Maja Lunde: Mehiläisten historia

Maja Lunde: Mehiläisten historia
Tammi 2016
Bienes historie 2015
Suomentanut Katriina Huttunen
Kannen kuva iStockphoto
431 sivua
Kustantamosta
Norjalainen romaani

Pohjalta löysin kuningattaren, se oli merkitty muiden kuningatarten tavoin turkoosilla maalitäplällä. Sen ympärille kerääntyi lisää nuoria mehiläisiä, lapsia. Ne eivät tanssineet vaan olivat raukeita. Yksin. Hylättyjä. Äiti ja lapset olivat työläislauman hylkäämiä. Sen jonka olisi pitänyt huolehtia niistä. Hylättyjä kuolemaan.

Vuodesta 1852 on pitkälti vuoteen 2098, mutta tuo vuosisatojen ylittävä aikakausi kattaa mehiläiskasvatuksen historian käännekohtia alusta spekulatiiviseen loppuun. 1800-luvun puolivälin Englannissa suurperheen isä William on hukassa itsensä ja perheensä kanssa. Hän keksii tavan kasvattaa mehiläisiä, mikä herättää hänessä innostusta, mutta myös ottaa paljon. Vuonna 2007 amerikkalainen mehiläistarhaaja George suree sitä, ettei hänen työlleen löydy jatkajaa. Samoihin aikoihin mehiläisiä joukkokuolee ympäri maailmaa. 2098 mehiläisiä ei enää ole. Kiinalainen Tao työskentelee hedelmäpuiden pölyttäjänä ja viettää vapaa-aikansa perheensä kanssa. Eräällä retkellä hänen pieni poikansa katoaa. Pojan katoaminen voi olla avain siihen, mikä sai alkunsa 1800-luvun Englannissa.

Norjalaisen Maja Lunden romaanin takaliepeen tekstissä luvataan, että lukijan käsissä on arvoitus, joka "kiertyy spiraalina kohti menneisyyttä, missä erään mehiläishoitajan käsissä lepää koko ihmiskunnan kohtalo". Kunpa näin olisikin romaanin tasolla, sillä Mehiläisten historian esittelytekstit ja niitä tukevat kritiikkilainaukset – ”loisteliasta kaunokirjallisuutta” – antavat odottaa historiallisen romaanin ja dystopian kiehtovaa sekoittumista: syitä ja seurauksia maailmasta, jossa mehiläisiä ei enää ole. Pelottavaa, kiinnostavaa, tärkeää.

Mutta. Mehiläisten historia voisi mennä kuvitteellisen mutta-kirjojen kategoriaan. Kas näin:

Mehiläisten historia on kiehtova romaani, joka kulkee kolmessa ajassa ja pitää lukijan otteessaan. Mutta se ei pidä. Lunden teoksessa on paljon hyvää, kuten omaperäinen aihe ja alkuasetelmaltaan kiinnostava juoni, mutta kokonaisuus jää etäiseksi, juoni löyhäksi. Yhteyttä Williamin, Georgen, Taon ja mehiläisten välillä ei löydy kirjallisessa mielessä, vaikka lankoja yhteen solmitaankin. Arvoitusta ei oikeastaan ole ainakaan sikäli, että luettu askarruttaisi.

Lunden romaani yrittää antaa selityksen, miksei maapallolla ole enää kunnolla elämisen edellytyksiä ensi vuosisadalla. Mehiläisten kuolema saa aikaan tuhoja ympäristössä ja myös digitaalisessa kehityksessä, mutta ikävä kyllä mehiläisten merkitys jää ohueksi. Lunde kyllä spekuloi, että mehiläisten katoamisen myötä digitaaliset verkostot luhistuvat täydellisesti kolmessa vuodessa. Kiinnostava ja pelottava ajatus, jota Lunde ei perustele. Miksi mehiläisten kuolema aiheuttaisi digitaalisten verkostojen kaatumisen? Etenkin jos muita pölyttäjiä, vaikka sitten ihmisiä, Taon ja muiden työn tuloksena kukkia on runsaasti, löytyy? Ajatus siitä, että digitaalisuus katoaa, mutta puhelinlangat jäävät, tuntuu kokonaisuudessaan epäuskottavalta, vaikka analoginen tekniikka saattaa kestääkin paremmin. Tao myös matkustaa ihmeen sujuvasti kaikkeen nähden. Kirjasto näyttää kirjastolta, hotelli hotellilta, raha on rahaa. Uskoisiko tuota, edes fiktiossa?

Mehiläisten historia on pitää sisällään sukupolvesta toiseen kulkevaa surua, mutta romaanin surullisetkaan tapahtumat eivät kosketa, iloiset eivät tuo hymyä lukijan huulille. Lunde kirjoittaa sinänsä sujuvasti, mutta vähän lakonisesti. Lukuromaanissa, jollainen Mehiläisten historia selvästi on, kaikki tuo on puutetta, jossain toisenlaisessa romaanissa tietynlainen toteava kerronta tietenkin toimii. Lukuromaanin täytyy paitsi kantaa, mitä Lunden kirja kaikesta huolimatta jotenkin tekee, myös viihdytää, koskettaa ja upottaa tarinaansa.

Norjalaiset kirjakauppiaat ovat valinneet Mehiläisten historian vuoden 2015 parhaaksi kaunokirjalliseksi teokseksi, mutta sehän johtuu varmasti siitä että kirja on myynyt niin hyvin. (Miksi se sitten on myynyt hyvin, syitä lie monia ja onhan Lunden romaanin kehys kertakaikkisen kiinnostava. Minäkin tartuin siihen pitkälti houkuttelevien markkinointikansitekstien innoittamana.)

Kuten selvää on, en saanut romaanista kovinkaan paljon irti, mutta moni muu ehkä saa. Siispä: siitä vain lukemaan. Jos pidätte, tulkaa kehumaan minullekin.

--
Laurakaan ei vaikuttunut.