valtavina. Puutarha toimii tainaronilaisten, noiden hyönteisten, lomanviettopaikkaa. Tainaronissa taas silmä tavoittaa niin katedraalit, minareerit kuin antiikinaikaiset temppelitkin. Tunnelma on kuin Kaisaniemen puutarha ja joku vaikeasti paikannettava Välimeren maa kohtaisivat tulivuorten täyttämällä alueella; Tunnelma on ihmeellinen.

Tainaron on kuitenkin enemmän kuin taitavasti käytettyjen sanojensa avulla lukijan edessä visuaalisena avautuva aistivoimainen pieneliöiden kaupunkikuvaus. Se on fantasiaa, johon sisältyy allegorioita ihmisyydestä, niin rakkaudesta, julmuudesta, ahdistuksesta kuin loputtomasta kaipuustakin. Se on yhteiskunnallinen romaani ja kuitenkin koko ajan kuin satua. Se on myös kirja, josta ei ensimmäisellä lukukerralla saa heti aivan täysin kiinni, mutta joka kiehtoo lukukestoaan kauemmin. Kaiken Krohn kertoo kirjeinä, romaaninsa alaotsikon mukaan postina toisesta kaupungista. Kirjeiden kirjoittajan henkilöllisyys on arvoitus ja hän etsii osin itseäänkin niin, että mietin ihailemani (sinänsä hyvin erilaisia kirjoja kirjoittavan) Joel Haahtelan lukeneen ainakin Krohninsa.

Niin, kuten huomaatte, Tainaronin avaaminen tai analysoiminen on vaikeaa. Pidin kirjasta paljon ja luulen, että tulen palaamaan siihen useita kertoja. Kokonaisuus on kaunis, ja monet Krohnin yksittäiset lauseet sellaisia, joita tekee mieli vaalia. Tainaron on abstraktion tasolla matka lähelle ja kauas. Se on pieni kirja, joka kannattaa lukea keskittyen. Sanalla sanoen Krohin teksti on samalla tavalla ihmeellistä kuin hänen luomansa Tainaronin kaupunki.

--

Tainaronista ovat kirjoittaneet myös Sara, Luru, Morre, Nanna ja Linnea, jonka pelikortit ovat kerrassaan huikeat.

Nils-Olof Franzén: Agaton Sax ja kaksi roistoa

Jännityskirjaviikko
Nils-Olof Franzén: Aganton Sax ja kaksi roistoa
Kustantaja: Weilin + Göös 1973
Alkuteos: Agaton Sax och Byköpings gästäbud 1963
Suomennos: Riitta Valajärvi
Mistä: Lahjaksi
Sivuja: 102
Ruotsalainen lasten jännityskirja

Asukkailla ei ollut aavistustakaan, että heidän hiljaiseen kaupunkiinsa oli tulossa kaksi henkilöä erityisen tärkeissä, melkein pelottavissa asioissa. Muukalaiset istuivat vaiteliaina junan numero 3743 yksinäisessä osastossa, kun juna lähestyi Byköpingin asemaa.
Silmäys matkamiehiin olisi saanut lukijan heti huudahtamaan:
- Pahus, siinä on selvästi kansainvälisiä suurrikollisia!

Mutta junan henkilökunta ei aavista mitään, sillä matkustajilla on irtoviikset. Mahtavatkohan Scotland Yardin etsintäkuuluttamat suurrikolliset, Julius Mosca ja Octopus Scott, olla matkalla Byköpingiin? Ja mitä roistojen täydelliset kaksoisolennot, kananpojankasvattaja Absalom Nick ja ikkunanpesuliikkeen omistaja Charlie MacSnuff voivat tehdä? Scotland Yard antaa suurhälytyksen saadakseen roistot kiinni. Scotland Yardin lisäksi vain ruotsalainen sanomalehtitoimittaja ja yksityisetsivä, pyylevä Agaton Sax voi auttaa samaan roistot kiinni.

Nils-Olof Franzénin kirja Agaton Sax ja kaksi roistoa tuli lukulistalleni työni kautta. Toivottavasti kukaan ei tulkitse tätä mainoksena, vaikka kaipa sen voi sellaisenakin nähdä: keväällä työskentelin Ismo Loivamaan toimittaman Miten minusta tuli lukija -teoksen parissa. Kirjassa kotimaiset lastenkirjailijat muistelevat oman lapsuutensa ja nuoruutensa lukukokemuksia. Timo Parvelan mainitsemasta fiktiohahmosta Agaton Saxista en ollut koskaan kuullutkaan, mutta sain nyt lukemani kirjan lahjaksi ja tottahan minun piti jännityskirjaviikollani tarttua kirjaan, jossa etsitään kansainvälisiä suurrikollisia.

- Mitä minä teen, Agaton?
- Tädin täytyy... Hetkinen... Minä...
Juuri sillä hetkellä Tilda-tädin vastaanotin vaikeni. Radioyhteys Agaton Saxin ja Tilda-tädin välillä oli katkennut.

Kammottavia aikeita ja vaaratilanteita. Julius Mosca ja Octopus Scott ovat päättäneet kukistaa perivihollisensa Agaton Saxin, ja liemeen joutuu myös Agatonin Tilda-täti sekä koko Byköpingin pikkukaupunki. Franzénin lastenromaani tarjoaa lukijoilleen hurjaa jännitystä, mutta myös suurta komediaa, joka äityy farssiksi saakka.

Miten minusta tuli lukijassa Timo Parvela kertoo, ettei ole palannut Franzénin hahmon pariin sitten lapsuusvuosiensa, mutta hän muistelee kirjoja lämmöllä, ennen kaikkea kurittomuudessaan erilaisina kirjoina, jotka poikkesivat muiden lasten etsiväkirjojen kaavasta. Tässä olen ihan samaa mieltä Parvelan kanssa. Agaton Sax ja kaksi roistoa on peräti lennokas kirja, jossa mitä tahansa voi tapahtua. On roistoja, jotka johtavat koko melkein koko kansainvälistä rikosmaailmaa. On Rock-Viran, joka tutustutti varmasti monia aikakauden nuoria popmusiikkikäsitteisiin, on unilääkettä nimeltä hypnodiafragmasomniumperkominalmultidormatolinfermatolan (vau!) ja ennen kaikkea on tietenkin kaikkitietävä salapoliisi. On nuortenromaani, jonka luvut päättyvät melkoisiin cliffhangereihin. Agaton Sax ja kaksi roistoa on todella vetävästi kirjoitettu raikas ja hieman ilkikurinenkin kirja, jota tekee mieli lukea ääneen.

Toisaalta juoni on sen verran vauhdikkaansekava, että nauttiakseni kirjasta olisin kaivannut omakohtaisen lukumuiston Agaton Saxeista. Kirja on suomennettu 1973, itse olisin (ehkä) ollut otollista yleisöä kymmenkunta vuotta myöhemmin, mutta en syystä tai toisesta löytänyt pyylevän salapoliisin tutkimusten äärelle. Ehkä Franzénin kirjat eivät olleet muodissa enää 1980-luvulla? Nostalgia on se asia, jota vaille jäin enkä ilman sitä saanut kirjasta kovinkaan paljon irti. Aikuiselle lukijalle kun Agaton Sax ja kaksi roistoa ei tarjoa edes yllätyksiä. Siksi mietinkin, että mitä nyt 11-vuotias kummipoikani pitäisi kirjasta. Olisiko se hänen mielestään jännittävä? Ehkä anarkistinen? Vai olisiko se hassu, vanhanaikainen ja tylsä?

Päätän blogijuttuni Agaton Saxin huuhahdukseen kautta Jupiterin! ja kyselen, että ovatko Agaton Saxit tuttuja teille blogini lukijoille? Ja millaisia nuorten salapoliisikirjoja te luitte lapsuudessanne? Olisi hauska lukea teidän lastendekkarimuistojanne. Itse kahlasin läpi tietenkin kaikki Enid Blytonin sarjat ja luin - vaikken erityisemmin pitänyt - useita Neiti Etsiviäkin, varhaisteiniä siirryin lukemaan Agatha Christien tuotantoa. Enid Blytoneista tulen varmasti kirjoittamaan hieman lisää, koska 7-vuotias esikoiseni on ollut kesän ajan melkoisessa SOS-koukussa.

Hannu Väisänen: Toiset kengät

Hannu Väisänen: Toiset kengät
Kustantaja: Otava 2007
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 367
Kotimainen romaani

Tunsin olevani hyrrän kaltainen. Kaaduin ja kuolin, jos en kieriskellyt jonkun pakkomielteen liikkeelle piiskaamana. Pyrin tekemään öisiä piruetteja, jottei uneton vuoteeni olisi litistänyt minua seinää vasten ja vaatinut käräjille.
Kun uni ei tullut etsimälläkään, luovutin, pukeuduin, kompuroin ulos, otin jonkun omaani paremman pyörän telineestä ja lähdin polkemaan, tietämättä useinkaan mihin suuntaan renkaat halusivat.

Pyörän dynamo vaan hurisee, kun teini-ikäinen Antero ajelee pyörällään Oulun hiljaisessa yössä. Kuu ja pyöränvalo heijastuvat lätäköihin ja Antero tuntee olonsa rauhalliseksi, pohtii elämänsä tulevia päätöksiä. Viisilapsisen, äidittömän perheen taiteellinen poika kokee olonsa ulkopuoliseksi Perämeren kaupungissa, jossa on helpompi naittaa lattiaharja Ruotsin kuninkaalle kuin löytää seurustelun itu teinihipoista; jossa mormonipojat tuovat lupauksen suuresta maailmasta, kanjoneista ja avoautoista, ja jossa kehitysvammainen isoveli Sakari panee kuumalla säällä ylleen lämmintä ja kulkee kylmällä vähissä vaatteissa ja avopäin. Antero tekee taidekokeiluja, haaveilee sileäpintaisista mokkakengistä ja alkaa murtautua ulos Oulun seudun ahtaista raameista kohti omaa itseään.

Minun on jo kauan ollut tarkoitus lukea kuvataiteilijanakin tunnetun Hannu Väisäsen tuotantoa. Luin hänen esikoisensa Vanikan palat tuoreeltaan ja pidin kirjasta, mutta jostain syystä en ole tullut lukeneeksi Väisäsen muuta tuotantoa. Minnan kirjoitus kirjailijan tuoreimmasta romaanista Taivaanvartijoista ihastutti minua niin, että muistin hyllystäni löytyvät Väisäsen romaanit ja tartuin Finlandia-palkittuun Toisiin kenkiin (2007).

Siinä varjokuvien ja musteharsojen välissä istuessani nautin ehkä eniten siitä että yksikään noista kuvista ei ollut kenenkään lahjojen tuotetta eikä tullut kenenkään muistista.

Hyvä, että tartuin. Nyt nimittäin ihmettelen, miksen lukenut kirjaa heti sen ilmestyttyä. Toiset kengät jatkaa Anteron tarinaa siitä, mihin Vanikan palat jäi. Koti kasarmilla on muuttunut kodiksi uudella asuinalueella, mutta isä ura armeijassa säätelee edelleen perhe-elämää, vaikkakin koko ajan vähemmän ja vähemmän Anteron ja hänen veljiensä koetellessa itsenäisyytensä rajoja. Mielikuvituksen rinnalla taiteen merkitys kasvaa koko ajan, kun Antero tekee kokeita jopa kalanmaksaöljyllä ja toisinaan piirtää vaikka veteen. Savonlinnan taidelukio kutsuu voimakkaammin kuin oululainen kasarmin ja vankilan piirtämä maisema.

Väisäsen romaanit ovat omaelämäkerrallista fiktiota. Antero on romaanihenkilö, mutta romaanin takakannen antamien viitteidenkin mukaan hän rinnastuu kirjailijaan itseensä. Lukijalle hän on Hannu Väisänen. Koska luin norjalaisen Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen romaanisarjan ensimmäisen osan muutama viikko sitten, en voi Väisäsen kirjan yhteydessä olla pohtimatta tunnustuksellisia sävyjä saavaa autofiktiota. Omasta elämästään kun ammentavat monet kirjailijat Kalle Päätalosta Merete Mazzarellaan ja John Irvingiin. Olisi väärin verrata Knausgårdia ja Väisästä - kahta niin erilaista kirjailijaa - toisiinsa, mutta en tietenkään lukijana voi mitään sille, että teokset pakostikin vertautuvat ainakin osittain. Siinä, missä Knausgård on väkevä ja vakava, on Väisänen aistikkaampi ja hauskempi - kummallakin isän alkoholismi ja tietty ulkopuolisuuden tunne antavat oman sävynsä kerrontaan. Väisänen kuitenkin viettelee sanoillaan dokumentoivaa Knausgårdia enemmän, hän kirjoittaa tyylitellysti, hauskuudessaan haikeasti. Kummankin kirjailijan tekstistä pidän suunnattomasti.

Väisäsen kirjoitustyyliä ei voi kuin ihailla. Hänen lauseensa ovat hiottuja, mutta ajatus silti lentää. Ja voi, miten se lentääkään! Toiset kengät voisi olla täydellinen romaani, mutta paikoin kerronta tuntuu irralliselta kirjan tarinasta. Tämä tosin selittyy sillä, että taiteellinen, seksuaalista identiteettiään hakeva Antero on osin irrallaan ympäröivästä arjesta. Hän katsoo maailmaa toisin, näkee valoa jopa juuttisäkkiin sullottuna, vaikka tiedostaa samalla kaiken säkin ulkopuolella olevan. Toisissa kengissä Anteron sisäisen maailman kuvaus korostuu ja juuri se tekee Väisäsen romaanista niin rakastettavan ja niin taidokkaasti kerrotun.

Toiset kengät on ihana (!) kirja. Se on täynnä ironiaa ja haaveita, napakkaa sanailua ja yksityiskohtiin suuntautuvaa kauneudentajua. Se on täynnä elämää, elämän- ja taiteennälkää, kuvausta nuorukaisesta, joka uskaltaa epävarmuudessaankin olla erilainen niin perheensä sisällä kuin kouluyhteisössä. Toiset kengät katsoo välillä aika hulluakin maailmaa lempein silmin aina Oulusta Savolinnaan; se luo elämän virtausta uuteen, käänteiseen suuntaan.

****½

Toisiin kenkiin on ihastunut myös Luru. Jaakko piti etenkin kirjan kielestä, niin minäkin!

Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna

Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna
Kustantaja: Otava 1998
Alkuteos: Anna, Hanna och Johanna 1994
Suomennos: Laura Jänisniemi
Kannen kuva: Suomen kuvapalvelu
Sivuja: 364 (SSKK:n painos)
Ruotsalainen romaani

Voi luoja millainen kertoja äiti olikaan ollut! Hän oli kertonut keijukaisista, jotka tanssivat järvellä kuun hohteessa, ja noidasta, joka oli naimisissa sepän kanssa ja osasi taikoa sekä ihmiset että eläimet tiedottomiksi. Annan varttuessa sadut olivat venyneet pitkiksi tarinoiksi salaperäisen rajaseudun ihmisten elämästä ja kuolemasta. Kun hän oli täyttänyt yksitoista vuotta ja ruvennut käymään kriittiseksi, hän oli ajatellut että kaikki valhetta, että tuo kummallinen maa oli olemassa pelkästään äidin mielikuvituksessa.

Ruotsin ja Norjan välinen rajaseutu on Annan muistelemaa kummallista maata. Se on kovan työn, ahdistuksen, uskonnon, viinan sekä rakkauden ja rakkaudettomuuden repimää seutua, ja siellä ovat Annan juuret. Kaupungissa kasvanut, koulutettu Anna valvoo vanhainkodissa unohdukseen vaipuneen äitinsä Johannan vuoteen äärellä, katsoo että äiti syö, miettii mitä äiti muistaa tai tunnistaa. Mietteet vievät Annan niin oman äidin kuin isoäidinkin elämään. Isoäiti Hanna vietti lapsuutensa Taalainmaalla maalaistalon tyttärenä ja eli sitkeänä ja ylväänäkin karun ja koruttoman elämän. Hannan tytär Johanna, Annan äiti, kasvoi kaupunkilaiseksi: sosiaalidemokraatiksi, oman tiensä kulkijaksi, silti osin alistetuksi. Anna pohtii omaa paikkaansa suvun naisten joukossa ja alkaa etsiä juuriaan ja paikkaansa.

Ruotsalaisen Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johanna (1994) kertoo kolmen sukupolven naisen elämäntarinat ja kuljettaa lukijansa Taalainmaalta kaupunkeihin, metsäseudulta rannikolle sekä mereltä vanhainkotiin. Rakastettu kirja ehti olla lukulistallani vuosia ja varsin suurin odotuksin luin sen nyt tammikuun hiljaisina tuokioina.

Voi luoja miten syyllisyys painaa, äiti.Esimerkiksi silloin kun jostain putkahtaa esiin vanha lakana, johon on kirjoitettu koukeroiset nimikirjaimet A.H. Tai ne sinun ompelemasi pyyheliinat. Sanoit löytäneesi ihanaa froteeta. Se piti paikkansa, pyyhkeet ovat vieläkin ehjiä, eikä mikään muu pyyhe kuivaa yhtä hyvin eikä hiero ihoa niin mukavasti kuin ne.
Sinä ompelit minulle ”kapiot”, ja minä nauroin sinulle, kaiken sellaisenhan olisi voinut ostaa tarvittaessa. Et kai sinä ajatellut, että sinut torjuttiin ja sinua halveksittiin, toivottavasti et. Sinulle tuli varmaan vain epämääräisen surullinen olo.

Fredrikssonin romaanissa elämä on kovaa. En yleensä lue mielelläni surkeuskuvauksia, koska kaikkien kaltoinkohdeltujen, pilkattujen, petettyjen ja arjen vastoinkäymisiä vastaan sinnittelevienihmisten tarinoiden lukeminen on monesti raskassoutuista. Anna, Hanna ja Johanna on kuitenkin enemmän kuin vain kovan naisarjen kuvausta. Fredriksson käy läpi sukupolvien ketjua kuvaten niin elämää eri aikakausina kuin juuri nyt: kaikki naiset asemoituvat niihin odotuksiin, jotka ovat leimallisia heidän omalle sukupolvelleen.

Kirjan tunnelma onkin sopivan raskas: on kuin sitä lukiessa istuisi huoneessa, jossa on pölyiset samettiverhot ja hiljainen tunnelma, mutta verhoja raottamalla ikkunasta näkyy kuitenkin ruotsalaismetsä jylhine kuusineen ja kuvittellisine keijukaisineen, joihin Annassa, Hannassa ja Johannassa viitataankin. Paikoitellen elämän kuvaus on liki kansatieteellistä: Hannan riimusauva, maatalon töiden kuvaus, kaupunkilaiselämän sosiaaliset kerrostumat ja vaikkapa syyt Johannan porvarisvihaan on kirjoitettu etnologisesti. Tämä kansatieteellisyys viehättää, mutta aavistuksen myös vieraannuttaa. Fredriksson kirjoittaa suurista menetyksistä ja koskettavista asioista, mutta ainakaan minua kirja ei koskettanut tunnetasolla - ja juuri sitä koskettavuutta olisin laadukkaassa lukuromaanissa kaivannut. Vertaan Fredrissonia ainakin osin Sirpa Kähköseen, jonka tuotanto onnistuu olemaan samaan aikaan arjen kuvailussa tarkkaa ja silti koskettavaa, koukuttavaakin. Fredrikssonin kohdalla - toisin kuin Kähkösen - uumoilen, etten tule muistamaan romaania kovin hyvin enää esimerkiksi vuoden kuluttua.

Anna, Hanna ja Johanna on kuitenkin oikein hyvä romaani, sen lukeminen oli nautittavaa. Kirjan rakenne on toimiva: Anna luo oman kuvansa Hannan ja Johannan tarinoista, poimii muistojen johtolankoja, pohtii tarinoita esineiden ja paikkojen takana. Näistä tarinoista muodostuu kirjan punainen lanka, realistinen kertomus saman suvun naisista, äideistä ja tyttäristä, jotka elämä on kasvattanut vahvaksi silloinkin, kun pitäisi saada lupa olla heikko. Jokaisen naisen elämää Fredriksson kuvailee uskottavasti, naisista tulee lukijallekin tuttuja. Aivan tasalaatuista Fredrikssonin henkilökuvaus ei kuitenkaan ole: Hannan tarina on kiinnostavin ja koskettavin, siitä on helpoin saada kiinni. Anna taas kaiken yhteennivojana tulee tutuksi, mutta Johanna jää vieraaksi. Johannasta tulee äiti-tytär-ketjun sivuhenkilö. Romaanin miehet ovat kauttaaltaan sivuroolissa, mutta statisteja he eivät ole. Miesten teot määräävät naisten asemaa, muuttavat elämää, tahtoen tai tahtomattaan pakottavat rooliin, johon on joskus vaikea mahtua.

Anna, Hanna ja Johanna on leimallisesti naisten kirjallisuutta. Fredrikssonin romaani korostaa sitä, että jokaisen naisen tarina ansaitsee tulla kerrotuksi - ja monilla tuo tarina rakentuu syyllisyydestä, kiitollisuudesta ja tyttäristä.

**** 

Kirjaan ovat ihastuneet muun muassa Jaana, Jenni ja Liisa.

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Amor Towles: Seuraelämän säännöt
Kustantaja: WSOY 2012, Aikamme kertojia -sarja
Alkuteos: Rules of Civility 2011
Suomennos: Hanna Tarkka
Kannen kuva: Daniel Weisser/Westend61/Fennopress
Sivuja: 445
Romaani, Yhdysvallat

Nyt ei ollut kyse siitä, kuka oli apustanut kenet tai kuka istui elokuvissa kenenkin vieressä. Leikin luonne oli muuttunut, tai ei se oikeastaan edes enää ollut mitään leikkiä. Kysymys oli siitä, kuinka yhdestä yöstä selvittiin seuraavaan, mikä on usein vaikeampaa kuin miltä se kuulostaa ja aina erittäin yksilöllistä.

New York 1930-luvun lopussa. Toiveiden, jazzin, yökerhojen, nokkelien tyttöjen, rikkaiden poikien, toimistotalojen, kylmien vuokra-asuntojen ja samppanjan kaupunki. Toimistotytöt, venäläisimmigranttien tytär Katey ja Indianasta kotoisin oleva Eve ovat kämppäkaverukset ja parhaat ystävykset, jotka osaavat pitää hauskaa, mutta etsivät koko ajan sitä oikeaa. Vuoden 1938 aattona he tapaavat komean (totta kai!) pankkiirin Tinker Greyn, joka etsii rappiolle joutunutta veljeään. Katey, Eve ja Tinker löytävät nopeasti yhteisen sävelen, mutta ilonpito jää lyhyeksi, kun onnettomuus osuu tielle ja kolmikon niin välitön ystävyys muuttuu. Sota uhkaa Eurooppaa, Yhdysvallat räpiköi suuren laman jälkitunnelmissa, mutta New York elää omaa elämäänsä.

Seuraelämän säännöt (2011) on manhattanilaisen sijoitusalan ammattilaisen Amor Towlesin esikoisromaani.
Romaanin vastaanotto blogimaailmassa on ollut ristiriitainen: Kirjavan kammarin Karoliina löysi kirjasta menneen maailmaan taikaa, mutta koki koko kirjan hieman laskemoidusti kirjoitetuksi, Ilselän Minnan mukaan kirjan jälkimaku oli kuin olisi lukenut liian monta Gantin kuvastoa peräjälkeen, kun taas (niin ikään) kanssani melko samanlaisen lukumaun omaava Sinisen linnan kirjaston Maria sai haikeankauniin, runollisen ja silti säröisän lukukokemuksen. Luin kirjan joulun jälkeisten välipäivien aikaan ja, kuinka ollakaan, oma lukukokemukseni sijoittuu jonnekin blogiystävieni mielipiteiden väliseen maastoon.

Siinä voileipää haukatessani saatoin katsella, kuinka New York -uskovaiset suorittivat pyhiinvaellustaan. Nuo ihmiset, jotka olivat alkujaann Euroopan eri kolkista ja käyttivät vaatetuksessaan kaikkian mahdollisia harmaan sävyjä, käänsivät Vapaudenpatsaalle selkänsä ja marssivat vaistomaisesti kohti Broadwayta puskien sisukkaasti päin uhkaavaa tuulta, pidellen kiinni täsmälleen samanlaisista hatuista, jotka peittivät samalla tavalla leikattuja hiuksia, ja tyytyväisinä siitä, että saattoivat laskea itsensä noiden toisistaan erottumattomien joukkoon. Vaikka heillä oli takanaan tuhatvuotisen kulttuurin perintö, kullakin oma pilkahduksenomainen näkemyksensä imperiumista ja inhimillisen taiteen huipuista (Sikstuksen kappelista tai Götterdämmerburgista), he tyytyivät nyt ilmaisemaan yksilöllisyyttään valitsemalla lauantai-illan matineoista oman suosikkinsa: Gingerin, Royn tai Buckin.

Seuraelämän säännöt sekoittaa sujuvasti ihmissuhdedraamaa, luokkayhteiskuntaa sekä Eurooppalaisen perinnön vaikutusta Yhdysvalloissa. Towles kirjoittaa pääosin sujuvasti, viljelee koko romaaniaan kannattelevaa surun soittoa ja huumoria sopivassa suhteessa. Traagisten sattumusten, kehystarinan onnettomuuden ja Eurooppaa uhkaavan sodan vastapainoksi napakan Kateyn kertojanääni palauttaa aina romaanihenkilön itsensäkin maanpinnalle: Kun lasku tuli, samppanja alkoi tuntua päässä. Towles kuvailee - ja nimenomaan kuvailee - kaikkea miltei valokuvamaisesti ja hieman asetelmallisesti: on yhden karaatin timanttikoruja, Bentley-autoja, älykkötytölle sopivia kirjoja ja nopeita käänteitä kustannusalalla; on jazz-musiikkia, vauraan luokan retkiä ja venäläisten, juutalaisten ja kiinalaisten asuttama etninen New York. Aikakauden metropolia kirjailija kuvailee kauniisti ja kiehtovasti, rakkaudella ja samaan aikaan niin varmalla tyylillä, että kirja jää vaille yllätyksellisyyttä. Mitään uutta Towles ei näin ollen kotikaupunkinsa romanttisväritteiseen kuvaukseen tuo, mutta yllätyksettömyydessäänkin korostaa kaupungin arvoituksellisuutta: Kateylle kaupunki muuttaa suuntaansa kuin kobran pää, ja aika näyttää suunnan. Newyorkilaisille kaupunki ei ole aina helppo paikka, sillä kun on syntynyt New Yorkissa, ei ole New Yorkia minne paeta.

Romaanin suurin ongelma on se, ettei Towles tunnu tietävän, milloin on hyvä lopettaa. Kiehtovan tarinan ja miellyttävän ajankuvan vuoksi Seuraelämän sääntöjä lukee mielellään, mutta romaanin loppu olisi voinut tulla aikaisemminkin. Onneksi romaanin viihdyttävyys korvaa sen pitkittyneisyyttä. Olen usein kirjoittanut jossain määrin kielteisesti kirjojen viihteellisyydestä, mutta nyt viihdyttävyys ja viihteellisyys kumpikin tulivat minulle kuin tilauksesta. Seuraelämän sääntöjen tunnelma toi minulle muistumia Kalotayn Bolsoin perhosesta ja Tóibínin Brooklynista, jotka molemmat ovat maahanmuuttajien historiaa peilaavia kirjoja, joiden lukemisesta nautin, mutta jotka eivät tarjonneet viehätystään enempää. Ei niiden tarvinnutkaan, sillä hyvälle välipalakirjalle on aina paikkansa. Kuten Liisa, sain mainion, joskin tiivistämistä kaipaavan lukukokemuksen; viehättävän ja kepeän suklaalevyn - tai omassa tapauksessani joulun kolmannen suklaakonvehtirasian - seuralaisen. En kokenut mitään elämää suurempaa, vaan nautin lukemastani ja niin oli hyvä. Pidin Seuraelämän säännöistä enemmän kuin ennakkoon odotin.

Vaikkei Towles osaa tiivistää, niin minä (joskus, uskokaa tai älkää) osaan ja summaan kirjasta seuraavaa: Seuraelämän säännöt on tyylikäällä tavalla viihdyttävä romaani, josta on helppo saada ote. Towlesin romaanin parissa aika vierähtää mukavasti, mikä varmasti on eräs lukuromaanin tarkoituskin.

Kaikki, mikä tehdään seurassa, pitäisi tehdä muita läsnäolijoita kunnioittaen.
- Romaanin liite: Nuoren George Washingtonin Seuraelämän säännöt -

***½

Paul Auster: Talvipäiväkirja

Paul Auster: Talvipäiväkirja
Kustantaja: Tammi 2012, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Winter Journal 2012
Suomennos: Erkki Jukarainen
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 225
Kaunokirjallinen elämäkerta, päiväkirjamainen kuvaus

Ajattelet että se ei koskaan tapahdu sinulle, että se ei voi tapahtua sinulle, että olet ainoa ihminen maailmassa, jolle sellaisia asioita ei koskaan tapahdu, ja sitten, yksi kerrallaan, kaikki niitä alkaa tapahtua sinulle niin kuin jokaiselle muullekin.

Paul Auster puhuttelee lukijaa heti Talvipäivänkirjansa (2012) ensimmäisessä kappaleessa. Vai puhutteleeko hän itseään? Muistelmamainen, omaelämäkerralliseksi luonnehdittu teos osoittaa, että kertoessaan elämästään Auster puhuttelee itseään toisessa persoonassa ja tempaa samanlaisella puhuttelevalla tyylillä lukijansa osaksi omia muistojaan: On kesäkuu 1959. Olet kaksitoistavuotias ja pääset viikon kuluttua peruskoulun ala-asteelta...

Talvipäiväkirja koostuu erilaisista väläyksistä, jotka valottavat Austerin elämää. Esiin nousevat niin Austerin äiti-suhde, kirjailijan itsensä kokemat paniikkikohtaukset, nuoruusiän hapuilevat seksikokemukset ja aikuisen iän kypsä ja rakkaudentäyteinen avioliitto sekä rakkaus kirjoihin ja baseballiin. Olen lukenut Austerin teoksia liki 20 vuoden ajan, mutta epäsäännöllisesti, sillä koen hänen tuotantonsa hyvinkin epätasaisena. Kiinnostuin Talvipäiväkirjasta heti, kun kirjan ilmestymisestä kuulin ja Leena Lumen bloggaus lisäsi kiinnostustani. Toivoin ja sainkin teoksen joululahjaksi. Uskoin kohtaavani liki täydellisen sydäntalven kirjan.

Ensi hetkestä lukien kaikki oli hänen kanssaan toisenlaista. Tällä kertaa ei enää oman mielikuvituksen tuotetta, ei haavemaailman projektiota vaan todellinen ihminen, ja hän sälytti todellisuutensa sinulle heti kun te aloitte jutella, mikä tapahtui vain hetki sen jälkeen kun ainoa yhteinen tuttavanne esitteli teidät toisillenne 92. kadun NMKY:n aulassa runonlausuntaillan päätyttyä --

On ehkä jo jossain määrin kulunut ilmaisu huudahtaa, että "olisin halunnut pitää tästä kirjasta niin ja niin paljon", mutta Talvipäiväkirjan kohdalla tuo huudahdus pitää paikkansa. Periaatteessa Austerin omaelämäkerrallisessa teokssa on kaikki kohdallaan: on kiehtovan kirjailijan elämä kaikkineen, paljaana ja muistin mukaan poukkoilevana; on taidokkaasti kirjoitettua tekstiä, vaikuttavia elämäntapahtumia, kuten ensikohtaaminen elämänsä rakkauden kanssa, sekä pieniä väläyksiä vaikkapa siitä, miltä tuntuu viisivuotiaana saada leikkiharava päähänsä. Kaiken lisäksi Auster on taitava kirjoittaja ja hänen tekstinsä on kaunista ja hyvää.

Kirjaa aloittaessani oli ihastuksissani, mutta kokonaisuutena Talvipäiväkirja ei täysin toimi, se on liiankin hajanainen ja vaikka moni yksittäinen asia kiehtoo ja avaa lukijalle sitä kirjailijaelämää, jonka Auster haluaa kertoa, on kirjassa on myös paljon sellaista, joka ei pitänyt ainakaan minun mielenkiintoani yllä. Elämäntapahtumasta ja osoitteesta toiseen liikkuminen on kiinnostavaa, mutta lyhyet kappaleet eivät aina kytkeydy toisiinsa ja kokonaisuudesta jää luonnosmainen vaikutelma: kuin kirjailija olisi kirjoittanut niitä näitä, kaikkea mikä mieleen juolahtaa. Päiväkirjan ideaan tuo fragmentaarisuus toki sopii, mutta kirjasta nauttiakseen on hyvä tuntea Austerin aiempaa tuotantoa sekä hänen elämäkertansa keskeiskäänteet.

Talvipäiväkirja siis on hieno kirja - hieno kaikille Paul Austerin tuotannon ystäville. Kirja antaa mahdollisuuden sukeltaa Austerin muistoihin, sisäiseen maailmaan, rakkauksiin, pelkoihin ja lapsuuteen. Talvipäiväkirja on kuitenkin siinä määrin fragmentaarinen, etten suosittele sitä kenenkään ensimmäiseksi austeriksi lukuun ottamatta Siri Hustvedtin, Austerin vaimon, kirjoista pitäviä. Näen Talvipäiväkirjan poukkoilevassa älyllisyydessä paljon samaa kuin Hustvedtin romaanissa Kesä ilman miehiä. Molemmissa kirjoissa ajatuskulku on katkonaista, kumpikin teos on kirjoitettu hyvin ja molemmat sisältävät elämän suuria ja pieniä kysymyksiä, toinen fiktiona, toinen omaelämäkerrallisena.

Vaikka en vaikuttunut niin suuresti kuin toivon, uskon kirja arvon kasvavan mielessäni ajan myötä. Kokonaisuudessaan Talvipäiväkirja on kauniinmelankolinen teos ikääntymisestä ja kirjailijuudesta. Austerin paikoin syvissäkin vesissä vellovissa muistoissa on valoa ja lämpöä. Talvipäiväkirjasta jää päällimmäiseksi hyvä olo.

***½ (tasapainottavasti!)