Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Karisto 2013
Kansi Tuija Kuusela / Stiili
257 sivua
Kotimainen, Kambodzaan sijoittuva romaani

Ruma sana, tappanut.

Omin käsin minä en ole tappanut ketään, minä noudatan ainoastaan organisaation sääntöjä ja tehtäviini kuuluu epäedullisen aineksen poistaminen.  Se on vastuullista työtä, eikä siihen pysty kuka tahansa. Tappamisessa ja poistamisessa on eroa. Teen mitä käsketään niin kuin meidän kaikkien on määrä tehdä. Jos vaistoan vastavallankumouksellista ainesta, lähetän sellaisen viipymättä uudellenkoulutukseen. Miten naiivi mies on?

Vaikka Chey Chan on vangittu, hän uskoo yhtä Angkar-puolueeseen ja punakhmerien toimintaan. Hän uskoo siihen silloinkin, kun häntä kidutetaan tunnustamaan olemattomia, kun hänen pieni poikansa uhataan heittää skorpioneille. Chey Chanilla on kaikki syyt uskoa, onhan hän ministerin vaimo, onhan hän ollut rakentamassa vallankumousta määrätietoisesti. Angkar on kuitenkin kääntynyt omiaan vastaan. Vuosia myöhemmin Vanna-niminen perheenäiti sytyttää suitsukkeen henkien taloon, muttei uskalla omistaa sitä vanhemmilleen ja pienelle veljelleen. Mitä heille on tapahtunut 1970-luvun lopussa?

On kirjoja, joita ei todellakaan lueta suklaalevyn tai portviinilasillisen kanssa, vaan miltei kuumeisen herkeämättä, kaiken kirjan ulkopuolisen unohtaen. Näitä kirjoja on ehdottomasti Terhi Rannelan Punaisten kyynelten talo, jota yhdellä adjektiivilla kuvailtuna voisi luonnehtia vavisuttavaksi.

Punakhmerien nyt museoidussa vankilassa valokuvasta innoituksensa saanut romaani liikkuu kolmessa ajassa ja kurottaa kokonaiseksi eri kertojien näkökulmista ja dokumenteista, kuten kirjeistä, valokuvista ja vankilaraporteista. Rannela kirjoittaa niin taidolla ja sydäntä särkevästi, että kokonaisuutta lukee kuin veitsenterällä. Kouriintuntuvia julmuuksia lukiessa joutuu miltei pidättämään hengitystään, mutta mikään kauheuksien tirkistely- tai itkukirja Punaisten kyynelten talo ei ole, vaan kokonaisuudessaan ehjä romaani, joka kattaa historian painolastin niin yksityisen kuin yhteiskunnallisen osalta. Rannela pohjaa teoksensa vankkaan bibliografiaan, mikä näkyy siinä, ettei kerronta - onneksi - missään vaiheessa mene ylisentimentaalisuuden puolelle. Kokonaisuus on myös erittäin intensiivinen, minkä vuoksi romaanin lukee melko nopeasti. Loppupuolella olin hetken ajan huolissani siitä, kestääkö romaani sittenkään: hajoaako se nykyaikaan ja mainintaan Angelina Jolien adoptiolapsista. Ei hajoa (vaikkei Jolie tuo mitään lisäarvoa), vaan nykyisyys kantaa mennyttä, sydämenlyöntejä, kahta elämää: sepitettyä ja sitä joka ryömii uniin.

Kauan eläköön kunnianarvoinen vallankumous! Rannelan kaksi aikuisille suunnattua romaania, Punaisten kyynelten lisäksi tänä vuonna ilmestynyt Frau, ovat paitsi hyvin kirjoitettuja, myös kiinnostavia siinä, miten eri aikakausien hirmuteot näkyvät sekä yksilön että yhteiskunnan – valtion, kansan tai kansakuntien, erilaisten ihmisryhmien – elämässä. Miten hirvittävää ideologiaa toteuttaneet voivat uskoa aatteisiinsa silloinkin, kun kaikki vetäistään alta pois. Romaanit ja niiden henkilöiden kohtalot ovat erilaisia, mutta temaattisesti teokset ovat raskaita, tärkeitäkin.

Chey Chanin ja Vannan kaltaisten naisten tarinat saavat myös etsimään lisätietoa Kambodzan historiasta ja ihmiskohtaloista, mikä sekin kielii osaltaan siitä, miten vaikuttava ja mieltä askarruttava romaani Punaisten kyynelten talo on.

--

Punaisten kyynelten talosta myös mm. blogeissa P.S. Rakastan kirjoja ja Kirjapolkuni.

Kolme kirjamessupäivää Turussa

Onko tähän vuodenaikaan juuri mitään hurmaavampaa kuin sukeltaa miltei kultaisena hohtavaan maisemaan? En tiedä, ehkä on, mutta viikoloppuna löysin oman hetkeni ja paikkani Turun Vartiovuorelta, jossa en ollut aiemmin käynytkään. Pieni aamukävely puistossa vei kauas kaiken sen huminan, puheensorinan, musiikin ja ruuhkan, joka kirjamessuhallissa uuvutti.

Uuvuttamista enemmän kuvailemani kuitenkin ihastutti ja hämmästytti: miten taas, aina vaan, ihmiset tulevat kirjojen – keskustelujen, kirjailijoiden, ostosten, tunnelman – vuoksi paikalle. Jos oikein muistan, on minulla takanani nyt viides kirjamessumatka Turkuun ja aina olen viihtynyt mainiosti. Ja kuten aina, nytkin työ ja ilonpito yhdistyivät messumatkallani.

Työtä olivat tietenkin monet keskustelut, joita seurasin: Avaimen kirjailijoista eri osastoilla esiintyivät Jari Koponen, Ari Haasio, Marja-Leena Tiainen, Marita Hauhia, Pertti Rajala, Markku Kaskela ja Tomi Kontio. Marja-Leena Tiaista ja Marita Hauhiaa sekä lisäksi Mimmi Tihistä jututin Suomen Nuorisokirjailijoiden osastolla. Keskustelumme aiheena olivat selkokirjat. Kirjailijaliiton lavalla seurasin mielenkiinnolla Markku Kaskelan ja Tomi Kontion puhetta kirjailijasta valokuvaajana; Tomi Kontion taidokkaita valokuvia olen ihaillut muun muassa Puhuvan talon tarinoita -kirjasta, joka herätti matkakuumeen päästä uudelleen Roomaan.

Kirjakeskustelut eivät tietenkään olleet vain työtä, vaan myös iloa (hmm, työkin voi toki olla iloa). Kaikista kuulemistani keskusteluista minua ilahdutti eniten ystäväni Minna Rytisalon vierailu Turun seudun äidinkielenopettajien osastolla: Lempi on yksi vuoden hienoimmista romaaneista, lukeaa se! Yhtä lailla ihastuttava oli Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen keskustelu Naisesta parvekkeella, tästä kirjailijakaksikosta välittyy ilo ja lämpö. Ensi vuoden esikoiskirjailija Kata Melander puolestaan tulee julkaisemaan romaaninsa omakustanteena Type & Tellin kautta. Melanderin blogi on hyvää luettavaa, suosittelen seuraamaan sitä.

Kirjakeskustelujen ohella minun messupäiviini mahtui erilaisia tapaamisia ja monenlaisia bongailuja. Perjantaina messujen aloituspäivänä julkistettiin SARV:in Turun osaston kritiikin punnukset. Onnittelen kaikkia palkittuja, etenkin Juri Nummelinia, jonka kanssa olen saanut tehdä töitä.

Messujen teemana olivat Saksa ja Satakunta. Eikö Satakunnan messuosasto olekin kaunis? Kuin satukirjaan sukeltaisi! Osaton puuhaihmisinä toimineet läänintaiteilija Karoliina Suoniemi ja maakuntajohtaja Pertti Rajala kumpikin suorastaan säteili tyytyväisyyttä. Hyvästä syystä!

Ruokamessujen puolella kävin taas maistelemassa erilaisia juustoja ja suklaita – ja tällä kertaa hieman viinejäkin. Australialaisen Peter Loganin Riesling osui yksiin oman makuni kanssa – Loganin hymyssä on selvästi annos australian aurinkoa.

Vaikka messuilla oli monin tavoin mukavaa, oli kotiipaluu parasta. Nyt odottelen jo Helsingin kirjamessuja, mutta onneksi tässä välissä on muutama viikko aikaa hengähtää: lukea kirjoja (ostin Turusta muutaman, tietenkin), tehdä töitä, syyslomailla ja viettää muutamia synttäreitäkin, kuten jo huomenna oman kuopukseni.

Kuulaita syyspäiviä!

P.S. Kuvat tällä kertaa poikkeuksellisesti vain puhelimella otettuja. Kamera unohtui kotiin.

Neljä miniarviota: Varis, Nesser, Wohlleben ja Birchall

Syyskiireet tahtovat viedä taas mukanaan: on töitä, työ- ja harrastusperäisiä kirjamessukiireitä, syksyn myötä lisääntynyttä liikuntainnostusta ja tietenkin kaikenlaista puuta puuhaa. Tästä vuodenajasta on myös helppo nauttia, sen vuoksi lisäsin alkukuvaksi Emily Brontëlta lainaamani sitaatin. Olen Instragamin (klik!) puolella ollut mukana hauskassa kuvahaasteessa ja tuo kuva oli yksi syyskuun kuvistani.

Mutta kiireistä ja kirjoista: lukemiseen on aina aikaa, mutta bloggaaminen ei ole ihan samantahtista juuri nyt. Jotta mahdollisimman moni hyvä kirja pääsisi esille melko tuoreen lukukokemuksen jälkeen, esittelen nyt neljä kirjaa ns. miniarvioina. Joukossa on kotimainen romaani, ruotsalainen dekkari, saksalainen tietokirja ja brittiläinen nuortenromaani.


Hieno kotimainen

Tuula-Liina Varis: Huvila. WSOY 2016. 245 sivua. Kotimainen romaani


Tuula-Liina Variksen Huvila on temaattisesti mitä kiehtovin romaani. Turkulaisen hyvän perheen tytär Raakel menee naimisiin omalaatuisen taiteilijan kanssa. Juhani Ahon ja Ilmari Kiannon piirteitä omaava taiteilija on vahvasti Eurooppaan suuntautuva, Hitlerin aatteista innostuva mies, joka lähtee rakentamaan ”uutta Eurooppaa”. Raakel jää karhuntaljojen keskelle hirsihuvilaan yhdessä pienen tyttärensä ja perheelle palkatun piian kanssa. Miksi näin kävi?

Varis on varmaotteinen kirjoittaja, joten Huvilaa on nautinto lukea. Varis herättää eloon yhden aikakauden, Turun seudun, naisten muuttuvan roolin ja kuohuntaa enteilevän Euroopan, jotka kaikki määrittelevät Raakelin elämää.

Huvilaa markkinoidaan kuvauksena kolmen naisen yhteisöstä. Yhteisöllinen ulottuvuus jää hieman etäiseksi, mutta politiikan kaikujen ja taidemaailman kuvaus on eläväistä ja kiehtovaa. Eurooppa, Turku ja maalla sijaitseva huvila muodostavat kolmikon, jonka maailmaa lukijan tulee ikävä – kuten myös Variksen rauhallisen taidokasta tekstiä.



Psykologista perhejännitystä

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat. Tammi 2016. Maskarna i Carmine Street 2009. Suomentanut Aleksi Milonoff. 292 sivua. Ruotsalainen dekkari

Kirjailija Erik Steinbeck ja hänen taiteilijavaimonsa Winnie muuttavat New Yorkiin. He haluavat paeta kotimaassaan kokemaansa menetystä: pariskunnan pieni Sarah-tytär on siepattu eikä Erikillä ja Winniellä ole mitään havaintoja tyttärelleen tapahtuneesta. New York tarjoaa mahdollisuuden uuteen alkuun, mutta Winnie alkaa käydä salaperäisillä retkillä ja väittää, että Sarah on elossa. Erikille paljastuu myös uusia asioita Winnien menneisyydestä.

Luin Nesserin romaanin jo kesällä. Carmine Streetin sokeiden mysteeri, eräänlainen puolitrilleri, tarjosi koukuttavaa ja omassa genressään mukavan kirjallista luettavaa. New York elää melkein kuin Paul Austerin teoksissa, Nesserin luoma jännitys on samalla kertaa psykologista että haikeaa. Perheenäitinä luin tarinaa kadonneesta lapsesta myös sydän pamppaillen. Nopealukuinen romaani sopi erinomaisesti lomalukemiseksi, mutta miksei myös syksyn kiireisten hetkien vastapainoksi. Kaiken kukkuraksi Nesserin romaani on myös mainio taiteilijaelämän ja parisuhteen kuvaus.

Kiehtova tietokirja

Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä. Kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä. Das Geheime Leben der Bäume. Gummerus 2016. Was sei fühlen, wie sie kommunizieren – die Entdeckung einer verborgenen Welt 2015. Suomentanut Pirkko Roinila. 257 sivua. Saksalainen tietokirja.


Puutkin viestivät ja tuntevat. Tämä on saksalaisen metsänhoitajan Peter Wohllebenin kirjan keskeisin sanoma. Wohlleben kirjoittaa puiden sosiaalisesta verkostosta ja siitä, miten puut jopa hoivaavat toisiaan. Nämä kaikki pohjautuvat hänen mukaansa tieteeseen ja ovat saaneet hänet näkemään metsät eri lailla kuin aiemmin. Ehkä lukijankin?

Puiden salattu elämä on monilta osin viehättävä, joskin suomalaisnäkökulmasta kovin keskieurooppalainen teos. Wohlleben herättää metsät eloon ja saa (luultavasti) jokaisen lukijansa pohtimaan omaan suhdettaan kokonaisiin metsiin ja yksittäisiin puihin. Vaikka rakastan metsiä ja voimaannun puiden katveessa, on Wohllebenin kirja hieman hörhö omaan makuuni. Se, että näkisin kaikki puut - jotkut toki näenkin - yksilöinä, jää Wohllebenin kirjan lukemisen jälkeenkin vieraaksi. Mutta jos en jokaista puuta yksilönä näekään, niin erilaisina ja tärkeitä, ehdottomasti. Samoin kirjan viesti kestävästä metsienhoidosta on helppo allekirjoittaa.

Wohllebenin kirja on sujuvalukuinen ja ajatuksia antava. Parasta antia on mielestäni kuitenkin Anni Kytömäen kirjoittama esipuhe, joka on viisas, kaunis ja hienosti Puiden salatun elämän henkeä kannatteleva.

Lukunautinto varhaisteinille

Katy Birchall: It girl. Suosituksi yhdessä päivässä. Bazar 2016. The It girl 2015. Suomentanut Eija Hirvonen. 333 sivua. Brittiläinen nuortenromaani


Kukapa ei haluaisi olla koulun suosituin tyttö? Näin kysytään Katy Birchallin kirjassa It girl. Uuteen paikkaan muuttaminen on suosittu aihe nuortenkirjoissa eikä ihme, teema antaa mahdollisuuden monenlaisten aiheiden käsittelyyn. 14-vuotiaan Annen pitää sopeutua joukkoon, mutta kuten arvata saattaa, alku on aina hankalaa.

Nopealukuinen kirja kulkee hyväntuulisesti chick lit -kirjojen jalanjäljillä. Brittikirjana siinä on enemmän potkua kuin amerikkalaisissa siskokirjoissaan – pyydän toki anteeksi ennakkoluulojani, mutta ihan samoin ajattelen useimmista brittiläisistä viihderomaaneista tai romanttisista komedioistakin, niissä on (usein) enemmän raikkautta ja asennetta kuin rapakon takaa tulevissa. Hyväntuulisen vastapainona on vakaviakin teemoja, mikä sekin sopii genreen. Kysymykset suosituimmuudesta ovat tietenkin moninaisia ja elämässä on erilaisia haasteita. Birchallin kirja naurattaa ja vakavoittaa. Oma viidesluokkalaisena piti kirjassa ”kaikesta”, etenkin koirasta, ja toivoo kirjalle jatkoa.

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä: Fintiaanien mailla

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä: Fintiaanien mailla

WSOY 2016
320 sivua
Kotimainen tietokirja

-       On nähty, mitä maiden vieminen tekee ihmiselle. Se köyhdyttää ruokavalion, rapauttaa terveyden sekä vie itsetunnon ja toimeentulon.

-       Meidän kulttuurissamme on opetettu, ettei kehuskelu lahjoillaan tai osaamisellaan kannata. Silloin lahja otetaan sinulta pois.

-       Eilen opettelin metsästystä YouTube-videoista.

Arne Vainio suree sitä, miten intiaaneista on tehty monenlaisten tahojen maskotteja, vaikka heidän elämänsä on usein kamppailua jokapäiväisestä selviytymisestä. Lyz Jaakkolan kommentti muistuttaa suomalaista sanontaa siitä, miten kynttilää pidetään vakan alla. Tash Soukkala on kahdeksannella kuulla raskaana ja poseeraa talonsa edustalla hirvikiväärin kanssa. Vainio, Jaakkola ja Soukkala ovat fintiaaneja, suomalaisten ja ojibwa-intiaanien jälkeläisiä. Ja on muitakin: Rebecca ja Jim Gowboy, jotka tarjoavat kodin hyväksikäytetyille intiaanilapsille, tai villiriisiä kasvattava Marcus Ammesmaki.

Katja Ketun, Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän upea Fintiaanien mailla -teos nimensä mukaisesti kuljettaa lukijansa fintiaanien jäljille: juurille ja nykypäivään. Suomalaisten ja intiaanien yhteinen historia perustuu pitkälti rämemailla asumiseen ja köyhyyteen. Siinä missä intiaaneja on alistettu siitä saakka kun Pohjois-Amerikkaan on saapunut siirtolaisia Euroopasta, ovat suomalaiset päätyneet eräänlaiseksi pohjoismaisten siirtolaisten pohjasakaksi. Sauna, alkoholi, metsä, samanlaiset työt ja kenties ainakin osin samankaltainen mielenmaisema ovat nivoneet suomalaisia ja ojibwoja yhteen.

Jos joku kirja tekee haikeaksi ja mietteliääksi, niin Fintiaanien mailla. Luin kirjaa tarkoituksella hitaasti, koska kaipasin sen maailmaan ja halusin viipyä niiden monien ihmisten kanssa, jotka lukukokemuksen aikana tulivat tavallaan tutuiksi. Kaipasin, vaikka fintiaanien maailma ei ole ihastuttava, vaan pikemminkin rankka ja tämän rankkuuden Kettu, Koutaniemi ja Seppälä tavoittavat tavalla, joka on samalla kertaa koskettava, antropologinen ja rujoudessaan kaunis.

Koskettavaa on tietenkin ihmisyksilöiden ja kokonaisen intiaanikansan kohtalo. Tekijäkolmikko kuvaa aiheellisesti intiaanien kokemia vääryyksiä, joiden suhteen historia tuntuu toistavan itseään. Fintiaanit ovat monella tapaa syrjitty ja osin syrjäytynyt kansanosa. Ketun, Koutaniemen ja Seppälän kirjassa tämä näkyy miltei kaikessa, mutta ongelmien rinnalla reservaateissa on myös toivoa, selviytymistarinoita ja iloa.

Antropologista on tietenkin fintiaanien arjen kuvaus. Kaikki sijoittuu myös mikrotasoa laajempaan kontekstiin: kysymyksiin ihmis-, vesi- ja maaoikeuksista, huumeiden kaltaisista ongelmista, selviytymisestäkin. Kaikkia lukijoita kiinnostaa takuulla myös se, minkä verran suomalaisuus on esillä fintiaanien arjessa ja juhlassa. Mukana myös folkloreaineksesta nousevia tarinoita.

Rujosti kaunista on – no, kaikki; kaikkein voimakkaimmin Koutaniemen kuvat, jotka ovat varmastikin lajissaan – fintiaanien elämää esittelevinä – ainutlaatuisia etnologisestikin. Niissä on valoa ja varjoa, surua niin että puolen maailman paino tuntuu, sekä eläväisyyttä. Kaikkea tätä tarkasti, mustavalkoisena ja värillisenä. Ilokseni huomasin, että Koutaniemen fintiaaneista ottamia ja muitakin kuvia on nähtävillä kuopiolaisessa VB-keskuksessa (jossa on aina jotain kiinnostavaa) lokakuun loppuun saakka. Koetan ehtiä näkemään Siirtymiä-näyttelyn.

Blogissani esittelemistä tietokirjoista Fintiaanien mailla nousee ihan sinne kaikkien aikojen kärkikastiin. Mitä muuta voisin nyt sanoa kuin että lukekaa tämä kirja: Fintiaanien mailla on paitsi hyvä, myös syvä teos, joka dokumentoi erään etnisen ryhmän elämää monivalotteisesti – ja suomalaisia lukijoita kiinnostaen.


P.S. Yläkuvassa näkyvän unensieppaajan on tehnyt Seattlen seudulla asuva kädentaitaja. En tiedä, onko ojibwoilla unensieppaajia, mutta se on ainoa ns. intiaaniesine, jonka omistan.

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Otava 2016
Kansi Anna Lehtonen
358 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Seinä sanoo:

Me olimme sinä päivänä hyvin nälkäisiä ja janoisia, me leikimme länttä ja itää. Muistatko? Muistatko?

Mitä täällä tapahtuu? Kysymys sinkoilee Aureliassa. Hän päättää olla niin kuin ei olisi kuulevinaan. Kuka ikinä hänelle tai hänessä tai seinässä puhuukin, hän ei kuuntele, hän vain jatkaa kiipeämistä, nipistää sormensa aina uuteen pieneen kielekkeeseen, terävään, ja kiskoo itseään yhä ylemmäs, huipulle. No nyt. Keskity, keskity, hän komentaa itseään.

Nuori näyttelijä Aurelia on syntynyt päivänä, jolloin Berliinin muuri murtui. Hän työskentelee Berliniin muurille sijoittuvassa näytelmässä samaan aikaan, kun hänen isänsä makaa sairaalavuoteella. Moni asia helsinkiläisen Aurelian elämässä tuntuu liittyvän Berliiniin. Mitä isä ei koskaan kertonut, miksi isä on ollut läpi elämänsä niin surullinen? Mistä äiti soimaa itseään? Mitä Aurelia ei kykene muistamaan, vaikka muistilankoja on sotkussa siellä täällä?

Riikka Pulkkisen tuore Paras mahdollinen maailma on taiteilijaromaani, kertomus vanhempien ja lasten suhteesta, tarina siskoudesta ja ystävyydestä sekä kuvaus erilaisten maailmojen – valtioiden, sukupuoliroolien, aikakausien – murtumisesta ja rakentumisesta uudelleen.

Paras mahdollinen maailma on rakenteeltaan moniääninen, rikottu, ja Pulkkisen romaaneista arvoituksellisin. Kirjabloggaajamaisesti (!) harmittelenkin, että innostuin lukemaan Helsingin Sanomien kehuvan arvion. Helena Ruuskan kirjoittamiin kehuihin ja hyviin huomioihin on helppo yhtyä, mutta kritiikin perusteella tiesin jo ennen lukemisen aloittamista erään romaanin keskeisteeman, jonka olisin halunnut paljastuvan pikkuhiljaa, samaa tahtia kuin mitä se Aurelialle selviää.

Romaani käynnistyy hitaanlaisesti: uimahallikohtaukseen ja VMP-sanonnan moniin äänenpainoihin on hankala päästä sisälle eikä tyttömäinen, yhtä aikaa ikivanha mutta niin nuori Aurelia päästä heti liki, vaikka lukeekin Sarah Kanea ja Samuel Beckettiä ja häivyttää huolensa elokuvissa. Erilaiset juoniaihiot alkavat kuitenkin kypsyä, kertojanäänet kuljettavat Aurelian tarinaa kukin omalla tavallaan, mielikuvitus ja romaanitason todellisuus sekoittuvat kiehtovasti.

Moniteemaisuus kantaa romaania. Aluksi niin tyttömäinen Aurelia yllättää useita kertoja, hänen vanhempiensa rakkaustarina pitää sisällään uhmaa ja rohkeutta. Lisäksi romaani pitää sisällään ironiassaankin (oi suomalaista paremman väen joulua, opiskelijoiden kapinaa, Fanny ja Alexander -tunnelmaa ja joulukapinamusiikkina toimivaa Queenia!) yhden ihanimmista koskaan lukemistani joulukohtauksista. Vahvin on kuitenkin mielikuvituksen taso, niin saksalaissyntyisen ohjaajan ilmeisen omakohtaisessa näytelmässä kuin Aurelian ajatuksissa, joissa ikävästä syntyy herkkää kapinaa.

Pulkkisen kyky kirjoittaa lumovoimaisesti on tallella ja vahvasti onkin. Hän kirjoittaa, kuten aina, kauniisti ja ilmavasti, herkästi, hellästikin ja löytää hetkittäin myös vimmaa. Parhaassa mahdollisessa maailmassa pohjavire on surullinen, mutta valoisa: korkeinta nuottia ei tarvitse pelätä.

Sammalmetsästä kohti kirjamessukuuta + arvonta

Kuvaterveisiä sammaleisesta Sipoonkorvesta! Teki hyvää kävellä, kuunnella puiden huminaa ja lehtien kahinaa sekä aistia syystunnelmaa. Metsäretket ovat minulle yksi henkireikä, mutta ajatukset alkavat samalla suuntautua lokakuuhun, joka on oikea kirjamessukuu (vaikka nyt vielä haluan pysytellä siellä metsässä ♥).

Enää reilut puolitoista viikkoa ja on taas Turun kirjamessujen aika. Kävin Turun kirjamessuilla ensimmäisen kerran vasta syksyllä 2012 ja ihastuin messujen sympaattiseen tunnelmaan. Tänäkin vuonna suuntaan Turkuun osin työasioissa, mutta myös kirjabloggaajana. Odotan monia keskusteluja, joista joitakin tärppejä kokoan vinkiksi teille muillekin.

Kuinka moni muuten on menossa Turun kirjamessuille? Toivottavasti moni. Nyt voitte voittaa ilmaiset liput yhdelle messupäivälle. Arvon kaksi messulippua. Arvontaan voi osallistua kommentoimalla tähän postaukseen. Ja kommentoida saa toki muutenkin (kertoa vaikka omista metsäretkistä - tai kirjamessuista missä vain!), huomioin arvonnassa ne kommentit, joissa ilmaistaan kiinnostus lippuja kohtaan. Arvonta-aikaa on sunnuntaihin 25.9. saakka. HUOM! Arvon voittajat illalla ja ilmoitan heidän nimensä tässä samassa postauksessa sekä Lumiomenan Facebook-sivulla.

Hei! Arvonta on suoritettu nyt 25.9. illalla. Messulipun voittavat Tiina ja Elmiira. Onnea teille kummallekin! Lähetän teille pian sähköpostia.

Niin, mitä itse aion messuilla? Työn puolesta haastattelen kolmea kirjailijaa selkokirjallisuudesta. Marja-Leena Tiainen, Marita Hauhia ja Mimmu Tihinen keskustelevat vetämässäni paneelissa Suomen Nuorisokirjailijoiden osastolla lauantaina 1.10. klo . Tulkaa kuuntelemaan! Suomen Nuorisokirjailijoiden osastolla on aina monenlaista kiinnostavaa.

Messujen teemamaa on Saksa. Näin savolaisnäkökulmasta myös messujen toinen teema, Satakunta, on kiinnostava. Se on kiinnostava omakohtaisesti, sillä mieheni juuret ovat puoliksi satakuntalaiset, mutta teema kiinnostaa tietenkin myös kirjallisuuden vuoksi. Aion seurata Satakunnan osastolla ainakin Karoliina Suoniemen ja Pertti Rajalan keskustelua selkokirjoista sunnuntaina, olen tehnyt kummankin kanssa yhteistyötä kirjojen merkeissä.

Lisäksi ainakin nämä – kaiken sen yleisen messuhengailun ohella. Ihan kaikkia vinkkaamiani en itse ehdi kuunnella, koska olen kiinni toisaalla, mutta kaikenlaista kiinnostavaa messuilla on luvassa, eikö vain! Kuvaukset olen lainannut messujen sivuilta:

Perjantai

12.40-13.00

Runohuone

Juri Nummelin: Wild West Finland

Teos kartoittaa suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaa ja esittelee sekä tunnettuja että unohdettuja kirjailijoita. Aikuisten viihderomaaneja menneiltä vuosikymmeniltä, kioskikirjallisuutta, klassisia poikakirjoja, matkakuvauksia ja parodioita. Haastattelijana Tiina Aalto. (Wild West Finland on työnantajani kustantama kirja.)

14.00-15.45

Jukola 2. krs

Tule keskustelemaan kirjastoista!

Kaikki kirjastojen ystävät ovat Kirjastopuoluetta – tervetuloa Suomen kirjastoseuran ja kirjastoalan järjestöjä edustavan Minerva-ryhmän kumppaneineen järjestämään kuntavaalistarttiin, Kirjastopuolueen paneelikeskusteluun: Kirjasto on kunnan sydän. Keskustelun vetää pj. Jukka Relander, alustukset kuullaan mm. Maija Perholta, Esa Silanderilta, Olavi Ala-Nissilältä ja Roda Hassanilta. Lisäksi tilaisuudessa jaetaan Kirjastolehden Jyvä-palkinto vuoden 2015 parhaasta artikkelista sekä palkitaan maailman paras kirjastokunta perustuen vuoden 2015 kirjastotilastoihin.

15.10-15.30

Fiore A-halli

Peter Sandström: Laudatur

Sandströmin tekstissä yhdistyvät realismi ja absurdius, melankolia ja huumori. Haastattelijana Mari Koli.

16.00-16.30

Tieto B-halli

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla

Fintiaanien mailla avaa koskettavan näkymän unohdetun kansanosan, intiaanien ja suomalaisten jälkeläisten elämään. Menestyskirjailija, huippuvalokuvaaja ja rautainen dokumentaristi yhteistyössä.

Lauantai 

12.00-13.00

Fiore A-halli

Kirja-ala murroksessa

Mitä kirja-alan murros tarkoittaa? Kirja-alan muutoksista keskustelemassa Tiina Raevaara, J-P Koskinen ja Joni Pyysalo.

13.40-14.10

Jukola 2. krs

Minna Rytisalo: Lempi & Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Lempi kertoo intohimoisesta, mustasukkaisesta ja kaikki rajat ylittävästä, lojaalista rakkaudesta. Kaksi ihmistä minuutissa on traaginen, mutta toiveikas tarina malariatutkijasta, joka päättää antaa elämälle vielä toisen mahdollisuuden. Haastattelijana Katja Leino.

15.00-15.20

Agricola A-halli

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

Missä ovat Anna minun rakastaa enemmän –romaanin Suvi Vaahtera ja Antti Salokoski kymmenen vuotta myöhemmin? Haastattelijana Kaisu-Maria Toiskallio.

15.20-15.45

Agricola A-halli

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Nuotion ja Soinisen tiheätunnelmaisessa taidemysteerissä kaikki tapahtumat kiertyvät yhden taulun ympärille. Albert Edelfeltin maalaukseen Nainen parvekkeella liittyy arvoituksia, joiden ratkaisemiseen tarvitaan monta kohtaloa. Haastattelijana Anna Kortelainen.

15.40-16.10

Jukola 2. krs

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä & Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Kirjailijat pohtivat suhdetta kuolleeseen läheiseen. Voiko menneisyyden antaa anteeksi?

16.00-16.30

Fiore A-halli

Lähikuvassa Tomi Kontio

Kirjailija Tomi Kontio on myös ammattivalokuvaaja, jonka kuvia on nähty muun muassa Kirjailija-lehdessä. Syntyvätkö myös kirjailijan tekstit visuaalisista lähtökohdista? Mikä on kuvan suhde tekstiin? Haastattelijana Markku Kaskela.

Sunnuntai

11.30-12.10

Auditorio

Kirjailija ja hänen kustantamonsa

Keskustelijoina Riikka Pulkkinen, Tommi Kinnunen ja Raija Oranen. Moderaattorina Antti Kasper Otavasta.

Ohjelmatuottaja: Suomen kustannusyhdistys

12.10-12.30

Runohuone

Roald Dahl 100 vuotta!

Rakastetun lastenkirjailijan Roald Dahlin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Dahlin anarkistisetkin klassikot Iso kiltti jätti, Kuka pelkää noitia ja Ilmarin ihmelääke viehättävät lukijoita sukupolvesta toiseen. Dahlin jatkuvasta suosiosta ja merkityksestä lastenkirjallisuudelle keskustelevat tutkija ja kriitikko Merja Leppälahti ja kustannuspäällikkö Urpu Strellman.

 12.55-13.15

Agricola A-halli

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Väkevä romaani äidistä, joka on tehnyt peruuttamattoman virheen, isästä, joka ei löydä tietä ulos surustaan ja tyttärestä, jolle muistaminen on liian kipeää. Haastattelijana Kaisu-Maria Toiskallio.

Toivottavasti nähdään Turun messuilla - ja lokakuun lopussa Helsingissä!

Yasunari Kawabata: Kioto

Yasunari Kawabata: Kioto

Tammi 1968, Keltainen kirjasto
Alkuteos Koto 1962
Suomentanut saksasta Eeva-Liisa Manner
193 sivua
Japanilainen romaani

Iltajuhlassa, kun vaunut alkavat loistaa tiheään ripustettujen lyhtyjen valossa, soi musiikki ylimmillään.
Neljännen puistokadun Ohashi-sillalta itään ei enää näy pertuskavaunuja, mutta sanotaan että juhlallinen kulkue aikaisemmin jatkui Yasaka-temppeliin saakka.
Kun Chieko tuli Ohashi-sillalle, hän oli tungoksessa jäänyt Naekosta vähän jälkeen.
Kolme kertaa oli Naeko sanonut ”näkemiin”, mutta Chieko ei tiennyt erotako hänestä vai kulkea hänen kanssaan kotiin saakka, tai niin pitkälle että voisi näyttää hänelle missä asui. Sisimmässään hän tunsi lämmintä kiintymystä Naekoon.

Kangaskauppias Saton tytär Chieko tietää olevansa löytölapsi. Hän kasvaa rakastettuna ainokaisena, jolle kerrotaan erilaisia tarinoita hänen alkuperästään: milloin hänet on löydetty, milloin rakkaudentekona siepattu. Kiotoa ympäröivällä maaseudulla, vuoristossa, hän sattumalta kohtaa tytön joka on tismalleen hänen näköisensä. On selvää, että Chieko ja maalaistyttö Naeko ovat kaksoset. Aiemmin kaksosuus on koettu häpeälliseksi, mutta modernistuvassa Japanissa tyttö voi pukeutua housuihin – maailma muuttuu. Tytöt löytävät heti yhteyden, mutta samalla kulttuurin ja estetiikan parissa kasvaneella Chiekolla ja maatyöläistyttö Naekolla on kokonainen maailma välissään.

Kioto on eräs Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneet japanilaisen Yasunari Kawabatan tunnetuimmista teoksista Lumen maan ja Tuhannen kurkea ohella. Näiden kahden aiemmin lukemani romaanien tavoin Kiotokin on ilmaisultaan niukka, mutta luonnon ja ihmisten kuvailussaan aistivoimainen tarina. Tarinallisesti Kioto lie näistä kolmesta selkein, sillä tyttöjen tutustuminen, kaksosuus ja monenlaiset ihmissuhteet kulkevat kronologisesti keväästä syystalveen.

Vaikka Kioto on kaksostyttöjen tarina, jäävät sekä Chieko että Naeko kaukaisiksi. On kuin katsoisi heitä valokuvista tai kauniisti kuvatusta elokuvasta, joka ei aivan kurkota henkilöidensä sisäiseen maailmaan. Taiteellisena tyylikeinona tämä etäisyys toimii, vaikkei se mikä on silmän, mikä sydämen erehdystä tulekaan kovin liki.

Kawabatan romaania voi pitää ainakin osin yhteiskunnallisena, kenties jopa murrosromaanina. Ilmeisesti kuta kuinkin kirjoitusaikaansa, 1950-60-lukujen taitteeseen sijoittuvassa Kiotossa Japani toipuu toisesta maailmansodasta ja naisten alkaa olla mahdollista suunnitella omaa elämäänsä, joskin avioliitto on keskeinen tavoite. Luokkarajat ovat vahvat ja uskonnollisuus näkyy, mutta ylemmällä keskiluokalla uskonto on enemmänkin juhliin keskittyvää tapauskonnollisuutta. Toisin on maaseudun asukkaiden laita; monet uskomukset elävät. Luokkayhteiskunnassa ylempi on valmis toivottamaan alemman tervetulleeksi kotiinsa: Chiekon äiti miltei olettaa vieraan tulevan taloon, mutta Naoko ei ole valmis astumaan kaksoissiskonsa kotiin. Myös keinot selvitä elämän kriiseistä ovat erilaiset: köyhälistön on tultava toimeen eikä niin sanottu itsensä kehittäminen ole mahdollista, mutta Chiekon isä voi vetäytyä kalligrafian pariin. Pieniä piikkejäkin Kawabata tekstiinsä heittelee, etenkin kirsikankukat ja vaahteraruskan löytäneitä (amerikkalais)turisteja kohtaan.

Päivänvarjojen, joita Tokiossa ei romaanin tapahtuma-aikana käytetä, Kioto on myös tietynlainen rakkaudentunnustus tuhatvuotiselle kaupungille ja japanilaiselle juhlakulttuurille, jota Kawabata antaumuksella kuvaa. Romaanina Kioto on hallittu ja hiottu, hieman etäiseksi jäävä kokonaisuus, jossa ihmissuhteiden ohella suhde luontoon nousee keskiöön. Alun herkät orvokit ovat kuin neitoikään ehtineitä, ja perhosten tanssiva valkoisuus antaa hohtoa silmujaan availevalle puulle. Syksyllä sakella maustettu kilpikonnapata lämmittää ja sasanka-puu on heleänpunainen. Tyttöjen elämässä on kääntynyt monenlaisia uusia sivuja.

Kiotossa, kuten näemmä Kawabatan koko tuotannossa, joku mielikuvien japanilainen ikiaikaisuus sulaa moderniin. Ihmisen etsikkoaikaa leimaa vuodenkierto, joka jää päällimmäiseksi mieleen kirjan kansien sulkeuduttua. Juuri se tekee Kioton kaltaisissa kirjoissa hyvää: Puiden oma laulu liikuttaa Chiekon sydäntä, kevät on orvokeissa ja kirsikoissa, kauneus vitilumessa, onni – ehkä – sateen helinän säestämissä hetkissä. Kawabatan luomiin tunnelmiin voisi pysähtyä – ainakin hetkeksi, juuri tällaisena syyspäivänä.

--

Myös Jokke on lukenut Kioton.

P.S. Kiitos kaikista kommenteista. Koetan ryhdistäytyä niihin vastaamisen kanssa. Jokaisesta olen ilahtunut! ♥

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Maja Lunde: Mehiläisten historia
Tammi 2016
Bienes historie 2015
Suomentanut Katriina Huttunen
Kannen kuva iStockphoto
431 sivua
Kustantamosta
Norjalainen romaani

Pohjalta löysin kuningattaren, se oli merkitty muiden kuningatarten tavoin turkoosilla maalitäplällä. Sen ympärille kerääntyi lisää nuoria mehiläisiä, lapsia. Ne eivät tanssineet vaan olivat raukeita. Yksin. Hylättyjä. Äiti ja lapset olivat työläislauman hylkäämiä. Sen jonka olisi pitänyt huolehtia niistä. Hylättyjä kuolemaan.

Vuodesta 1852 on pitkälti vuoteen 2098, mutta tuo vuosisatojen ylittävä aikakausi kattaa mehiläiskasvatuksen historian käännekohtia alusta spekulatiiviseen loppuun. 1800-luvun puolivälin Englannissa suurperheen isä William on hukassa itsensä ja perheensä kanssa. Hän keksii tavan kasvattaa mehiläisiä, mikä herättää hänessä innostusta, mutta myös ottaa paljon. Vuonna 2007 amerikkalainen mehiläistarhaaja George suree sitä, ettei hänen työlleen löydy jatkajaa. Samoihin aikoihin mehiläisiä joukkokuolee ympäri maailmaa. 2098 mehiläisiä ei enää ole. Kiinalainen Tao työskentelee hedelmäpuiden pölyttäjänä ja viettää vapaa-aikansa perheensä kanssa. Eräällä retkellä hänen pieni poikansa katoaa. Pojan katoaminen voi olla avain siihen, mikä sai alkunsa 1800-luvun Englannissa.

Norjalaisen Maja Lunden romaanin takaliepeen tekstissä luvataan, että lukijan käsissä on arvoitus, joka "kiertyy spiraalina kohti menneisyyttä, missä erään mehiläishoitajan käsissä lepää koko ihmiskunnan kohtalo". Kunpa näin olisikin romaanin tasolla, sillä Mehiläisten historian esittelytekstit ja niitä tukevat kritiikkilainaukset – ”loisteliasta kaunokirjallisuutta” – antavat odottaa historiallisen romaanin ja dystopian kiehtovaa sekoittumista: syitä ja seurauksia maailmasta, jossa mehiläisiä ei enää ole. Pelottavaa, kiinnostavaa, tärkeää.

Mutta. Mehiläisten historia voisi mennä kuvitteellisen mutta-kirjojen kategoriaan. Kas näin:

Mehiläisten historia on kiehtova romaani, joka kulkee kolmessa ajassa ja pitää lukijan otteessaan. Mutta se ei pidä. Lunden teoksessa on paljon hyvää, kuten omaperäinen aihe ja alkuasetelmaltaan kiinnostava juoni, mutta kokonaisuus jää etäiseksi, juoni löyhäksi. Yhteyttä Williamin, Georgen, Taon ja mehiläisten välillä ei löydy kirjallisessa mielessä, vaikka lankoja yhteen solmitaankin. Arvoitusta ei oikeastaan ole ainakaan sikäli, että luettu askarruttaisi.

Lunden romaani yrittää antaa selityksen, miksei maapallolla ole enää kunnolla elämisen edellytyksiä ensi vuosisadalla. Mehiläisten kuolema saa aikaan tuhoja ympäristössä ja myös digitaalisessa kehityksessä, mutta ikävä kyllä mehiläisten merkitys jää ohueksi. Lunde kyllä spekuloi, että mehiläisten katoamisen myötä digitaaliset verkostot luhistuvat täydellisesti kolmessa vuodessa. Kiinnostava ja pelottava ajatus, jota Lunde ei perustele. Miksi mehiläisten kuolema aiheuttaisi digitaalisten verkostojen kaatumisen? Etenkin jos muita pölyttäjiä, vaikka sitten ihmisiä, Taon ja muiden työn tuloksena kukkia on runsaasti, löytyy? Ajatus siitä, että digitaalisuus katoaa, mutta puhelinlangat jäävät, tuntuu kokonaisuudessaan epäuskottavalta, vaikka analoginen tekniikka saattaa kestääkin paremmin. Tao myös matkustaa ihmeen sujuvasti kaikkeen nähden. Kirjasto näyttää kirjastolta, hotelli hotellilta, raha on rahaa. Uskoisiko tuota, edes fiktiossa?

Mehiläisten historia on pitää sisällään sukupolvesta toiseen kulkevaa surua, mutta romaanin surullisetkaan tapahtumat eivät kosketa, iloiset eivät tuo hymyä lukijan huulille. Lunde kirjoittaa sinänsä sujuvasti, mutta vähän lakonisesti. Lukuromaanissa, jollainen Mehiläisten historia selvästi on, kaikki tuo on puutetta, jossain toisenlaisessa romaanissa tietynlainen toteava kerronta tietenkin toimii. Lukuromaanin täytyy paitsi kantaa, mitä Lunden kirja kaikesta huolimatta jotenkin tekee, myös viihdytää, koskettaa ja upottaa tarinaansa.

Norjalaiset kirjakauppiaat ovat valinneet Mehiläisten historian vuoden 2015 parhaaksi kaunokirjalliseksi teokseksi, mutta sehän johtuu varmasti siitä että kirja on myynyt niin hyvin. (Miksi se sitten on myynyt hyvin, syitä lie monia ja onhan Lunden romaanin kehys kertakaikkisen kiinnostava. Minäkin tartuin siihen pitkälti houkuttelevien markkinointikansitekstien innoittamana.)

Kuten selvää on, en saanut romaanista kovinkaan paljon irti, mutta moni muu ehkä saa. Siispä: siitä vain lukemaan. Jos pidätte, tulkaa kehumaan minullekin.

--
Laurakaan ei vaikuttunut. 

Karl Ove Knausgård: Syksy

Karl Ove Knausgård: Syksy
Like 2016
Om høsten 2015
Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry
217 sivua
Norjalainen kertomuskokoelma

Haluan näyttää sinulle tämän maailman sellaisena kuin se on tällä hetkellä: oven, lattian, hanan ja pesualtaan, puutarhatuolin tiiliseinän vieressä keittiön ikkunan alla, auringon, veden, puut. Koska sinä näet sen omalla tavallasi, hankit omia kokemuksia ja elät omaa elämääsi, teen tämän tietysti ennen muuta itseni vuoksi: maailman näyttäminen sinulle, pikkuinen, tekee minun elämästäni elämisen arvoista.

Kenelläpä ei olisi mielikuvaa ruotsalaistuneen norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjasta. Toisille Knausgårdin tuotannon kuuluisin osa, tai pääteos, on aikamme klassikko, jonkinlaista autofiktiivistä avainkirjallisuutta, toisille taas tylsää omanapaista jaarittelua. Moni ei ole ”Knasua” lukenut, mutta on ehkä kiinnostunut ilmiöstä. Mielipiteitä moneen lähtöön. Olen itse lukenut Taisteluni-sarjan neljä ensimmäistä osaa ja pitänyt teossarjan tavasta sekoittaa autenttisuuden tunnetta fiktioon. Aion lukea sarjan kaksi viimeistäkin kirjaa, mutta vasta myöhemmin.

Jos oikein muistan, Knausgårdin ei pitänyt enää kirjoittaa (mitään?). Toisin kävi, viime vuonna norjaksi ilmestyneen ”vuodenaika-sarjan” ensimmäinen teos Syksy on ilmestynyt hiljattain suomeksi. Syksy on kokoelma pieniä havaintoja maailmasta ja se on alaotsikoitu "Kirjeeksi syntymättömälle tyttärelle".

Syksyn, ja koko vuodenaikasarjan, eräs idea on sisällyttää lyhyt tarina vuoden jokaiselle päivälle. Pikemminkin kuin tarinoita, Knausgård tallentaa hetkiä. Hän kulkee kuulaan syysilman ja omenapuiden alla syömisen ihanuudesta täiden aiheuttamaan häpeään ja anteeksiannon merkityksestä yksinäisyyden eri ulottuvuuksiin. Osa teksteistä on pohdiskelevuudessaan onnistuneita miniesseitä, toiset aiheuttavat myötähäpeää; häpyhuulia ja oksennusta käsittelevät luvut myönnän lukeneeni silmäillen. Häpyhuuli-luvun yhteydessä linkitän Helsingin Sanomien kritiikin*, jossa Sanna Kangasniemi kokee että teoksen suuntaaminen omalle lapselle on epäuskottavaa. Kieltämättä.

Onkin selvää, että Knausgård kirjoittaa taas osin itselleen sekä tietenkin aikuiselle lukijayleisölleen. Syksyssä on kyllä muutama alaotsikon lisäksi vielä erikseen Kirjeeksi syntymättömälle tyttärelle nimetty osio, joissa kirjailija-isä puhuttelee vielä vaimonsa kohdussa kasvavaa vauvaa hellästi, mutta etäisesti. Jos unohtaa, että kirjan eräs fokus on suunnata pienet kirjoitukset lapselle ja lukee niitä niin sanotusti muuten vain, pääsee paremmin sisälle kokonaisuuteen, joka on osin kaunis ja syvä, paikoin kuulas ja hetkittäin niljakas, osin pinnallinen ja tyhjänpäiväinenkin – kuten elämä itsessään.

Koska halusin tuoda Syksyn blogiini vuodenaikakirjallisuutena, luin sen nopeasti muutaman bussimatkan aikana. Talven aion myös lukea, koska Knausgårdin teksteissä on parhaimmillaan paljasta viehätystä, arkisten asioiden katsomista uusin silmin, hetkittäin melakolista romantiikkaakin. Myöhemmin tänä vuonna ilmestyvän Talven kanssa en aio pitää kiirettä, vaan lukea siitä tekstin päivässä. Sellaisena Knausgårdin vuodenaika saattaa toimia parhaiten, pieninä annoksina, vain itselle luettuna.

 *Kangasniemi ei vaikuttunut teossarjan ulkoasusta, koska katsoo kansien visuaalisen ilmeen muistuttavan liikaa Taisteluni-kirjojen ulkoasua. Omasta mielestäni Syksy on ulkoasultaan erinomaisen onnistunut: Sen oranssi hehkuu ruskaa ja Taisteluni-kirjoista tuttu fontti taas muistuttaa kirjailijasta, siitä että käsissä on uusi Knasu.

Leila Lindholm: Herkullisen tuoretta ruokaa

Leila Lindholm: Herkullisen tuoretta ruokaa

Kustannus-Mäkelä 2016
The Fresh Foodie 2015
Suomentanut Laura Beck
Valokuvat David Loftus
Arvostelukappale
Ruotsalainen keittokirja

Kirjabloggaajan kootut selitykset: olen lukenut ja kuunnellut romaaneja, mutta poden armotonta blogilaiskuutta enkä keksi mitään uutta tai järkevää sanottavaa lukemastani. Koneella istumisen sijaan saa lempivuodenaikani alkusyksy minut puuhastelemaan kaikkea: siivoamaan vaatekaappeja, lenkkeilemään jopa kaatosateessa (voin sanoa, että eiliseniltainen viiden kilometrin mittainen hölkkälenkki toi täydellisen uitettu koira -olon :)) – ja leipomaan ja kokkailemaan.

Nyt sitten istun koneella, tietenkin, ja mistä kirjoitan: keittokirjasta. Ruotsalainen Leila Lindholm on Suomessakin tuttu tv-kokki. Hänen kirjansa Pala kakkua on jo jonkinlainen kakkuleipureiden pikkuklassikko, ja ihana kirja se onkin. Myös Vielä yksi pala hurmaa leivontaohjeillaan. Nyt Lindholmilta on suomennettu puhtaisiin raaka-aineisiin perustuva Herkullisen tuoretta ruokaa, jossa on ohjeita aamupalaherkuista pääruokiin ja arkisapuskasta makeisiin herkkuihin.

Herkullisen tuoretta ruokaa on lindholmaisen kaunis kirja. Se jatkaa samaa keittokirjojen hyväntuulisuutta kuin vaikkapa brittiläisen suosikin Jamie Oliverin kirjat: kuvia on runsaasti, taitto on samalla kertaa tyylikäs ja lifestyle-blogimainen ja tietenkin selailemaan houkutteleva. Kuvat sekä ruoka-ohjeita alustavat lyhyet tekstit tempaisevat ikään kuin mukaansa huolettomaan ja rentoon perhe-elämään ja sadonkorjuuajan tunnelmiin. On kuin kirjassa olisi ikuinen elokuu, letkeä meininki, oikea nykyistetty ruotsalainen maalaisidylli – sellainen, johon väistämättä haluaa mukaan.

Pääosassa on totta kai ruoka. Lindholmin ohjeissa on jokaiselle jotakin. On kasviksia, kalaa ja lihaa, on gluteenitonta ja vegaanistakin ruokaa. Pastelliset lippusymbolit näyttävät pikaiselle selaajallekin, kenelle kaikille kyseinen ruoka sopii. Osa ruoista on yksinkertaisia, kuten tänään lounaaksi kokkaamani paistettu kesäkurpitsa pastan kera, mutta joissakin ruoka-aineet saattavat vaatia hieman hakemista. Voi olla, että olen vanhanaikainen ja ennen kaikkea laiska googlettaja, mutta mitä ihmettä on psyllium, jota on useammassa ohjeessa (edit. Kiitos Bleuelle, nyt tiedän! ♥ ). Entä millainen on mandoliiniraastin? Onneksi ohjeita voi soveltaa omaan käyttöön, mandoliiniraastinta en ole nähnytkään, mutta juustohöylällä sai vuoltua ohuita ja pitkiä siivuja kesäkurpitsasta. Kokonaisuudessaan ohjeissa on paljon kokeilemisen arvoisia, esimerkiksi paistettu kuha ja sitrus-risonisalaatti tai paahdettu myskikurpitsa chevren kanssa kuulostavat mieleisiltäni ruoilta.

Herkullisen tuoretta ruokaa on rakennettu selkeästi, mutta jos jotain jäin kaipaamaan, niin ruoka-ainepohjaista hakemistoa. Nyt hakemisto on vain reseptien nimellä ja jos haluan tehdä jotain vaikka punajuuresta, en punajuuren kohdalta löydä kuin yhden graavilohiohjeen, vaikka kirjassa punajuurta käytetään muuallakin. Muuten kokonaisuus on huoliteltu ja hauska. Kirja kelpaa paitsi kokkauskäyttöön, myös mukavaksi selailukirjaksi.

Lindholmin aiemmasta kirjasta, Pala kakkua (josta on tullut eräs leivontakirjasuosikeistani), innostuin samalla leipomaan amerikkalaista omenapiirakkaa, oikeaa Mummon Ankan piirakkaa. Meilläkin omenapuut notkuvat, vaikka puumme eivät ole edes kovin vanhoja. Loppukesän ja alkusyksyn ihanuutta on sekin, että voi tuoksutella omenahilloa ja haaveilla olevansa leipurimestari vaikkapa juuri Lindholmin kirjojen myötä.