Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Otava 2016
Kansi Anna Lehtonen
358 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Seinä sanoo:

Me olimme sinä päivänä hyvin nälkäisiä ja janoisia, me leikimme länttä ja itää. Muistatko? Muistatko?

Mitä täällä tapahtuu? Kysymys sinkoilee Aureliassa. Hän päättää olla niin kuin ei olisi kuulevinaan. Kuka ikinä hänelle tai hänessä tai seinässä puhuukin, hän ei kuuntele, hän vain jatkaa kiipeämistä, nipistää sormensa aina uuteen pieneen kielekkeeseen, terävään, ja kiskoo itseään yhä ylemmäs, huipulle. No nyt. Keskity, keskity, hän komentaa itseään.

Nuori näyttelijä Aurelia on syntynyt päivänä, jolloin Berliinin muuri murtui. Hän työskentelee Berliniin muurille sijoittuvassa näytelmässä samaan aikaan, kun hänen isänsä makaa sairaalavuoteella. Moni asia helsinkiläisen Aurelian elämässä tuntuu liittyvän Berliiniin. Mitä isä ei koskaan kertonut, miksi isä on ollut läpi elämänsä niin surullinen? Mistä äiti soimaa itseään? Mitä Aurelia ei kykene muistamaan, vaikka muistilankoja on sotkussa siellä täällä?

Riikka Pulkkisen tuore Paras mahdollinen maailma on taiteilijaromaani, kertomus vanhempien ja lasten suhteesta, tarina siskoudesta ja ystävyydestä sekä kuvaus erilaisten maailmojen – valtioiden, sukupuoliroolien, aikakausien – murtumisesta ja rakentumisesta uudelleen.

Paras mahdollinen maailma on rakenteeltaan moniääninen, rikottu, ja Pulkkisen romaaneista arvoituksellisin. Kirjabloggaajamaisesti (!) harmittelenkin, että innostuin lukemaan Helsingin Sanomien kehuvan arvion. Helena Ruuskan kirjoittamiin kehuihin ja hyviin huomioihin on helppo yhtyä, mutta kritiikin perusteella tiesin jo ennen lukemisen aloittamista erään romaanin keskeisteeman, jonka olisin halunnut paljastuvan pikkuhiljaa, samaa tahtia kuin mitä se Aurelialle selviää.

Romaani käynnistyy hitaanlaisesti: uimahallikohtaukseen ja VMP-sanonnan moniin äänenpainoihin on hankala päästä sisälle eikä tyttömäinen, yhtä aikaa ikivanha mutta niin nuori Aurelia päästä heti liki, vaikka lukeekin Sarah Kanea ja Samuel Beckettiä ja häivyttää huolensa elokuvissa. Erilaiset juoniaihiot alkavat kuitenkin kypsyä, kertojanäänet kuljettavat Aurelian tarinaa kukin omalla tavallaan, mielikuvitus ja romaanitason todellisuus sekoittuvat kiehtovasti.

Moniteemaisuus kantaa romaania. Aluksi niin tyttömäinen Aurelia yllättää useita kertoja, hänen vanhempiensa rakkaustarina pitää sisällään uhmaa ja rohkeutta. Lisäksi romaani pitää sisällään ironiassaankin (oi suomalaista paremman väen joulua, opiskelijoiden kapinaa, Fanny ja Alexander -tunnelmaa ja joulukapinamusiikkina toimivaa Queenia!) yhden ihanimmista koskaan lukemistani joulukohtauksista. Vahvin on kuitenkin mielikuvituksen taso, niin saksalaissyntyisen ohjaajan ilmeisen omakohtaisessa näytelmässä kuin Aurelian ajatuksissa, joissa ikävästä syntyy herkkää kapinaa.

Pulkkisen kyky kirjoittaa lumovoimaisesti on tallella ja vahvasti onkin. Hän kirjoittaa, kuten aina, kauniisti ja ilmavasti, herkästi, hellästikin ja löytää hetkittäin myös vimmaa. Parhaassa mahdollisessa maailmassa pohjavire on surullinen, mutta valoisa: korkeinta nuottia ei tarvitse pelätä.