3 x kuninkaalliset: Ihan oikeita kuninkaallisia ja Monarkian murusia

Ah, kuninkaalliset! Nuo historian painolastia kantavat, paparazzien jahtaamat, julkisuudessa marinoidut suvut kuningataräiteineen, hulluuksineen, ihanuuksineen ja valtionsalaisuuksineen. Minä kuulun niihin, jotka eivät tietenkään kannata monarkiaa, mutta jotka löytävät tiettyä lumoa tiettyjen maiden kuninkaallisista ja näiden historiasta. Olen niitä, jotka eivät katso televisiosta jääkiekkoa, mutta jotka liimaantuvat skonssien ja nessupaketin kanssa kuninkaallisten häiden tv-lähetyksen äärelle. Esimerkiksi nyt viimeksi Meghanin ja Harryn häät olivat minulle kuin MM-jääkiekon loppuottelu tai formulakisojen huipentuma.

Siksi on aika tuoda Lumiomppuunkin muutama kuninkaalliskirja -- kuninkaallisten vilkutusten ja poskisuudelmien kera, toki! 

👑

Kaisa Haatanen ja Sanna-Mari Hovi: Monarkian muruset
Johnny Kniga 2018
Ulkoasu Maria Mitrunen
400 sivua


No nyt! Kirja, jollaista olen tietämättäni toivonut jo kauan!

Kaisa Haatasen ja Sanna-Mari Hovin Monarkian muruset on kauttaaltaan ihanaa luettavaa: informatiivista ja hauskaa. Haatanen ja Hovi käsittelevät hoveja ympäri maailman aina Euroopan minivaltioista Japanin ja Lesothin kuninkaallisiin perheisiin. Koska itselleni rakkain on brittihovi, niin luin kirjasta erityisen tarkkaan juuri saarivaltiota käsittelevät osiot. Sen sijaan esimerkiksi Belgian ja Arabimaat vain selasin -- toki joskus voi käydä niin, että alan potea pakottavaa tunnetta syventyä "Belgian pyövelin" elämään (hmm, miksikäs ei!).

Leikkisä, mutta (tai ehkä muttan voi jättää pois: leikkisä ja) paljon tietoa sisältävä kirja suhtautuu kuninkaallisiin riemastuttavan tasavaltalaisesti: kuningaskuntaa ei kaivata, mutta muiden maiden kuninkaallisten tapoja on kiinnostavaa seurata. Haatanen ja Hovi kertovat niin kuninkaallisten sukupuista kuin hovietiketistä, mutta nostavat esille myös monenlaisia kuriositeetteja, populaarikulttuuria ja kadonneita kuningashuoneita. Suomen kuningasaikeille on oikeutetusti oma lukunsa. Kirjailijoiden omat kommentit kirjan marginaalissa (useimmiten) naurattavat. Ulkoasultaankin onnistuneesta teoksesta on helppo olla innoissaan.

Pimm’s Cup valmiiksi (ohje löytyy tietenkin Haatasen ja Hovin kirjasta) ja Monarkian murusiin tutustumaan, mars, mars!

👑

Robert Lacey: The Crown. Todellinen tarina
Otava 2017
The Crown: The Inside History 2017
Suomentanut Tarja Kontro
309 sivua

Varmaksi en osaa sanoa, mutta kovin villi veikkaaja minun ei tarvitse olla arvellakseni, että moni brittihovin ystävä seuraa Netflixin The Crown-sarjaa. Tai jos ei ole suoratoistopalvelun tilaaja, niin seuraisi ainakin silloin, jos sarja tulisi vaikkapa Ylen kanavilta. Sarja onkin ihan mahtava: se luotaa varsin syvälle kuningatar Elizabeth II:n elämään niin julkisuudessa kuin kulissien takana. Paitsi kuningattaresta, sarja kertoo myös Ison-Britannian politiikan käännekohdista: suurvalta-ajan murenemisesta, toisen maailmansodan jälkeisestä maailmasta, median muutoksista ja moraalikäsityksistä. Kahdella ensimmäisellä tuotantokaudella kuningatarta näytellyt Claire Foy on tehnyt upeaa roolityötä.

Robert Laceyn The Crown. Todellinen tarina -teos ei kerro tv-sarjan kuvauksista eikä näyttelijöiden elämästä, vaan esipuheensa mukaisesti se kysyy: Mikä on todellista? Ja mikä on kuviteltua? Fiktion, mitä tosipohjainenkin tv-sarja on, taustoittamiseksi Laceyn kirja tarjoaa mainiota luettavaa. Se syventyy kevyesti (mikä ihana paradoksi: syventyä kevyesti!) The Crown -sarjan teemoihin, mutta todellisten tapahtumien kautta. Historia kerrotaan sellaisena kuin se tunnetaan. Runsas kuva-aineisto rikastaa kokonaisuutta.

The Crownin uusia kausia odotellessa...

👑

Karoliina Suoniemi: Ihan oikeat prinsessat ja prinssit
Avain 2018
Ulkoasu: Tarja Kettunen
112 sivua

Nyt kun kuninkaalliskirjoista puhutaan, en malta olla nostamatta esille vielä yhtä työkirjaani. Blogiani säännöllisesti seuraavat tietävät, että tuon täällä töitäni esille äärimmäisen harvoin, yleensä vain kirjamessupostauksissa ja muuten aivan poikkeustapauksissa. Tänä vuonna näitä poikkeuksia tulee muutaman kerran ja niistä yksi liittyy vankasti kuninkaallisiin.

Karoliina Suoniemen Ihan oikeat prinsessat ja prinssit näet kuuluu suorastaan jokaisen Euroopan kuningashuoneista kiinnostuneen kirjahyllyyn sinne Monarkian murusten viereen. Teos kertoo tosielämän prinsseistä ja prinsessoista; siitä, miten he elivät ja elävät, keitä he ovat ja oliko tai onko heidän elämänsä onnellista.

Kirja tarjoaa laajan historiallisen jatkumon aina Rikhard Leijonamielestä, Elisabeth I:stä ja Katariina Suuresta keisarinna Sisiin, teloitettuun prinssi Alekseihin ja edelleen naapurimaamme “tavalliseen” poikaan eli prinssi Danieliin ja Englannin pieneen prinssi Georgeen. Jokainen luku esittelee kuninkaallisen elämäkerran, mutta tarjoaa myös yllätyksiä: kuka esimerkiksi ei puhunut hallitsemansa maan kieltä, kuka koki olevansa vastakkaista sukupuolta, kenen kunniaksi Turun linnassa juhlittiin kahdeksan päivää, kuka pelaa Pokémon Go:ta?

Ihan oikeat prinsessa ja prinssit on suunnattu lapsille, mutta mielestäni kirja antaa jotain kaikenikäisille kuninkaallisten historiasta kiinnostuneille lukijoille. Ja koska teos on työkirjojani, olen siitä tietenkin aivan täpinöissäni.

👑

Mikä on teidän suhtautumisenne kuninkaallisiin? Kuuluuko esimerkiksi The Crown suosikkisarjojenne joukkoon? Saavatko kuninkaalliset häät vaihtamaan kanavaa vai liimaantumaan television ääreen? Onko Tower, Tukholman kuninkaanlinna, Versailles tai Turun linna tuttu?

Viljaa ja äänikirjoja

Elokuu on mielestäni vuoden ihaninta aikaa joulun ja syksyn ohella. Nyt kaikki on jotenkin uutta ja silti vanhaa ja tuttua. On vielä ihanan lämmintä, vaikka toisaalta kaipaan jo villatakkikelejä. On vielä kukkia ja valoa, mutta on myös pimeneviä iltoja. Kaikkialla tuoksuu maa: kypsyvät omenat, multa, mäntykangas, mutta jossain vielä vastaleikattu nurmikko ja kesäsateen jälkeinen koivikko. Olo on toisaalta päättäväinen: kesän jälkeen palaan salille, lenkkeilen enemmän, koetan edes kerran viikossa keittää puuroa. Ja toisaalta laiskottaa, jopa kirjabloggaus, muttei onneksi lukeminen: tällä hetkellä minulla on kesken kolme hyvin erilaista kirjaa.

Jos ei laiskota lukeminen, niin ei sen puoleen äänikirjojen kuuntelukaan. Innostuin uudelleen kuuntelemaan kirjoja, mutta nyt tietokirjallisuutta. Romaanit mieluummin luen, joskin etsin koko ajan hyvää kuuntelufiktiota. Ajatukseni vaan harhailevat, suorastaan karkailevat silloin kun koetan kuunnella romaaneja. Unohdan henkilöiden nimiä, havahdun, kun en muista, miksi hahmo X meni paikkaan D jne. Napakat, kertovat tietokirjat pitävät ajatukseni paremmin kurissa ja aihepiiriltään innostava kirja saa minut nyökyttelemään ja joskus kiistelemäänkin. Edellä mainittuja teen tietenkin ajatuksissani; Minulla on tapana kuunnella äänikirjoja lenkkeillessäni, joten en lenkkipolun varrella sentään ala elehtiä päälläni tai väitellä ääneen. Haha.

Tällä hetkellä käytössäni on ollut BookBeat-palvelu, mutta yhtä hyvin voisin tilata sen kilpailijan Storytellinkin. En usko, että palveluissa on juuri muuta eroa kuin että toisessa on mukana Tammen ja WSOY:n, toisessa Otavan kirjoja. Muiden kustantajien tuotantoa on kummankin valikoimissa, mutta olisiko Storytellissä hieman enemmän englanninkielisiä?

Mitä sitten olen viime aikoina kuunnellut, mitä on jäänyt kesken? Kesken ovat jääneet muun muassa Sophie Kinsellan Himoshoppaajan ratkaiseva askel ja Sophie Hannahin Nimikirjainmurhat. Edellinen, koska se oli liian hömppää makuuni. Jotkut Kinsellan teokset, kuten Kevytkenkäinen kummitus, ovat olleet kohtalaisen mainiota kuunneltavaa, mutta himoshoppaajahahmon häähörhöily ei jaksanut kiinnostaa. Nimikirjainmurhat taas toimisi ehkä paremmin luettuna. Hannahin teoksessa on mysteeritunnelma kohdillaan, mutta ehkä kuitenkin luen Poirotit kirjoina ja Christien itsensä kirjoittamina - silloin kun dekkarinostalgiaa kaipaan.

Kuunnelluista haluan erikseen nostaa esille Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa -kirjan, joka vei mukanaan. Teoksen fokuksessa on kysymys siitä, miten tehdä työelämästä itsensä näköinen. Työmaailma muuttuu ja uudenlaisia mahdollisuuksia tehdä itselle mielekästä työtä on enemmän ja enemmän. Näin on Rämön ja Valtarinkin kohdalla, molemmilla naisilla on monipuolinen, heille itselleen mieluisia asioita sisältävä työnkuva. Unelmahommissa antoi paljon ajateltavaa, mutta pientä kateuttakin kirja mielessäni nosti: että joku oikeasti istuu kahvilla tai viinillä mukavan porukan kesken tai vie perheensä puuhamaahan ja laskuttaa siitä kaikesta. Tai miten joku tekee bloggaamisesta ammatin. Kateus, kuten kirjassakin todetaan, voi olla voimavara. Hyvä kateus vie ihmistä eteenpäin. Eivätkä Rämö ja Valtari onneksi kerro vain mielekkään työn ihanuudesta, vaan myös siitä kovasta työstä, jota unelmahommatkin vaativat.

Unelmahommissa on äänikirjana kuta kuinkin täydellinen: kerronta on hauskaa ja napakkaa, Rämön, Valtarin ja eri asiantuntijoiden kokemukset rytmittyvät kivasti. Pienestä toistosta huolimatta kirja antoi paljon oivalluksia. Hetkittäin toki ärsyynnyinkin: työnkuvat muuttuvat ja moni voi oikeasti tehdä unelmastaan työtä. Loistavaa! Mutta miksi pitää vähätellä ”konttorirottaa”, koska jonkun unelmahomma voi oikeasti olla kellonkortin määrittelemän työajan puitteissa tehty assistenttityö. Pieni ärsyyntyminen piristi sekin, antoi vauhtia lenkille.

Ennen kaikkea Unelmahommissa antaa oivia eväitä pohtia omaa työtään: mitä minä haluan omalta työltäni? Mitkä ovat vahvuuksiani, mihin kannattaa panostaa, millä tehdä työstä parempaa? Työ ei aina ole ole paikka, jonne mennään, vaan asia jota tehdään. Sisältö tekee työn.

Kukapa ei olisi kiinnostunut lukemaan ulkomaisten kokemuksista Suomessa? Ehkä jotkut, mutta veikkaan aihepiirin kiinnostavan useimpia. Taught by Finland -blogistaankin tunnetun opettaja Tim Walkerin Lost in Suomi on mitä mainiointa kuunneltavaa: pieniä ja isoja episodeja Suomesta ja Yhdysvalloista, rakkaudesta ja perheestä, maailmankatsomuksesta, opettajuudesta, ruoasta, metsästä… Onhan se nyt hauska lukea (tai tässä tapauksessa kuunnella!) siitä, millaista on mennä ensimmäistä kertaa alasti saunaan – tai koettaa toteuttaa Suomessa opittua saunakulttuuria Yhdysvalloissa; Miten erikoisia suomalaisten kirjoittamattomat tervehtimissäännöt ovat; Kuinka itsenäisiltä suomalaisnuoret vaikuttavat amerikkalaisiin verrattuna. Tuttua ja vierasta, sopivasti, helposti.

Lost in Suomessa olen äänikirjamukavuusalueellani: sujuvaa, mukavaa, hauskaa, vaivatonta kerrontaa. Episodimaisittain rakentuvat luvut mahdollistavat kuuntelun pienissäkin pätkissä. Kokonaisuudesta jää hyvä, lämmin mieli.

Sokerina pohjalla mainitsen vielä Ylen Hömppäkirjalistalle suosittelemani Kaisa Haatasen Ylipainolisämaksun. Meikkipussin pohjalta -teoksesta tuttu Tytti Karakoski matkustaa – lähelle ja kauas, yksin ja yhdessä, omatoimisesti ja ryhmämatkalla. Haatasen teksti on viihdyttävää ja kepeää, mutta se on täyttä timanttia. Se viihdyttää ja hetkittäin viiltääkin, vaan hetkittäin tarkkanäköisiä havaintoja matkustamisesta, turismista, uusista kokemuksista.

Ylipainolisämaksu on melkeinpä vaarallinen lenkkikirjaksi, koska a) kaltaiseni laiskanpulskea hölkkääjä innostuu tekemään itselleen ylimitoitetun pitkiä lenkkejä, koska kirja on niin hauska b) hetkittäin se naurattaa niin, että pissa meinaa tulla housuun, ja c) paikoitellen on pakko keskeyttää koko ylimitoitettu lenkki, jotta hapenotto ei vaarannu liiallisen nauramisen vuoksi. Noin hauskaa minulla ei ole koskaan ollut lenkillä. Lisää näitä!

Haluaisin kyllä löytää äänikirjaksi erinomaisesti sopivia romaanejakin. Sellainen olisi juonivetoinen, ei liian pitkä eikä liioilla henkilöhahmoilla varustettu, ja tietenkin se olisi myös äärimmäisen koukuttava. Suosituksia? BookBeatin tai Storytellin puolelta? Ehkä englanniksi löytyisi enemmän.

Kuunteletteko te äänikirjoja? Ja jos kuuntelette, niin ostatteko äänikirjoja, oletteko tällaisten palveluiden tilaajia, tai onko Audible tuttu? Millaisia kokemuksia viimeksi mainitusta on? Vai lainaatteko äänikirjoja esimerkiksi CD-muotoisina?

♥

Ja se vilja, niin: kotimme lähellä on peltomaisemaa. Kun kuljen siitä ohi näin elokuussa, en voi olla ajattelematta Juice Leskisen ”Syksyn säveltä”. Pahoittelen mahdollisesti tartuttamaani korvamatoa, mutta onhan se hieno kappale. Viime aikoina omissa kuulokkeissani on kuitenkin soinut ikisuosikkini Tori Amosin maistiaiskappaleet tulevalta Native Invader -levyltä. Kunhan se ilmestyy, saavat äänikirjat hetkeksi jäädä. 

Auringonkukkia ja BookBeat-kokemuksia

Auringonkukkaista viikonloppua! Tämä syyskesä jaksaa vuodesta toiseen ihastuttaa. Viime sunnuntaina Pokemonit johdattivat minut auringonkukkapellolle Tikkurilaan. Tai eivät oikeastaan suoraan johdattaneet, mutta lapseni ovat enemmän kuin innostuneita Pokemon Go:sta, joten teimme retken Tikkurilaan, jossa käymme verrattain harvoin. Lapset löysivät Pokemoneja, minä pääsin kuvaamaan auringonkukkia Heurekan lähellä olevalle maisemapellolle.

Se kuvaselitykseksi ja nyt asiaan. Joitakin vuosia sitten tein äänikirjakävelyjä, sittemmin kävely vaihtui hölkkään ja äänikirjat musiikkiin. Huomasin kaipaavani äänikirjoja, tällä kertaa juoksua siivittämään. Halusin kuunnella sopivan kepeää kerrontaa, sellaista joka ei saisi ajatuksiani harhailemaan. Olen näet huomannut, että itselleni sopivat parhaiten melko viihdyttävät äänikirjat, kun taas tekstiä lukiessani kaipaan usein jotain enemmän.

BookBeat, Bonnierin hiljattain lanseeraama uusi e- ja äänikirjapalvelu*, aloitti nyt kesällä. BookBeat tarjoaa kahden viikon ilmaisen tutustumisjakson, jonka jälkeen tilausta voi jatkaa kuukausimaksulla. Tilauksen voi irtisanoa milloin vain. 

Koska olin kaivannut äänikirjojen pariin, päätin kokeilla ilmaisjaksoa ja huomasinkin jatkavani jo maksavana asiakkaana. Tänä aikana olen aloitellut paria e-kirjaa, jotka ovat jääneet kesken joko liiallisen kepeytensä tai puhelimen ruudulta lukemisen ärsyttävyyden vuoksi (minulla olisi käytössä myös iPad, lukulaitetta ei ole enkä ole sellaista hankkimassa; puhelin kulkee mukana melkein aina). Samoin pari aloittamaani äänikirjaa jäi kesken joko liian höpön juonen tai tietynlaisen vaativuuden vuoksi - tietynlaisella vaativuudella tarkoitan sellaisia hyviä romaaneja, jotka ansaitsevat parempaa keskittymistä ja joita luen mieluiten tekstinä omaa tahtiani.

Nyt elokuun aikana olen ehtinyt kuunnella kaksi äänikirjaa ja lukea yhden e-kirjan.

Ensimmäiseksi kuuntelin Kaisa Haatasen hauskan Meikkipussin pohjalta. Kirjasta voitte lukea tarkemmin vaikkapa Susan bloggauksesta. Äänikirjana (BTJ Finland**/ Johnny Kniga) teos toimi mainiosti ja sopi hyvin lenkkiseuraksi. Reippaasti keski-ikäisen Tytti Karakorven elämää ja listauksia oli ilo kuunnella: Minunkin mielestäni Suomi voisi joissakin asioissa olla enemmän kuin Englanti; Kustannustoimittajana tyrskähtelin aika tavalla kustannusmaailman kuvaukselle; Kuvaus pilatestunnista sai miltei pissaamaan pöksyihin. Hiisiläinen, hetkittäin minun teki myös mieli väittää Karakorpea vastaan! Olenkin iloinen, että Haatasen tuore Ylipainolisämaksu löytyy jo äänikirjana.

Toiseksi lenkkiäänikirjakseni valikoitui ruotsalaisen menestysdekkaristin Camilla Läckbergin yli 14 tuntia pitkä Enkelintekijä (Gummerus). Leena Lumi on kirjoittanut romaanista blogiinsa, joten jos haluatte enemmän tietoa, kurkatkaa sinne. Olipa ristiriitainen lenkki"luku"kokemus! Dekkarina erinomaisen koukuttava, mutta laajuudeltaan aivan liian pitkä etenkin äänikirjaksi. Lenkkeilyn lisäksi olen BookBeatin myötä kuunnellut äänikirjoja myös aamuisin töihin kävellessäni: työmatkani pituus on 30 km, joista kävelen noin kolme. Kaikesta tästä liikkumisesta huolimatta Enkelintekijän kuunteleminen otti yli kaksi viikkoa. Jos olisin lukenut kirjan tekstinä, olisi aikaa mennyt huomattavasti vähemmän. Olisinkin mieluusti siirtynyt jo uuden kuunneltavan pariin etenkin kun Läckbergillä on muutenkin tapana tuoda teoksiinsa runsaasti teemoja - nytkin mukana oli lapsensurmia, natseja ja nykyrasismia, juutalaisuutta, perhe-elämää ja sukupolvesta toiseen jatkuvaa epäonnea. Sen verran Enkelintekijä kiinnosti, ettei kirjan kuuntelua voinut jättää kesken, mutta seuraava äänikirja saa olla lyhyempi.

Ainoa kokonaan lukemani e-kirja oli Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi (S&S) joka on omakohtainen kuvaus masennuksesta. Teos oli ensimmäinen lukemani Vanhatalon kirja ja niin hyvä, että aloittelin BookBeatin kautta jo kirjailijan viimeisintä romaania Pitkä valotusaika. Luulen kuitenkin, että tulen nautiskelemaan Pitkän valotusajan lukemisesta painettuna kirjana. Keskivaikea vuosi sen sijaan sopi hyvin puhelimeltakin luettavaksi. Se on sujuvasti ja avoimesti, paljaastikin, kirjoitettu elämäkerrallinen tietokirja, joka päästää liki ja saa varmasti jokaisen lukijansa peilaamaan omia mietteitään Vanhatalon kokemuksia vasten. Sen perusteella arvelen, että löydän itselleni parhaiten e-luettavaa juuri kertovan tietokirjallisuuden parista. Keskivaikeasta vuodesta on kirjoittanut bloggaajista esimerkiksi Bleue.


Entä jatko? Olen vähän kahden vaiheilla, mutta niin kauan kuin kaipaan äänikirjoja lenkkikirittäjäkseni, aion jatkaa BoobBeatin tilaajana. Toivoisin tietenkin laajempaa äänikirjavalikoimaa, mutta ymmärrän äänikirjojen tekemisen kalleuden. E-kirjojen lukemisesta en nauti niin suuresti, että yksistään niiden vuoksi olisin valmis maksamaan palvelusta, mutta tämä mielipiteeni saattaa muuttua. Toisaalta juuri e-kirjojen ystäville BookBeatin uutuusvalikoima on erinomaisen hyvä. Itsekin tiedän, mitä aion puhelimeeni seuraavaksi ladata niin ääni- kuin e-kirjana.


Summaten:

+ helppokäyttöinen
+ tarjontaa sekä e- että äänikirjojen ystäville
+ paljon uutuuksia
+ Spotify-tyylisyys

- äänikirjavalikoima suppea 

Mitä mieltä te olette tällaisesta kirja"spotifysta"? Tai onko teillä kokemusta muista vastaavista palveluista? Etenkin äänikirjapalveluita saa suositella.

* Tätä postausta ei ole tehty yhteistyössä minkään tahon kanssa. ;) Itse siis kiinnostuin BookBeatista ja latasin sen ja nyt maksan palvelusta.
** BTJ Finland, työnantajani muuten, tekee äänikirjoja kirjastoille. Jos äänikirjojen kuunteleminen cd:ltä miellyttää, niin kirjastoissa on hyvät valikoimat.

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista
Johnny Kniga 2016
Allt jag inte mins 2015
Suomentanut Tarja Lipponen
Kansi Maria Mitrunen
291 sivua
Ruotsalainen romaani

Aloin miettiä, kuka Samuel oikeastaan oli. Puhuiko hän niin kuin minä, kun oli minun kanssani? Kuka hän oli, kun minä en ollut läsnä? Tiesinkö lainkaan hänen todellista minuuttaan?

Samulia ei enää ole, mutta hänet muistetaan, häntä muistetaan, muistellaan, mutta vain osin - kaikkea ei muisteta. Samuel on kuollut auto-onnettomuudessa, nimettömäksi jäävä kirjailija alkaa selvittää Samuelin viimeisiä hetkiä: oliko kyseessä onnettomuus vai ehkä itsemurha? Kirjailija haastattelee Samuelille läheisiä ihmisiä, tämän äitiä, Pantteria, Vandadia ja Laidea. Jokaisella on omat muistonsa ja mielipiteensä Samuelista, mutta kuinka luotettavia ne ovat?

Jonas Hassen Khemirin August-palkittua romaania Kaikki se mitä en muista voisi luonnehtia yhteiskunnalliseksi arvoitusromaaniksi. Se selvittää Samuelin kohtaloa monikerroksisesti, kulkee Tukholman monikulttuurisista lähiöistä berliiniläiseen taidemaailmaan ja hienoista, kauniista päivistä ruotsidemokraattien aiheuttamaan pelkoon.

Kaikki se mitä en muista on monella tapaa tyypillinen nykyromaani. Se on rakenteeltaan rikkonainen ja siinä yhdistyvät juoniromaani ja moniääninen minäkerronta. Samuelista kertovat kaikki muut paitsi edesmennyt Samuel itse. Khemiri on lahjakas kirjoittaja, joten hänen tekstiään lukee ilolla.

Minun on kuitekin todettava, että vaikka tunnistin taiten rakennetun, kirjoitetun ja suomennetun romaanin, jäin kaipaamaan sitä kuuluisaa jotain: jotain, mikä olisi jäntevöittänyt ansiokasta kokonaisuutta vieläkin enemmän, tuonut Samuelin lähemmäs lukijaa. Sillä vaikka nyt kävikin selväksi, että Samuel merkitsi monelle paljon ja oli kaikissa rooleissaan ja eri syistä tärkeä henkilö, jäi hän henkilöhahmona melko etäälle. En lukenut kirjaa Samuelin kohtalon selvittämisen vuoksi (vaikka toki olisin voinut, kaikki syyt ja seuraukset ovat kiinnostavia), vaan Khemirin kertojanlahjojen ja sen kerronnallisen moniäänisyyden, joka hän hallitsee.

Ja siksi kokonaisuus on kertakaikkisen onnistunut, romaani on kaikki kehunsa ansainnut. Kaikki se mitä en muista on samalla kertaa yhteiskunnallinen ja yksityinen, sirpalainen ja kuitenkin ehjä. Se on puhutteleva teos, joka saa ajattelemaan sitä, mitä kukin muistaa ja kertoo, mitä jättää pois, mikä on kenenkin totuus - ja miksi.

--
Myös täällä on blogiarvioita Khemirin romaanista: Leena Lumi, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Yökyöpeli hapankorppu lukee.

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korea. Siperiasta itään

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korea. Siperiasta itään
Kustantaja: Johnny Kniga 2014
Ulkoasu: Maria Mitrunen;  Etukannen kuva: Anthony Asael / Corbis / SKOY
Sivuja: 294
Mistä: Arvostelukappale
Matkaopas

On syyskuun puoliväli: kaikkialla kaupungissa kansanjoukot harjoittelevat kuviomarsseja ja voimisteluohjelmia puolueen vuosipäivää varten. Pikkulapsetkin treenaavat marssikuvioita kuusi tuntia päivässä. Harjoittelu tapahtuu kouluajan ulkopuolella, eli enimmäkseen iltaisin ja öisin. Se onkin ainoa yöelämä, mitä pääkaupungista on mahdollista löytää.

Suuri johtaja, Suuri isä ja Kansakunnan aurinko. Hänen poikansa, toinen suuri johtaja, joka sävelsi kuusi oopperaa kahden vuoden aikana ja ensi kertaa golfia pelatessaan löi useita-hole-in-oneja. Ja nykyinen suuri johtaja, joka uutisten mukaan teloituttaa sukulaisiaan mitä sairaimmilla tavoilla (eri asia sitten on, mitä on totta ja mikä tarua). Ja sitten: nälkää näkevä kansa; maa, jonka rinnalla Kiina on vapauden ja yltäkylläisyyden onnela; Satelliittikuvissa mustana, siis sähköttömänä, näkyvä maa. Propagandan mestarimaa, ydinaseilla pelotteleva valtio. Työläisten paratiisi, josta halutaan pois: Pohjois-Korea.

Matkakirjoihin kuuluvat ehdottomasti matkaopaskirjat, mutta Pohjois-Korea ei lie ensimmäisiä maita, jonne tulee mieleen matkustaa - tai josta ylipäätään tulee edes mieleen, että maasta julkaistaisiin matkaoppaita suomeksi  ja vieläpä suomalaisen tekemänä. Nyt sellainen on kuitenkin ilmestynyt ja kirjassaan Pohjois-Korea. Siperiasta itään Jouni Hokkanen vie maahan, jonne vain harva matkustaa.

Ehkä kaikkein vieraannuttavimman ruokailukokemuksen tarjoaa kuitenkin hampurilaiskuppila Samtaesung, joka avattiin toukokuussa 2009. Pikaruokapaikaksi tätä singaporelaistaustaista burgerikuppilaa ei voi kutsua, sillä sen tuotteista on tullut niin suosittuja, että jonot ovat pitkiä ja ravintolaan täytyy tehdä varaus.
Virvoitusjuomaravintola Samtaesung kutsuu pari euroa maksavaa hittituotettaan nimellä "jauheliha ja leipä" koska "hampurilainen" on amerikkalainen kapitalistinen ilmaisu, eikä sen käyttäminen ole siten suotavaa.

Pohjois-Koreaan tuskin tulee massaturismin aaltoa ainakaan niin kauan kuin "Suuret johtajat" sitä hallitsevat. Valtaosa lukee varmastikin matkaoppaita kohteista, jonne on matkustamassa tai jonne matkustaminen on realistisissa haaveissa. Miksi siis Pohjois-Korea? Miksi lukea maailman omituisimmasta valtiosta kirjoitettua matkaopasta? Monestakin syystä: monia, minua ainakin, kiehtoo ajatus suljetusta ja tavallaan kielletystä maasta. On jännittävää kurkistaa rautaesirippuakin suuremman rajan taakse. Kulissit ovat melkoiset ja sekä terve tiedonjano että uteliaisuuden synnyttämä tirkistelynhalu täyttyvät ainakin omalla kohdallani: kauhistelen maan oloja (ihmisoikeuksien polkemista) ja samalla haluan ottaa selvää asioista. On myös mukava lukea hyvää tietokirjaa, ottaa selvää asioista - ja edelleen viihtyä kummallisuuksien äärellä.

Hokkanen kirjoittaa pääasiassa hyvin ja kirja tempaiseekin mukaansa, joskin tietoa on tarjolla liki lukuähkyyn saakka. Hokkanen käsittelee Pohjois-Koreaa monipuolisesti ja havainnollistaa lukijalle maan ihmeellisyyksiä. Hän vertaa maassa näkyvää pömpöösiä mahtipontisuutta suuruudenhulluudessaan Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoiton näkymiin ja vertailee valtiota fundamentalistiseen Iraniin. Suuret johtajat tulevat myös käsitellyksi, mutta Hokkanen kirjoittaa heistä kriittisesti. Pjongjangin huikeuden, utopistisuudessaan miltei uskomattomien näkymien rinnalla Hokkanen kertoo myös kurjuudesta ja aliravitsemuksesta sekä tietenkin siitä, miten turisteille näytetään vain rajatut alueet, eräänlainen lume.

Kirjassa on jonkin verran, onneksi kuitenkin kohtuullisesti, äijäimäistä näyttämisen halua: liikenteenohjaajanaisten, "robogirlien", univormujen seksikkyys tulee selvästi ilmi. Koiranlihaa haukatessaan hampaat osuvat koiravainaan siitinluuhun (ymmärrän, että koiranlihaa syödään Koreassa, mutta mistä Hokkanen tietää puraisseensa juuri siitinluun palasta? No, varmasti tietää, kun niin kirjoittaa, mutta...), ja tietenkin mukana on myös dangogimuhennoksen ohje. Kirjan tunnelmaan kaikki tämä kuitenkin sopii ja kaiken kaikkiaan Pohjois-Korea. Siperiasta itään on informatiivinen katsaus Pohjois-Korean politiikkaan, elämään, kulttuuriin ja maantietoon. Se on kattava ja kiinnostava, yleistajuinen tietokirja, joka antaa kuvan valtionhallintonsa puolesta melkoisesta friikkilästä, jonka asukkaat koettavat olla toimeen. Hokkanen näyttää tuntevan maan niin hyvin kuin eurooppalainen matkailija ja toimittaja sen vain voi tuntea.

Ja kyllä Hokkasen kirjassa on matkaopasmaisuuttakin, Pohjois-Koreaan matkaa suunnitteleva saa varmasti paljon tietoa, kokemuksia ja vinkkejä. Kirjan puolivälissä on vielä "Matkailijan oppaaksi" nimetty värikuvaliite, jossa Hokkanen esimerkiksi listaa Pjonjangin hotellit. Niitä onkin yllättävän monta, kaikkiaan kahdeksan. Hän myös vinkkaa parhaimmista ostospaikoista - tosin turisti ei voi ainakaan virallisesti ostaa kaikkea - ja kertoo esimerkiksi sen, ettei Suomella ole maassa omaa edustustoa. Mukana on myös ei-niin-selkeä kartta sekä paljon faktatietoa mm. eliniästä ja armeijan huimista määrärahoista.

Matkustaisitko sinä Pohjois-Koreaan? Minä en, mutta nojatuolimatkailua niin sinne kuin ennen kaikkea muualle harrastan varmasti jatkossakin.

--
Pohjois-Koreasta kiinnostuneita kehotan lukemaan myös Barbara A. Demickin Suljetun maan. Omalla lukulistallani on Guy Delislen sarjakuvateos Pjongjang, josta muun muassa Booksy, Minna ja Tessa ovat bloganneet.

P.S. Olen kerran, aiemmalla työpaikallani, pidellyt käsissäni North Korea -lehteä. Ulkoasultaan se muistutti Suomessakin menneinä vuosikymmeninä julkaistua Neuvostoliitto-lehteä. Harmikseni en saanut North Koreaa enkä Neuvostoliittoa kuvittamaan tätä tekstiäni, mutta bloggaukseni kuvituskuvassa Hokkasen kirjan takana olevassa työkalupakissa lukee sentään CCCP.