Yasunari Kawabata: Kioto

Yasunari Kawabata: Kioto

Tammi 1968, Keltainen kirjasto
Alkuteos Koto 1962
Suomentanut saksasta Eeva-Liisa Manner
193 sivua
Japanilainen romaani

Iltajuhlassa, kun vaunut alkavat loistaa tiheään ripustettujen lyhtyjen valossa, soi musiikki ylimmillään.
Neljännen puistokadun Ohashi-sillalta itään ei enää näy pertuskavaunuja, mutta sanotaan että juhlallinen kulkue aikaisemmin jatkui Yasaka-temppeliin saakka.
Kun Chieko tuli Ohashi-sillalle, hän oli tungoksessa jäänyt Naekosta vähän jälkeen.
Kolme kertaa oli Naeko sanonut ”näkemiin”, mutta Chieko ei tiennyt erotako hänestä vai kulkea hänen kanssaan kotiin saakka, tai niin pitkälle että voisi näyttää hänelle missä asui. Sisimmässään hän tunsi lämmintä kiintymystä Naekoon.

Kangaskauppias Saton tytär Chieko tietää olevansa löytölapsi. Hän kasvaa rakastettuna ainokaisena, jolle kerrotaan erilaisia tarinoita hänen alkuperästään: milloin hänet on löydetty, milloin rakkaudentekona siepattu. Kiotoa ympäröivällä maaseudulla, vuoristossa, hän sattumalta kohtaa tytön joka on tismalleen hänen näköisensä. On selvää, että Chieko ja maalaistyttö Naeko ovat kaksoset. Aiemmin kaksosuus on koettu häpeälliseksi, mutta modernistuvassa Japanissa tyttö voi pukeutua housuihin – maailma muuttuu. Tytöt löytävät heti yhteyden, mutta samalla kulttuurin ja estetiikan parissa kasvaneella Chiekolla ja maatyöläistyttö Naekolla on kokonainen maailma välissään.

Kioto on eräs Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneet japanilaisen Yasunari Kawabatan tunnetuimmista teoksista Lumen maan ja Tuhannen kurkea ohella. Näiden kahden aiemmin lukemani romaanien tavoin Kiotokin on ilmaisultaan niukka, mutta luonnon ja ihmisten kuvailussaan aistivoimainen tarina. Tarinallisesti Kioto lie näistä kolmesta selkein, sillä tyttöjen tutustuminen, kaksosuus ja monenlaiset ihmissuhteet kulkevat kronologisesti keväästä syystalveen.

Vaikka Kioto on kaksostyttöjen tarina, jäävät sekä Chieko että Naeko kaukaisiksi. On kuin katsoisi heitä valokuvista tai kauniisti kuvatusta elokuvasta, joka ei aivan kurkota henkilöidensä sisäiseen maailmaan. Taiteellisena tyylikeinona tämä etäisyys toimii, vaikkei se mikä on silmän, mikä sydämen erehdystä tulekaan kovin liki.

Kawabatan romaania voi pitää ainakin osin yhteiskunnallisena, kenties jopa murrosromaanina. Ilmeisesti kuta kuinkin kirjoitusaikaansa, 1950-60-lukujen taitteeseen sijoittuvassa Kiotossa Japani toipuu toisesta maailmansodasta ja naisten alkaa olla mahdollista suunnitella omaa elämäänsä, joskin avioliitto on keskeinen tavoite. Luokkarajat ovat vahvat ja uskonnollisuus näkyy, mutta ylemmällä keskiluokalla uskonto on enemmänkin juhliin keskittyvää tapauskonnollisuutta. Toisin on maaseudun asukkaiden laita; monet uskomukset elävät. Luokkayhteiskunnassa ylempi on valmis toivottamaan alemman tervetulleeksi kotiinsa: Chiekon äiti miltei olettaa vieraan tulevan taloon, mutta Naoko ei ole valmis astumaan kaksoissiskonsa kotiin. Myös keinot selvitä elämän kriiseistä ovat erilaiset: köyhälistön on tultava toimeen eikä niin sanottu itsensä kehittäminen ole mahdollista, mutta Chiekon isä voi vetäytyä kalligrafian pariin. Pieniä piikkejäkin Kawabata tekstiinsä heittelee, etenkin kirsikankukat ja vaahteraruskan löytäneitä (amerikkalais)turisteja kohtaan.

Päivänvarjojen, joita Tokiossa ei romaanin tapahtuma-aikana käytetä, Kioto on myös tietynlainen rakkaudentunnustus tuhatvuotiselle kaupungille ja japanilaiselle juhlakulttuurille, jota Kawabata antaumuksella kuvaa. Romaanina Kioto on hallittu ja hiottu, hieman etäiseksi jäävä kokonaisuus, jossa ihmissuhteiden ohella suhde luontoon nousee keskiöön. Alun herkät orvokit ovat kuin neitoikään ehtineitä, ja perhosten tanssiva valkoisuus antaa hohtoa silmujaan availevalle puulle. Syksyllä sakella maustettu kilpikonnapata lämmittää ja sasanka-puu on heleänpunainen. Tyttöjen elämässä on kääntynyt monenlaisia uusia sivuja.

Kiotossa, kuten näemmä Kawabatan koko tuotannossa, joku mielikuvien japanilainen ikiaikaisuus sulaa moderniin. Ihmisen etsikkoaikaa leimaa vuodenkierto, joka jää päällimmäiseksi mieleen kirjan kansien sulkeuduttua. Juuri se tekee Kioton kaltaisissa kirjoissa hyvää: Puiden oma laulu liikuttaa Chiekon sydäntä, kevät on orvokeissa ja kirsikoissa, kauneus vitilumessa, onni – ehkä – sateen helinän säestämissä hetkissä. Kawabatan luomiin tunnelmiin voisi pysähtyä – ainakin hetkeksi, juuri tällaisena syyspäivänä.

--

Myös Jokke on lukenut Kioton.

P.S. Kiitos kaikista kommenteista. Koetan ryhdistäytyä niihin vastaamisen kanssa. Jokaisesta olen ilahtunut! ♥