Toivotus

Hyvää pääsiäistä ja kevään valoa kaikille blogini ihanille lukijoille!

Varkaissa

Keittiössämme vihertää omenapuunoksa kukkamaljakossa. Se tuo iloa ja samalla syyllisyyttä. Kävin nimittäin viime viikolla varkaissa, mutta varkauteni ei toivoakseni ollut kovin paha. Asuinalueemme koostuu upouusista kivitaloista, suloisista puutaloista, 1970- ja 80-luvun tiilitaloista sekä pienistä tönöistä, jopa kesämökeistä, joista osa on autioitunut jo aikaa sitten. Erään autiotalon tontti on ryteikköä ja tuon tontin reunalla, aivan pyörätien varrella kasvaa omenapuu keskellä pajukkoa. Koska oman pihamme omenapuut ovat pienenpieniä rääpäleitä, en voinut välttää kiusausta katkaista kaksi oksaa puupolosta. Kukaan ei ole asunut talossa vuosiin eikä kukaan hoida talon pihaa, silti koen olleeni varkaissa.

Omenapuunoksavarkaus oli elämäni toinen varkaus. Edellinen tapahtui kolmisenkymmentä vuotta sitten, jolloin pikkutyttönä pihistin sinitarraa naapuristamme. Halusin niin kovasti sinitarraa voidakseni kiinnittää ihania julisteita seinälle. En enää muista, mitä julisteissa oli, mutta 1980-luvun alulle tyypillisesti ehkä hevos- tai smurffikuvia. Meillä kotona oli vain teippiä ja sinitarra naapurissa alkoi houkuttaa, kun olin siellä leikkimässä. Taitoin itselleni palan sinitarralevystä ja piilotin palan nilkkasukkaani! Tarra poltteli sukassani ja jo heti matkalla kotiin piilotin sinitarran kiven alle, en sittenkään voinut käyttää sitä. Minua hävetti. Enkä edelleenkään voi käyttää sinitarraa ajattelematta historiaani pihistäjänä. Omatunnon kolkutus on ihmeellisen kova!

Tämän kerroin jokunen aika sitten ystävilleni toisaalla ja halusin näin kiirastorstaina kertoa myös teille blogiystävilleni. Sinitarran ja omenapuunoksan välillä en ole tietoisesti varastanut mitään, taidan olla aika tunnollinen tapaus. Kuvissa oleva talo ei ole se omenapuuautiotalo, vaan lähistöllämme sijaitseva pitkään hylättynä ollut talo, joka on nyt saneerauksen kohteena. Vaikuttaa siltä, että talo saa uuden elämän vanhaa kunnioittaen. Siitä tulee aikanaan ihana, eikö vain?!

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Voimani riittivät vain näihin autoajeluihin tämän maiseman halki, Nittedaliin, Nannestadiin, Eidsvolliin. Se liittyi jotenkin talven tuloa enteileviin väreihin tai oikeastaan värien puuttumiseen, metsänreunan viivoihin ja tien mutkiin, ajattelin että muistaisin ehkä kaiken tämän myöhemmin, sitten kun asiat olisivat toisin.

Vuonna 1989 kaikki on toisin. Kommunismiin uskoneen 37-vuotiaan norjalaisen Arvidin Euroopassa muurit murtuvat, Neuvosliitto natisee liitoksissaan, oma avioliitto hajoaa ja äiti, jonka kanssa välit ovat vuosien saatossa muuttuneet etäisiksi, sairastuu syöpään ja pakenee sairauttaan synnyinmaahansa Tanskaan. Per Pettersonin romaanissa Kirottu ajan katoava virta (Otava 2011; Jeg forbanner tidens elv 2008) Arvid astuu Holger Danske-laivaan ja matkustaa Oslosta Tanskan maaseudun rannikolle tarkoituksenaan korjata välit äitinsä kanssa, mikäli menneisyyden korjaaminen ylipäätään on mahdollista.

Arvidin ja äidin aikaisemmin läheiset välit ovat menneet poikki Arvidin ollessa nuori. Nuoruudessaan Arvid kohtaa äitinsä heidän suosikkikahvilassaan, ilmoittaa jättävänsä koulunsa kesken, liittyvänsä kommunistiseen puolueeseen ja menevänsä töihin paperitehtaaseen. Freian suklaatehtaassa työskentelevä äiti ei hyväksy tätä, koska haluaa pojalleen paremman tulevaisuuden. Äiti on älykkö, joka lukee Günther Grassia, mutta ansaitsee leipänsä liukuhihnatyössä. Tämän kohtaamisen jälkeen Arvid ja äiti tapaavat vain pakon sanelemina sukujuhlissa sekä Arvidin veljen kuolinvuoteella sairaalassa. Vaikka Ardivin elämää määräävät oma avioero sekä autoajelut ja vohvelihetket omien tytärten kanssa, on huoli omasta äidistä päällimmäisenä mielessä. Tanskalaisella mökillä tapahtuva yritys korjata välit sairaan äidin kanssa nostaa pintaan kaiken sen arkisen, hyvän ja dramaattisen, mitä menneisyydessä tapahtunut.

Pettersonin romaanin nimi on säe Mao Zedongin runosta. Nuorena Arvid pitää Maon kuvaa asuntonsa seinällä, lukee sen alla kommunistista manifestia, kuuntelee Joni Mitchelliä, tupakoi ja nukkuu yhdessä puolueeseen liittyneen tyttöystävänsä, myöhemmin tulevan ex-vaimonsa, kanssa. Mennyttä ei voi eikä pidäkään saada takaisin, mutta nykyhetkikin on vaikea ja tulevaisuus tuntematon; Arvidille runo kertoo inhimillisestä Maosta, joka tunsi ne ihon alla kulkevat henkiset sähköiskut, joiden jälkeen ihminen on toinen kuin mitä oli aikaisemmin ollut:

Häipyvä uni, silti läheinen vielä -
kirottu ajan katoava virta!
Kotiseutuni kolmenkymmenenkahden vuoden takaa!

Kirottu ajan katoava virta rakentuu kuin muistojen pyörre ihmismielessä. Mennyt ja nykyisyys lomittuvat Arvidin minä-kerronnassa. Elämän suuret linjat, lapsuus, avioituminen, vanhemmuus, aikuisen oma lapsenrooli suhteessa vanhempiinsa ovat kaikki lineaarisia, mutta muistojen ja kuvitelmien hypähteleväisyyttä ei voi estää. Taistolaisuus, syöpä, avioero, Freian suklaatehdas, bussilinjonen värit, raitiovaunut, elokuvat, muistot, syyllisyys ja männyn kaataminen nykyhetkessä risteilevät mielessä. Pettersonin kertojanlahjat pitävät huolen siitä, ettei mikään tunnu sekavalta, vaan pikemminkin juuri vilun, huimaamisen, lämmön ja menneisyyden voimakkaan läsnäolon vuorovaikutukselta. Arvidin muistot ovat samalla hänen nykyhetkensä. Calvados-ryyppy tuulisella rannalla Tanskassa vie oslolaiseen kulmakonditoriaan syömään napoleonleivoksia ja kiistelemään äidin kanssa koulun lopettamisesta ja proletariaattiin liittymisestä.

Nykyisyyden ja menneisyyden läpileikkaajana on Arvid itse miehenä, isänä ja ennen kaikkea äitinsä poikana; Ainoana toivottuna poikana neljästä, ainoana isänsä näköisenä tummatukkana ja silti niin kaukaisena kaikista muista. Petterson kuvaa Arvidin ajatuksia, ohikiitäviä ja hieman hiekkaan valuvia päiviä väkevästi ja elävästi. Arvid - kuten koko kirja - on hyvin pohjoismainen, norjalainen, kaupunkilaisenakin meren harmauden värittämä metsäläinen. Arvidia on helppo ymmärtää, hänen maailmaansa pääsee naislukijakin sisälle.

Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittanut Kirottu ajan katoava virta on ehdottomasti koko kirjakevääni parhaita romaaneja. Se on vähäeleinen, muttei niukka; Koskettava, muttei pakahduttava. Vaikka kirjaa leimaa surumielisyys, on se silti niin ihana ja lohdullinen, että voisin asettaa sen tyynyni alle nukkumaan mennessäni ja velloa kirjan tunnelmissa monta yötä ja päivää. Kirottu ajan katoava virta ei ole elämää suurempi teos. Eikä sen tarvitse sellainen ollakaan, koska Arvidin intensiiviseen ajan katoavaan virtaan mahtuu kokonaisen perheen elämäntarina.

*****-

Maikki Harjanne: Minttu morsiusneitona

- Minusta tulee morsiusneito Australian enon häihin, Minttu kertoo ystävälleen Eikolle.
- Eno matkustaa Suomeen, ja häät järjestetään jossain salapaikassa.
- Ihanaa! Eiko huokaa.
- Tule meille, niin voidaan harjoitella häitä, Minttu pyytää. - Minua jännittää kamalasti.

Maikki Harjanteen kirjoittamat ja kuvittamat Minttu-kirjat eivät varmasti esittelyjä kaipaa. Uskon, että meistä lähes jokainen on lukenut Minttuja; Kuullut niitä ääneen luettuna omassa lapsuudessaan, opetellut ehkä lukemaan Minttu-kirjojen avulla tai lukenut niitä omille lapsilleen. Ensimmäinen Minttu-kirja, Minä olen Minttu, ilmestyi jo vuonna 1978 ja hyvin tuttuna, joskin sopivasti uudistuneena, Minttu on elänyt esikouluikäisen pikkutytön arkeaan uudelle vuosituhannelle ja vuosikymmenille saakka. Tuorein Minttu-kirja Minttu morsiusneitona (Otava 2011)  antaa Mintulle kunniatehtävän toimia Otto-enon häiden morsiusneitona.

Minttu morsiusneitona-kirja perehtyy häävalmisteluihin sekä sukulaisten rooliin hääjuhlassa. Mintun äiti, sulhasen isosisko, leipoo muffinseja, askartelee hääkarkkeja ja toimii myös kaasontapaisena Otto-enon tulevalle Aino-vaimolle. Otto-eno asuu Australiassa saakka, mutta on löytänyt suomalaisen vaimonsa nykyhengen mukaisesti internetistä ja pariskunnan on määrä astua avioliiton satamaan Suomessa. Mukana kirjassa ovat myös veli Ville, paras ystävä Eiko sekä Pilkku-koira ja Tuusannuuska-kissa (sekä pieni hiiri).

Häiden odottaminen on jännittävää ja morsiusneidon kunniatehtävä saa Mintun hieman hermoilemaan ja murehtimaan. Mitä jos morsiusneidon pitää pukeutua australialaisen lehmitytön asuun eikä siihen ihanaan mekkoon, jonka kuvia on katsottu internetistä? Entäs jos hääkutsussa mainittu tehtävä sormuksen noutamisesta ei onnistukaan? Tunnistaako Minttu edes koko Otto-enoa, joka on varmasti kaikkien australialaisten tapaan komea kuin filmitähti:

Hääpäivää edeltävänä iltana Minttu näkee unta, jossa hän kiipeää hakemaan sormuksen kalliolta. Sormus lipeää hänen käsistään, muuttuu auton renkaaksi ja vierii rotkoon.

Merkittävä osa Minttu-kirjojen viehätystä on arkisuus. Maikki Harjanne on kuvittajana pysynyt uskollisena tyylilleen, joka on pelkistetty ja silti runsas. Hahmot ovat ääriviivoineen ja valkoisine taustoineen selkeitä ja ilmeikkäitä. Selkeydestä huolimatta kuvissa riittää lapsilukijalle paljon havainnoitavaa. Elämä on samanlaista kuin monissa kodeissa: roskakori pursuaa, seinälle on teipattu mainoskuva, sukka lojuu lattialla ilman paria ja muffinsitaikinaa valuu Pilkku-koiran parempiin suihin. Koska Minttu on pysynyt melko samanlaisena 1970-luvun lopusta saakka, voisin tuon aikakauden lapsena luonnehtia Harjanteen uuttakin kuvitusta lämpimiä muistoja herättäväksi retroksi. Ehkä osa Minttu-kirjojen viehätyksestä omalle ikäpolvelleni piilee juuri siinä, mutta nykylapsetkin (ainakin meillä) rakastavat Minttuja, koska niitä julkaistaan ja lainataan ahkerasti kirjastosta.

Samanlaista on Minttu-kirjojen kieli, arkisen oivaltavaa. Minttu morsiusneitona ei tee poikkeusta sen suhteen, että Mintun pohdittavana oleva asia etenee vuoroin dialogin ja vuoroin kuvailun keinoin. Mintun kanssa pieni lukija oppii uusista asioista kyselemällä, onhan esimerkiksi mielenkiintoista tietää, mitä se morsiusneito ylipäätään tekee, että kaaso ei ole kaasu tai että aikuiset jännittävät seremonioita yhtä paljon lapsetkin. Häävalmistelut ja juhlan kulku tulevat tutuksi. Mintuissa onkin selvästi tietokirjan vikaa (joka toki luetaan ansioksi).

Vaikka Minttu morsiusneitona on varsin opettavainen lastenkirja, ei Maikki Harjanne saarnaa, vaan antaa tilaa lapsen mielikuvitukselle ja luovuudelle. Hän selvästi ymmärtää lasten maailmaa, leikkihäihin morsiusneidon puvun voi tehdä äidin vanhasta yöpaidasta ja liian pitkän helman ongelmakin ratkeaa saksilla. Minttu morsiusneitona asettuu mielestäni kirjasarjan hyvään keskikategoriaan. Se on oivaltava, hauska ja sopivasti tuttu, mutta ei niin viehättävä kuin arkisella tavalla mielikuvituksekas Minttu kirjastossa tai ihmisen anatomiasta ja elintoiminnoista kertova Mistä on Pienet Mintut tehty.

Meillä Minttu-kirjoista on pidetty kovasti viimeisen parin vuoden ajan. Kun ostin Eläköön Minttu-yhteisniteen (sisältää kolme kirjaa) tyttärelleni joululahjaksi, ihastui silloin kolmevuotias esikoiseni Harjanteen luomaan hahmoon. Annan nyt viisivuotiaan, itse lukemaan opettelevan tyttäreni toimia kriitikkona Minttu morsiusneitona-kirjan suhteen. Hän luki ja kuunteli kirjaa, etsi kuvista ja tekstistä tuttuja asioita: "Vihreitä kuulia; Tuossa lukee, että Australia; Samanlainen tyyny kuin Ikeassa; Eiko, se kuulostaa ihan peikolta", alkoi haaveilla häistä ja tuumi lopuksi, että Tämä oli hyvä kirja. Kun siinä on ne häät. Ja samanlainen koira kuin mummilla. Tämä on paras Minttu-kirja. Äiti, leikitäänkö Minttua kirjastossa?.

***½ (äidin mielipide)
**** (lapsen mukaan)

Päivät 17 ja 18: Suosikkilainauksia ja kirjapettymyksiä

Päivä 17 – Suosikkilainaus suosikkikirjastasi

Olen huono muistamaan hyviä kohtia kirjoista. Yleensä muistan kirjan juonen, henkilöt sekä ennen kaikkea sen tunteen, jonka teoksen lukeminen jätti. Blogi onneksi auttaa jonkin verran sitaattiasiassa, koska sen myötä olen ensimmäistä kertaa koskaan alkanut kirjottaa lainauksia lukemistani kirjoista. Nämä lainaukset ovat vanhoista ja yhdestä uudemmasta suosikistani:

On omistauduttava kokonaan elämälle ja vain sille. Ja koko ajan on varottava avoimia ikkunoita. (John Irving: Kaikki isäni hotellit)

- Pannaan lasi sen [kevään ensimmäisen krookuksen] päälle, Niiskuneiti sanoi. Siten se selviää kylmästä yöstä.
- Älä pane, sanoi Muumipeikko. Anna sen selvitä miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia. (Tove Jansson: Taikatalvi)

Ja ristiriita oli niin kipeä ja samalla haltioittava, että jouduin sulkemaan silmäni. (Andrei Makïne: Ranskalainen testamentti)


Päivä 18 – Kirja, johon olit pettynyt

Pettymyksiä aiheuttavia kirjoja on monia, mutta onneksi ne ovat usein pieniä pettymyksiä. Hyväkin kirja voi olla pettymys, jos siltä odottaa suuria. On kirjoja, joiden kaikki ansiot tunnistaa ja tietää pitelevänsä käsissään laadukasta kirjallisuutta, mutta koska lukukokemus on aina subjektiivinen, voi kirja tuntua pettymykseltä. Tällaisia kirjoja - hyviä, joista en silti syystä tai toisesta pitänyt - ovat esimerkiksi jo mainitsemani William Faulkerin Ääni ja vimma (jota en ymmärtänyt), Nadeem Aslamin Elävältä haudatut (vaikka kirja on hyvä ja tärkeä, ei se ollut minun kirjani, olin ehkä lukenut jo tarpeeksi Afganistaniin liittyviä kirjoja enkä saanut kirjasta irti mitään uutta, harmi) ja hienoinen pettymys oli myös Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina (josta kyllä pidin kovasti, mutta odotukseni olivat liian korkealla Aikamatkustajan vaimon jälkeen).

Minulle pieniä pettymyksiä ovat olleet myös Valérie Tong Chuongin Pariissa, sattumalta sekä Anna Gavaldan Kimpassa. Odotin molemmilta kirjoilta jotain kepeänälykästä lempeää satiiria, mutta ensimmäisen kohdalla luin vain kepeää pikalukuromaania ja jälkimmäiseen en päässyt sisälle ollenkaan, vaikka myöhemmin rakastuin Kimpassa-elokuvaan. En silti sano kirjoja huonoksi, ne olivat pettymyksiä vain odotuksiini nähden. Anna Gavaldan lyhytproosa sen sijaan ei ole tuottanut pettymyksiä.

***
Pettymyksistä puheenollen. Minulla on heikko olo eilisen vaalituloksen jälkeen. Koetan ajatella, että 80 prosenttia kansasta äänesti muita kuin persuja, mutta silti tuo populismin nousu poliittisella kentällä kammottaa. Määräni oli tänään aamulla arvioida tänne yksi ihana romaani, mutta taidan myöhemmin tänään tai huomenna palata lastenkirjalla, jonka maailma tuntuu nyt niin lempeältä ja hyvältä sanomalehtiotsikoihin verrattuna. Hyvää pääsiäisviikon alkua kaikesta huolimatta!

Kuva Eteläisestä Saksasta moottoritiellä juuri ennen sadetta matkalla kohti pohjoista. Kesä 2005.

Päivät 14-16: Suosikkikirjailijan suosikkiteoksesta miehiin ja naisiin

Olen huomannut, että itselläni on ilmassa hienoista haasteväsymystä. Onko kenelläkään muulla? Niin ihana kuin tämä haaste onkin, tulen hitaammaksi ja hitaammaksi listausteni kanssa, mutta yritän taas niputtaa kolmen päivän haasteet samaan postaukseen.

Päivä 14 – Suosikkikirja suosikkikirjailijaltasi

Nyt minun pitäisi nostaa esille Kaikki isäni hotellit, Oman elämänsä sankari tai Marikki-kirjat, koska esittelin suosikkikirjailijoikseni John Irvingin ja Astrid Lindgrenin ja mainitsemani teokset ovat suosikkejani heidän upeasta tuotannostaan. Ne ovatkin lempikirjojeni joukossa, mutta kuten teillä kaikilla muillakin, on minulla kokonainen liuta suosikkikirjailijoita. Yhtä paljon kuin Lindgreniä ja Irvingiä rakastan ainakin Carol Shieldsiä, Italo Calvinoa, Jane Austenia ja L.M. Montgomerya (pian luultavasti myös Joyce Carol Oatesia ja Joel Haahtelaa).

Siksi haluan antaa nyt kunniaa Carol Shieldsille. Komppaan (mikä sana!) aika lailla Karoliinaa, kun mainitsen omiksi Shields-suosikeikseni Rakkauden tasavallan ja Pikkuseikkoja. Rakkauden tasavalta on Shieldsin kirjoista kenties helpoimmasta päästä, mutta perinteentutkija-Fayn ja radiojuontaja Tomin vuorovedoin kertoma rakkaustarina on aikuinen ja arkinen, ehkä siksi niin ihana. Ja se, että päähenkilö on folkloristi, on sattuneista syistä vain plussaa. Pikkuseikkoja taas on Shieldsin vasta tänä vuonna suomennettu esikoinen vuodelta 1976. Se on selvästi sukua kirjoille Sattumankauppaa sekä Tavallisia ihmeitä, jo esikoisellaan Shields oli valmis kirjailija ja Pikkuseikoissa ovatkin näkyvillä kaikki ne seikat, miksi Shieldsistä pidän.

Mitä John Irvingiin ja Astrid Lindgreniin tulee, niin heidän kirjojaan sirottelen vielä sinne tänne tämän haasteen edetessä.

Päivä 15 – Suosikkimieshahmo

Monien blogien esiin nostama Ylpeyden ja ennakkoluulon Mr Darcy olisi itsestäänselvä valinta kirjalliseksi suosikkimieheksi, mutta koska pidän vielä kertaa enemmän Colin Firthin Mr Darcysta (sekä Ylpeys ja ennakkoluulo-sarjassa että modernisoidusti Bridget Jones-elokuvissa), en nyt mainitse häntä (vaikka hän onkin niin ihanan ihana).

Nyt en viljele sanaa ihana ollenkaan, vaikka suosikkimieheni olisi sitäkin. Minulle rakkain kaunokirjallisuuden mieshahmo on pitkän pohdinnan jälkeen orpo Homer Wells John Irvingin romaanista Oman elämänsä sankari. Homer adoptoimattomana varttumaan lääkäri Wilbur Larchin johtamaan orpokotiin. Tohtori Larch omaa vahvan sosiaalisen omatunnon ja tekee laupeudenosoituksenaan abortteja yhteiskunnan syrjäytyneille, köyhille ja kaltoinkohdelluille naisille, joilla ei ole mahdollisuutta kasvattaa lapsiaan. Sama vahva yhteiskunnallinen vastuu näkyy Homerissa, josta tulee Wilburin seuraaja. Aikuinen Homer tekee abortteja, kasvattaa orpoja ja  rakastuu parhaan ystävänsä vaimoon, välittää kiertelevistä omenanpoimijoista ja on haikealla tavalla viisas nuori mies, myös sydämeenkäyvästi hauskalla tavalla. Hänessä elää lämpöä ja viisautta, äitelyyden välttävää esikuvallisuutta ja sankaruutta oman elämänsä tarpeiksi.

Päivä 16 – Suosikkinaishahmo

Nyt pääsen vihdoin Jane Austeniin ja vähän muuallekin. Kirjallisuudessa riittää itselleni mieluisia naishahmoja, esimerkiksi tietenkin Astrid Lindgrenin Marikki, joka oli lapsuuteni suurin idoli (Dingoa ja lapsi-Jonna Tervomaatakin suurempi), mutta olen edelleen pääsemässä Marikkiin myöhemmin. Pidän kovasti myös L.M. Montgomeryn Annasta, olenhan aina ollut enemmän Anna kuin Emilia. Mainintana nostan esille vielä John Irvingin Ruth Colen Leskestä vuoden verran. Tuo paljon kokenut kirjailija oli kovasti mielessäni esimerkiksi viime keväänä Amsterdamin matkallani, mutta Ruth Cole ei kuitenkaan ole kirjallinen ykkössuosikkini.

Fiktiiviset naishahmosuosikkini taitavat (olenpas epävarma!) olla Jane Austenin Järjen ja tunteen  Elinor Dashwood sekä Audrey Niffeneggerin aikamatkustajan vaimo, Clare.

Elinor Dashwood on Järjen ja tunteen järki. Viisas, uhrautuvakin isosisko, joka toimii oikein ja saa onneksi lopulta täyttymyksen myös sydämelleen, tunteilleen. Rakastan Järjen ja tunteen siskoksia, myös Mariannea. Omassa sisarsuhteessa olen kaikessa selvästi Elinor, kun taas pikkusiskoni on paljon kokenut Marianne. Joskus nuorempana ajattelin, että Elinor on tylsä ja liiankin tasainen, mutta nyt vanhempana opin huomaamaan, että pintansa alla Elinor tuntee yhtä paljon kuin siskonsakin ja kantaa siitä huolimatta vastuun sekä päänsä pystyssä vaikeinakin hetkinä. Luulen, että olen itse hieman kuin Elinor.

Hyvin lähellä Elinorin suosikkiasemaa mielessäni on Niffeneggerin Clare. Hän on aikamatkustelevaan kirjastonhoitajaan rakastuva nuori taiteilija, joka kokee hirvittäviä menetyksiä, rakastaa järjenvastaisesti ja pysyy silti koossa kuin ihmeen kaupalla. Kukaan kirjallinen hahmo ei ole koskettanut minua samalla tavalla kuin Clare. Hänen kanssaan olen itkenut ja nauranut enemmän kuin minkään muun romaanihenkilön. Siksi hän ja Elinor Dashwood saavat olla suosikkinaishahmojani kirjallisuudessa.

Kuva Vatikaanista kesältä 2004.

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla

Hän piteli kissaa sylissään. - Olentoparka, hän sanoi raaputtaen sen päätä, - olentoparka, jolla ei ole nimeä. Minulla ei ole oikeutta antaa sille nimeä; sen täytyy odottaa, kunnes se kuuluu jollekulle. Me vain törmäsimme toisiimme eräänä päivänä joella, emme kuulu toisillemme: se on riippumaton ja niin olen minäkin. En halua omistaa mitään ennen kuin tiedän löytäneeni paikan, jossa minä ja esineet kuulumme yhteen. En ole vielä ihan varma, missä sellainen paikka on. Mutta tiedän, millainen se on.

Luen suosikkikirjojani uudelleen aina silloin tällöin, mutta melko harvoin kirjoitan niistä blogiini. Haluan pitää kirjat itselläni, vaalia niitä melkein mustasukkaisesti (no, en aina!) ja kellua niiden tunnelmassa. Joskus rakkaan vanhan kirjan lukeminen tuo lohtua, joskus sen funktio on olla välipalakirja ennen seuraavaa uutta lukukokemusta, toisinaan vanha tuttu on osa vuodenkiertoa ja joskus joku ulkopuolinen asia antaa sysäyksen lukea kirja uudelleen. Viimeksi mainittu toteutui kohdallani nyt, kun kirjahyllyssäni odottaa Sam Wassonin Auringonnousu Manhattanilla.

Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla (Tammi 1967; Breakfast at Tiffany's. A Short Novel and Three Stories 1958) pitää sisällään nimekkeensä mukaisen pienoisromaanin sekä kolme novellia, Kukkien talon, Timanttikitaran sekä Joulumuiston. Tällä kertaa luin uudelleen vain Aamiainen Tiffanylla-pienoisromaanin, jonka olin edellisen kerran lukenut vuonna 1993 tai 1994. Koska Blake Edwardsin ohjaama elokuva (1961) on suursuosikkejani, oli se kirjaa lukiessani mielessäni varsin kirkkaana enkä voi tässä blogiarviossanikaan olla vertaamatta kirjaa ja elokuvaa toisiinsa. Ehkä pitäisi, sen verran erilaisia oman lajityyppinsä klassikkoja ne ovat.

Molempien kehystarinassa nuori kirjailijanalku muuttaa manhattanilaiseen kerrostaloon, jossa asuu varsin omalaatuista väkeä, kuten japanilaisjuurinen valokuvaaja herra Yunioshi tai aina nalkuttava ja kaikkia muita valvova Madame Spanella sekä korkeintaan yhdeksäntoistavuotias tyylitaituri Holly Golightly, joka allekirjoittaa käyntikorttinsa sanalla matkoilla. Holly ja minä-kertoja (jonka nimi on elokuvassa Paul Varjak, mutta romaanissa hänellä ei ole muuta nimeä kuin Hollyn veljeään muisteleva Fred) ystävystyvät omalaatuisella tavalla ja pikkuhiljaa nuoresta kirjailijanalusta tulee Hollyn uskottu. Holly tuntuu viettävän ihmeellisen värikästä elämää. Hän vierailee (maksusta) vankilassa Sally Tomato-nimisen mafioson luona ja kuljettaa säätiedotuksia vankilan ja ulkomaailman välillä, seurustelee brasialaisen pikkugansterin ja muutaman muunkin miehen kanssa sekä etsii huonetoverikseen jotain lesbolaista, koska uskoo tämän hallitsevan kotiaskareet. Minä-kertoja ajautuu mukaan hurjaan peliin, Hollyn elämän ylä- ja alamäkiin, joista hauskimpiin kuuluu näpistys Woolworthilta ja kauneimpiin Hollyn mäntymetsän tuoksuinen kitarointi kotitalon paloportailla.

Truman Capoten kirjoittama dialogi, Holly Golightlyn ja minä-kertojan väliset keskustelut, ovat miltei hillitöntä verbaalista ilotulitusta. Holly, mutta toki muutkin, hallitsee tarinankerronnan niin, että mikä tahansa palturi muuttuu uskottavaksi. Kirjan henkilöt myös osaavat nimitellä toisiaan vauvaksi, kultaseksi ja pahimmillaan jopa koiranoksennukseksi. Kaiken hauskuuden takana Capoten henkilöt ovat onnettomia. He peittävät yksinäisyytensä, rikkonaisuutensa ja huijariluonteensa prameisiin juhliin, vaihtuviin seurustelukumppaneihin ja epäsäännölliseen päivärytmiin, mitä kaikkea minä-kertoja tarkkailee ja kuvailee meille lukijoille. Hollylla on oma turvapaikkansa raadollisessa maailmassa:

- No, ryyppy auttaa.
- Olen yrittänyt sitä. Olen yrittänyt myös aspiriinia. Rusty on sitä mieltä, että minun pitäisi polttaa marijuanaa ja yritinkin sitä vähän aikaa, mutta se saa minut vain hihittämään. Olen huomannut, että parhaiten auttaa jos ottaa taksin ja ajaa Tiffanylle. Se saa minut heti rauhoittumaan, paikan hiljaisuus ja sen hieno leima; siellä ei kenellekään voi tapahtua mitään pahaa, kun siellä ovat nuo ystävälliset miehet hyvännäköisissä puvuissaan ja tuntuu ihana hopean ja krokotiilinnahkaisten lompakoiden haju. Jos voisin löytää asumispaikan, joka saisi minut tuntemaan oloni samanlaiseksi kuin Tiffanylla, silloin ostaisin vähän huonekaluja ja antaisin kissalle nimen.

Aamiainen Tiffanylla ei ole yhtä suloinen kuin pienoisromaaniin pohjautuva Audrey Hepburnin tähdittämä elokuva. Capoten luoma miljöö, manhattanilainen maisema, on melko samanlainen kuin elokuvassa, mutta kirjan henkilöt ovat huomattavasti traagisempia; Minä-kertojaa lukuunottamatta he ovat yhteiskunnan (luksus)laitapuolen väkeä, rikollisia ja pettureita, ehkä ulospäin hyväsydämisiä, mutta aina valmiita hyötymään toisten kiltteydestä. Sellainen on Hollykin, epäluotettava ja silti elegantti helmikorvakoruineen, aurinkolaseineen ja savukkeineen. Hänen menneisyytensä paljastuu kirjassa suorastaan järkyttäväksi. Silti nimenomaan elokuvassa joku, varmastikin Audrey Hepburnin olemus, saa aikaan suurempia mielenliikutuksia kuin kirjan Holly-raasu.

Aamiainen Tiffanylla on hyvin romanttinen kirja, mutta täysin eri lailla kuin elokuva. Kirjan romanttisuus on pelkkää mielikuvitusta, uskomattomia sattumia ja sitä, kuinka mahdoton pysyykin kaukaisena unelmana. Capote teksti pomppii ja tunnelmoi vuorovedoin. Sitä lukee mielellään, mutta silti Aamiainen Tiffanylla ei ole helppo kirja. Se on yhtä levoton kuin Hollyn sielu tai tämän ihmeellinen, kirjava tukka.

Olen iloinen siitä, että viidentoista vuoden takainen mielikuva Aamiaisesta Tiffanylla ihanana, mutta samalla melko surullisena kirjana piti edelleen paikkansa. Capoten pienoisromaani saa jatkossakin kuulua kirjahyllyni helmiin. Moni asia voi kadota mielestä eikä kukaan ehkä kuulu kenellekään, mutta mielikuvituksen tuoma toivo siitä, että jossain on mahdollista olla kuin kotonaan, ei häviä milloinkaan.

****

Sikin sokin, mullin mallin

Sain Hiljaa hyvää tulee-blogin Mie iteltä hauskan haasteen näyttää oman kodin sotkuja muille. Koska tämä ei sisustusblogi, vaan kirjapainotteisuus on pääroolissa, näytän teille, etten tosiaankaan ole mikään järjestyksen ihminen mitä kirjoihin tulee. Haluaisin kyllä olla. Käykää siis peremmälle, ulko-ovellamme näyttää suhteellisen siistiltä ja ylisöpöltä, eikö vain?

Olen esitellyt kirjahyllymme sotkua kuvamuodossa aikaisemmin jo kirjahyllyhaasteessa. Siihen ei oikeastaan ole mitään lisättävää. Kirjahyllymme on varsin eläväistä sorttia ja se kerää itseensä kaikenlaisia suoria ja vinoja kirjapinoja, dvd-elokuvia ja eilen jopa kolmevuotiaan poikani suurena aarteenaan vaalimia muttereita. Olen vannoutunut Lundia-fani, koska uskon sen olevan kirjojen paras koti. Mikään kodin kaunotarhan Lundia ei ole, mutta "jokaisen kulttuurikodin peruskalustoa", sanoi kerran yksi ystäväni. Kulttuurikotia en nyt kuitenkaan ala määritellä.

Olohuoneesta eilen nappaamani kuva paljastaa, että syystä tai toisesta meillä on luettu matkaesitteitä ja jo viime viikolla olleiden Hullujen päivien kuvastoa. Tämä kuva paljastaa myös hieman yleistä kotisotkuistamme. Ei mikään sekamelskaa, mutta unohtuneet unilelut, ryppyiset sohvanpäällyspeitot ja puoliksi syöty sämpylä lie melko normaalia lapsiperhearkea? Olohuoneen pöydän alla on sitten kasassa kaikkea muuta paitsi aikuisten kaunokirjallisuutta: on sisustuskirjoja, lastenkirjoja, muistivihkoja ja lasten piirustuksia sekä askartelukirjoja kasoissa ja välillä röykkiöissäkin.

Työhuoneessa oleva Ikean hylly kerää luokseen kaikenlaista. Työkirjoja, sekalaisia kaunokirjoja, ystäviä ajatellen varastoon ostettuja lahjoja, sellaisia aikakaus- ja iltapäivälehtiä, joissa on ollut johonkin läheiseen asiaan liittyviä uutisia, lasten askarteluja sekä miehen lahjaksi saama Ex libris-laatikko. Siitä tulikin mieleeni, että oma Ex Libris olisi ihana asia.

Jään haaveilemaan siitä. En haasta mukaan ketään, mutta Carol Shieldsin Judithin kaltaisena uteliaana tarkkailijana olisin kyllä kiinnostunut kurkkaamaan teidän muiden kirjahyllyjä tai -pinoja!

Päivät 12 ja 13: Ei enää rakastettu kirja & suosikkikirjailija

Päivä 12 – Kirja, jota rakastit muttet rakasta enää

Kirja, jotka vihasit-kohdalla moni pohti sitä, voiko kirjaa todella vihata vai olisiko parempi puhua inhoamisesta tai vierastamisesta. Jokainen tietää, että kirjaa voi todella rakastaa, mutta voiko tällainen kirjarakkaus hiipua? En nimittäin keksi sellaista kirjaa, jota olisin suoranaisesti rakastanut, mutta jota en enää rakasta. Luulen, että rakastan edelleen kaikkia niitä lapsuus- ja teiniajankin kirjoja, joita rakastin parikymmentä vuotta sitten.

Sen sijaan on lukuisia kirjoja, joista joskus pidin paljonkin, mutta joista en enää välitä. En voi sanoa, etten pitäisi niistä enää - kirjamuistoilla on aika tietty pehmeä tai heikko kohta sydämessäni - mutta en enää usko viihtyväni nyt mainitsemieni kirjojen maailmassa. Eräs tällainen on lukiovuosieni suursuosikki, Ken Folletin Taivaan pilarit. Folletin romaani on historiallista jännitystä, sen keskiössä on 1100-luvulla Englantiin rakennettava katedraali sekä lukuisat rakennusprojektiin osallistuvat ihmiset kirkkoylimyksistä tavallisiin rakentajiin. En itse asiassa muista kirjan juonesta enää kovinkaan paljoa, mutta kirja piti minut otteessaan ja sai innostumaan Englannin varhaiskeskiajasta. Yritin lukea muitakin Folletin teoksia, mutta koin ne niin keskinkertaisiksi jännityskirjoiksi, etten tainnut päästä niitä edes loppuun saakka. Hieman samalla tavalla muistelen Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin-kirjaa. Pidin siitä todella, todella paljon! Muistan edelleen kirjan tunnelman, tihenevän jännityksen ja jopa juonenkulun. Silti en halua lukea kirjaa uudelleen. Se on lajissaan hyvä kirja ja pidän siitä vieläkin, mutta sen "taika" on rauennut omalla kohdallani.

Yksi kirja on vielä pakko ostaa esille. Se on ehkä hivenen yllättävä valinta minun lukumakuuni tottuneille. Tämä kirja saattaisi päästä jopa sellaiseksi, jota rakastin, mutta jota en enää rakasta. Kirja on amerikkalaisen kilpapyöräilijä Lance Armstrongin Ei ainoastaan pyöräilystä (2000/2002). Teos on melko kliseinen omaelämäkerta, jota syventää Armstrongin syöpäsairaus, siitä toipuminen ja Tour de Francen moninkertaiseksi voittajaksi yltäminen. Kirja on jotenkin periamerikkalaisen optimistinen, dynaaminen ja hivenen kerskaileva - tyypillinen urheilijaelämäkerta? Armstrong kirjoitti kirjansa yhdessä Sally Jenkinsin kanssa kesken aktiiviuransa, minkä vuoksi hänen sädekehänsä vaikkapa dopingaineiden suhteen kiiltää mitä puhtoisimpana (Armstrong ei toki ole koskaan jäänyt kiinni eposta tai muista, mutta epäilyksiä on ollut usein).

Aikanaan rakastin kirjaa, mutta nyt ihmettelen, mitä se tekee kirjahyllyssäni. Saa se silti sinne jäädä, muistoksi jostain toisesta ajasta. Niin, minulla on menneisyys: Harrastin parin vuoden ajan pyöräilyä hyvin aktiivisesti. En kilpaillut, mutta rääkkäsin (!) itseäni jopa 50-100 kilometrin lenkeillä. Mitenkähän nyt saisin itsestäni irti edes kymmenen kilometrin pyörälenkkiä?


Päivä 13 – Suosikkikirjailijasi

Kun esittelin edellistä aihetta melko pitkästi, osasinkohan sanoa tähän jotain lyhyttä? Taloudellinen kielenkäyttö voi joskus olla hyve. ;)

Lyhyestä virsi kaunis: Minulla, kuten kaikilla muillakin, on valtavasti suosikkikirjailijoita. Kun ajattelen omaa elämääni kirjapainotteisena, kaksi on kulkenut mukanani niin kauan, että mainitsen heidät: Astrid Lindgren ja John Irving. Lähtökohtaisesti rakastan kaikkea, mitä heidän kynästään on julkaistavaksi päätynyt. Poikkeuksen muodostavat vain inhoamani Katto-Kassinen (niin nolo, voi Pikkuveli-parkaa!) ja Neljäs käsi (oikeasti huono kirja).

Olipa  muuten vaikea mainita vain kaksi, onneksi tässä haasteessa voi ripotella niitä muita suosikkejaan vähän sinne sun tänne.

Kuva on tunnelista, joka on osa Ruotsin ja Tanskan välistä Juutinrauma-siltahanketta. Kaikki ennen syksyä 2008 ottamani kuvat ovat tallessa, joten onneksi jotain kuvitusta löytää tähän haasteeseen. ;)

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Mutta sitten alkoi tapahtua jotakin kummallista. Mieleni kaukaisiin sopukoihin työnnetyt muistot alkoivat hitaasti ryömiä koloistaan esiin. Vanhat tapahtumat kohosivat silmieni eteen kuvantarkkoina, aivan kuin kokonaista ihmisikää ei olisi kulunutkaan. Ja ensimmäisten epäröivien pisaroiden jälkeen puhkesi tulva: muistin kokonaisia keskusteluja sana sanalta, vivahde vivahteelta, kuin elokuvan kohtauksena.
Tuntuu oudolta. Koit ovat syöneet reikiä lähimuistiini, mutta kaukainen menneisyys nousee mieleeni elävänä ja kirkkaana. Entisen elämäni haamut vierailevat luonani usein, ja hämmästyksekseni huomaan, että en pane sitä edes pahakseni.

98-vuotias Grace Adler, palvelijatar ja myöhemmin arkeologian tohtori, viettää elämänsä viimeisiä vuosia hyvämaineisessa vanhainkodissa. Elämää rytmittävät Ruth-tyttären vierailut, rupattelutuokiot hoitajien kanssa sekä huoli Ruthin pojan Marcuksen katoamisesta. Grace äänittää muistelmiaan Marcukselle tarkoituksenaan avata sukunsa vaiheita. Muistelmat saavat uuden suunnan, kun nuori amerikkalainen elokuvaohjaaja Ursula haluaa kuulla Gracen version Rivertonin kartanossa kesäisenä yönä 1924 tapahtuneesta runoilija Robbie Hunterin itsemurhasta. Ursulan pyyntö saa Gracen paitsi palaamaan Rivertoniin sekä ajatuksissaan että fyysisestikin, myös kaivamaan kaikki menneisyytensä haamut ulos koloistaan.

Englantilaisen Kate Mortonin romaani Paluu Rivertoniin (Bazar 2011; The House at Riverton / The Shifting Fog 2006) on samalla kertaa mysteeri, mikrohistoriallisen tarkka fiktio englantilaisesta aristokratiasta ja heidän palvelusväestään, kertomus sodasta ja rakkaudesta sekä ennen kaikkea kuvaus siskoksista, suvusta ja luottamuksesta.

Grace on vasta varhaisessa teini-iässä päätyessään piiaksi Rivertonin kartanoon, jossa hänen ompelijana työskentelevä äitinsäkin oli aikoinaan ollut palkollisena. Hyväkäytöksinen ja näppärä Garce pääsee ennen pitkää keittiöstä aatelisten asuinkerroksiin siivoamaan lastenhuonetta ja pölyttämään kirjoja. Aviottomana syntynyt sisareton Grace lumoutuu Hattfordin sisarusten, vilkkaan Emmelinen, omapäisen Hannahin ja heidän myöhemmin sotatantereelle ikuisesti jäävän veljensä Davidin eloisuudesta ja leikistä, joka on sisarusten oma salaisuus. Vuosien kuluessa Gracesta tulee Hannahin kamarineiti, joka tietää tämän perheestä enemmän kuin kukaan muu. Elämä järkiavioliiton solmineen Hannahin rinnalla vie oman haaveensa uhranneen Gracen asumaan Lontooseen, vierailulle Pariisiin pelottavan paheellisiin taiteilijakortteleihin, englantilaisen politiikan aitiopaikalle sekä salaisuuksien vartijaksi. Siellä, missä Hannah on, ovat aina myös Emmeline sekä sodasta palannut Robbie Hunter.

Paluu Rivertoniin kulkee kahdessa eri ajassa, ikääntyneen Gracen ja elokuvaohjaaja Ursulan kohtaamisissa sekä Gracen tyttärenpojalleen Marcukselle äänittämissä nauhoissa, joissa 1910- ja 20-luku herää uudelleen eloon yksityiskohtaisen tarkkana, oikukkaana ja tiheätunnelmaisena. Vaikka nimenomaan Gracen muistot kuljettavat tarinaa Hartfordin siskoksista ja Rivertonin kartanosta, pidin tavattomasti 98-vuotiaan Gracen ja Ursulan kohtaamisista, vanhan lumivalkotukkaisen naisen tavasta juoda teetä, panna kengät jalkaansa sekä hänen ällistyttävän hyvästä muististaan ja liberaalista elämänasenteestaan. Nuori Grace on ensin sisäkkö ja myöhemmin kamarineiti, hiljainen tarkkailija, joka on opetettu sanomaan kyllä, rouva ja  sen jälkeen vaikenemaan. Iäkäs Grace taas on omaan kuolemaansa valmistautuva entinen arkeologi, jonka tehtävänä kertoa värikylläinen tarina ja jäädä sen jälkeen pohjoistuulen kuljetettavaksi sinne, mistä ei ole paluuta.

Ennen vanhaan ihmiset pitivät tarinansa omana tietonaan. Heille ei tullut mieleenkään, että se saattaisi kiinnostaa muita. Nyt kaikki kirjoittavat muistelmiaan ja kilpailevat, kenellä on ollut kaikkein kauhein lapsuus, kaikkein väkivaltaisin isä.
Ilmeisesti minun pitäisi olla tyytyväinen. Toisessa elämässäni, Rivertonin jälkeen, toisen maailmansodan jälkeen, vietin paljon aikaa etsien ihmisten unohtuneita tarinoita. Hain silminnäkijöitä, yritin löytää lihaa luiden ympärille.
-- Toivon, että se on vaivan arvoista. Että Ursula on oikeassa. Että Marcus kuuntelee ja ymmärtää. Että oma syyllisyyteeni ja sen syntymiseen liittyvä tarina pystyvät jotenkin vapauttamaan hänet.

Mortonin romaania markkinoidaan tenhovana tarinana murhasta, rakkaudesta ja synkistä salaisuuksista. Tämän perusteella odotin tarttuvani 1920-luvun englantilaiseen luokkayhteiskuntaan sijoittuvaan murhamysteeriin, joka on tunnelmaltaan jostain Diane Setterfieldin Kolmannentoista kertomuksen ja Agatha Christien dekkareiden (modernien versioiden) välisestä maastosta. Kirja eteneekin Gracen muistoissa määrätietoisesti kohti kesää 1924, jonka eräänä yönä runoilija Robbie Hunter kohtasi kohtalonsa sumuisella järvellä. Silti kirjan keskiö ei mielestäni ole runoilijan kuolemaan liittyvä mysteeri ja hyytävä tunnelma, vaan brittiläisen luokkayhteiskunnan kukoistuksen ja murenemisen aika, koko kultainen 20-luku uusine ajatuksineen.

Koska luin Paluuta Rivertoniin ensin nimenomaan murhamysteerinä, tuskastuin romaanin ensimmäisellä puoliskolla sen hitauteen. Tunnelma ei rakentunutkaan jännityksen varaan, vaan pikemminkin sosiaalisten jännitteiden. Sosiaaliset jännitteet ja luokkayhteiskunta ovat kiehtovia teemoja (ja erityisesti omaan mieleeni), mutta Mortonilla tuntui kirjan ensimmäisellä puoliskolla olevan vaikeuksia päästä asiaan tai minulla kerronnan imuun. Mortonin kerronta ei jumiudu, mutta hän tuntuu lumoutuneen hieman liiaksi pitkistä illalliskeskusteluista ja cocktailtilaisuuksista. Mielestäni kirjaa olisi voitu editoida siten, että pohjustusosiota, joksi romaanin alkua kutsun, olisi voitu lyhentää hyvin satakin sivua. Tästä huolimatta romaani toimii. Gracen ja Hartfordin siskosten Emmelinen ja Hannahin tarina on kiehtova, joskaan ei kovin yllättävä. Se voisi olla jopa fiktiivinen siskokirja Mary S. Lovellin erinomaiselle sisaruselämäkerralle Mitfordin tytöille, jonka Morton mainitseekin teoksensa kiitoksissa.

Turha yksityiskohtaisuus saa aikaan sen, että lukiessa ehtii ajatuksissaan tarinan loppuun, vaikka itse kirja onkin vielä kesken. Morton antaa lukijoilleen niin paljon vihjeitä ja ennakkoa tulevasta, että ainakin minä arvasin - tiesin - joiden asioiden kulun johtavan tiettyihin ratkaisuihin. Yksityiskohtien runsaus, esimerkiksi henkilöhahmojen tapa poseerata, saa romaanimaailman näyttäytymään hieman ulkoa päin kuvatulta. On kuin Mortonin teksti olisi samaan aikaan romaani ja elokuvakäsikirjoitus. Tästä huolimatta Paluu Rivertoniin kietoo pauloihinsa nimenomaan tarinansa osalta ja saa miltei rakastumaan henkilöihinsä ja heidän oikkuihinsa.

Vaikeat asiat ja hankalat ajavat kuormansa Emmelinen, Hannahin ja Gracen harteille. Armeijan sanotaan tekevän pojista miehiä, mutta sota ei sitä tee. Naisten kannettavaksi jää paljon ja muistoina elänyt tarina tulee kertoa loppuun. Kirjan jälkimakuna mielessäni soi jazz, ilotulitusraketit sekoittuvat järvisumuun ja englantilainen kartanomaisema uuden ajan (villiin) taiteeseen. Vaikka Rivertoniin voi palata monellakin tapaa, ei entistä onneksi saa koskaan takaisin.

****-

P.S: Yllättäen Paluu Rivertoniin päätyy nyt myös erääksi Karoliinan siskoshaasteen kirjakseni. Tämä jos mikä on siskokirja. En ensin edes ajatellut osallistuvani siskohaasteeseen, mutta mukana ollaan!