Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjamatsi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjamatsi. Näytä kaikki tekstit

torstai 19. joulukuuta 2024

Jouluinen kirjamatsi: Hanna Velling ja Jenny Bayliss

 


Talvinen kirjamatsi! Kumpi saa enemmän omenoita? 🍎

Lumiomena-blogin kultaisina vuosina tein muutaman kirjamatsi-tyylisen postauksen. Ja nyt, monen vuoden  jälkeen (ja myös ensimmäistä kertaa kirjagram-tililläni): hyvänmielen kirjamatsi. Oikeasti kyse ei tietenkään ole totisesta ottelusta kirjojen välillä. Satuin vain hybridilukemaan kaksi vuodenaikakirjaa. Hybridilukeminen tarkoittaa sitä, että aloin lukea kumpaakin teosta painettuna kirjana, mutta jatkoin loppuun äänikirjana.

Vastakkain, tai siis jouluomenoita keräämässä, ovat:

Hanna Velling: Pikkupakkasia ruukkikylässä * Bazar 2024 * Kansi Tiia Javanainen

Jenny Bayliss: Jouluksi kotiin * Otava 2024 * Suom. Anna-Mari Raaska

(Kumpikin kirja arvostelukappale kustantamosta)


Miten jouluomenat jakautuvat ao. kategorioissa?


Miljöö

Velling: Oikea suomalaisten ruukkikylien ilmentymä. Tiedättehän, kuin Mathildedahl, Strömfors ja ties mitkä kaikki muut yhdessä. Talvella! Kaikki ne rakennukset, omalaatuiset asukkaat jne.

Bayliss: Brittikylä! Yksi lempimiljööni missä vain kulttuurituotteessa. Suloinen ja omaperäinen.

Mahdoton valinta, menkööt omenat tasan. 🍎🍎🍎 - 🍎🍎🍎


Feelgood

Molemmissa on paljon hauskaa sanailua ja hahmoja sekä genrelle tyypillisesti myös vakavampia sävyjä. Tunteet kuuluvat aina feelgood-kirjoihin, joissa on hyvä olla jotain sydämeenkäyvää. Eniten sydämeeni kävi Ruukkikylä-kirjan Nappi-koira, mutta toisaalta Baylissin kirjassa isän kuolema tuo sisarukset yhteen. Tasan menee, mutta Nappi saa päälle sydämen. 🍎🍎🍎 - 🍎🍎🍎 ❤️


Talvisuus

Vaikea rasti, koska ruukkikylässä kuljetaan kevättä kohti, Jouluksi kotiin taas juhlitaan talvipäivänseisausta. Mutta Suomen talvi on aina Suomen talvi, pakko vetää kotiinpäin. Tässä omenat tietenkin Vellingin kirjalle. 🍎🍎 - 🍎🍎🍎


Sujuvuus

Feelgood-kirjan täytyy pitää lukija otteessaan. Painettuna kirjana kumpikin on genressään oikein mainio. Äänikirjaa kuunnellessa ainakin minulla ajatus alkaa usein harhailla ja ikävä kyllä Baylissin kohdalla niin kävi usein. Vellingin kirjan lyhyt luvut saivat (kuntosalilla) kuuntelijan kiitolliseksi, eli tämä kategoria menee nyt ruukkikylää kohti: 🍎🍎🍎 - 🍎


Voittaja on Hanna Vellingin Pikkupakkasia ruukkikylässä! Se voitti kahdessa kategoriassa sai Napin vuoksi sydämen päälle.

No, kirjamatsit eivät yhden (ja hyvin myötämielisen) lukijan tuomaroimana ole koskaan kovin reiluja. Kumpaakin kirjaa suosittelen kaikille, jotka haluavat lukea talvista hyvänmielenkirjallisuutta, ja näitä molempia voi hyvin lukea myös joulun jälkeen.

perjantai 1. toukokuuta 2015

Kirjamatsi 5: David Walliams vs. David Walliams




Kirjamatsi 5: David Walliams x 2

Lievästi ärsyttävä norsu
Kuvittanut Tony Ross
Kustannus Mäkelä 2015
The Slightly Annoying Elephant 2013
Suomentanut Raija Rintamäki
28 sivua
Brittiläinen lastenkirja


Poika ja mekko 
Kuvittanut Quentin Blake
Tammi 2015
The Boy in the Dress 2008
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
220 sivua
Brittiläinen lastenromaani



Kirjamatsi kuulostaa vauhdikkaalta, kun on olemassa Literary Death Matcheja ja kaikkea muuta. Täällä Lumiomenassa kirjamatsit ovat olleet ajoitukseltaan verkkaisia, sillä ensimmäisen pidin keväällä 2012 äänikirjoista ja viimeisimmän syksyllä 2013 oman lapsuuteni sarjakuvista. Olen toki aikonut pitää kirjamatseja useamminkin, mutta vasta nyt, Lumiomenan vappuiloitteluna kotona nautittujen munkkien ja siman lisäksi, on pitkästä aikaa kirjamatsin aika:

David Walliams vs. David Walliams!

David Walliams on brittiläinen käsikirjoittaja, näyttelijä ja kirjailija, jonka viime vuonna julkaistu lastenromaani Herra Lemu ihastutti meillä suuresti paitsi hauskuudellaan, myös yhteiskunnallisuudellaan. Tänä vuonna Walliamsilta on suomennettu kaksi kirjaa: "taiteilijanero" Tony Rossin kuvittama kuvakirja Lievästi ärsyttävä norsu ja Quentin Blaken kuvittama lapsille ja varhaisnuorille suunnattu romaani Poika ja mekko. Miten käy Walliamsilta norsut, entä miten poika paljeteissa? 

Erä 1: Tarina

Norsu: Eräänä päivänä Sami-pojan kotiovelle kolkutetaan. Siellä ei kuitenkaan ole ostoksilta palaava äiti, ei kaveri eikä edes postinkantaja, vaan siellä on suurensuuri, jättimäinen, hirmuisen kokoinen norsu. Sellainen norsu, joka on päättänyt asettua taloksi Samin kotiin. Norsu antaa passuuttaa itseään ja Samia se haukkuu tuon tuosta sanoilla "senkin hölmö". Sami-parka, norsu on ihan kauhea ja kirjan nimen mukaisesti ärsyttävä - sana lievästi kun näyttää olevan norsun itsensä lisäämä. Tarina ei ole Samin kannalta kovin ylevä missään vaiheessa ja norsu tylyttää poikaparkaa sen minkä ehtii. Tarina on sanalla sanoen ärsyttävä.

Poika ja mekko: 12-vuotias Dennis asuu isänsä ja isoveljensä kanssa ja pelaa jalkapalloa. Äiti on muuttaanut pois. Jalkapallon lisäksi Dennisiä kiinnostavat kovasti kauniit vaatteet ja hän lukee salaa muotilehtiä, etenkin Vogueta. Jälki-istunnossa Dennis tutustuu ihanaan Lisaan, joka on tuntee muotia ja yhdessä he alkavat suunnitella Dennisille asukokonaisuuksia. Mitä tapahtuu, kun Dennis menee kouluun paljettimekossa? Walliams kertoo tarinan huumorilla ja suurella sydämellä, varmaotteisesti. Lukija saa Dennisin mukana nauraa ja liikuttua, kokea vääryyttä ja hankkia uudenlaista ymmärrystä. Jaana Kapari-Jatan suomennoskin toimii upeasti.

Pisteet 1-2 Pojan ja mekon hyväksi. Molemmat kirjat ovat tarinavetoisia ja Walliams kyllä koukuttaa lukijansa. Lievästi ärsyttävä norsu ei annan lapsilukijoiden kannalta kovinkaan paljon armoa, mistä miinusta. Kenelle se on oikein kirjoitettu? Poika ja mekko sen sijaan jatkaa samalla erilaisten ja silti niin samanlaisten ihmisten kuvauksella kuin Herra Lemukin; Tarina on toki erilainen, mutta miksei poika saisi pitää mekkoa? Hyvä, kaunis ja sopivasti opettavainen, raikas tarina.



Erä 2: Kuvitus ja ulkoasu

Jaahas, tämä on vaikein osuus. Pojan ja mekon on kuvittanut Roald Dahlinkin kirjoista tuttu Quentin Blake ja kuvitus jälki on tietenkin elävää ja mahtavaa ja hyvää. Sitten taas Lievästi ärsyttävä norsu on Tony Rossin kuvittama. Pikku prinsessasta tutun kuvittajan kynänjälki on jättänyt Lievästi ärsyttävään norsuunkin jotain tuttua... Onnistuneitahan nämä kuvitukset ovat: ihmiset elävän näköisiä, norsu juuri sellainen ahne ja kiukkuinen kuin teksissäkin.

Molemmat kirjat ovat sattumoisin punakantisia, mikä on aika tehokasta. Lievästi ärsyttävä norsu on SUURI, kuten norsukirjan pitääkin olla. Poika ja mekko normaalia lastenromaanikokoa. Pojan ja mekon takakannesta tein itseäni miellyttävän bongauksenkin. ;)

Tässä erässä ei ole voittajaa, molemmat ovat onnistujia.

Tasapeli: 1,5-1,5


Erä 3: Hauskuus

Nyt ollaan asian ytimessä ja lyhestä virsi kaunis: Lievästi ärsyttävä norsu on hauska - julmien ihmisten mielestä. Norsu tekee kerrassaan hassunhauskoja asioita, jos on sitä mieltä, että pienen pojan kodin saa sotkea, pyörän rikkoa ja poikaa haukkua. Pojassa mekossakaan ei ole varsinaisesti mitään hauskaa, toivon, sillä ihmisillä pitäisi olla oikeus pukeutua oman itsensä mukaisesti. Hauska kirja silti on: lukijaa naurattaa, kun omat koulukaveritkaan eivät tahto tunnistaa Dennisiä. Kirjassa on kuitenkin paljon muutakin kuin naurua.

Ehkä kummassakaan kirjassa kyse ei olekaan hauskuudesta, vaan rajoista ja niiden rikkomisesta? Norsun kohdalla rikki menee vain Samin kodin esineet ja varmasti luottamuskin. Pojassa ja mekossa rikotaan rajoja - melko maltillisesti kuitenkin, mutta tavalla, joka lisää kanssaihmisten ymmärtämistä oli kyse sitten pojasta mekossa, isästä vanhojen sukupuoliroolien takana tai ranskan opettajasta luokassaan. Pojassa ja mekossa Walliams tavoittaa sen hauskuuden, joka saattaalempeästi avata uudenlaisia maailmoita.

Ja kyllä Poika ja mekko myös naurattaa, Lievästi ärsyttävä norsu vain vihaisesti ja kylmästi.

Pisteet taas kerran 1-2 mekkopojan hyväksi.


Erä 4: Vastaanotto yleisön keskuudessa

Lievästi ärsyttävä norsu sai kokonaiset seitsemän lukijaa: neljä lasta ja kolme aikuista. Kirjaa lukivat siis minun lisäkseni mieheni ja vielä meillä vieraisilla ollut mieheni sisar. Lasteni 2- ja 5-vuotiaat serkut kuuntelivat kirjaa hiirenhiljaa. Kaksivuotias ei varmaankaan saanut vielä kovin paljon irti, mutta viisivuotias jäi ihmettelemään, että missä Samin äiti oli. Mieheni sisar piti kirjaa ärsyttävänä ja mietti jo vaihtoehtoisia loppuja kerrottavaksi omille lapsilleen. Omat 7- ja 9-vuotiaat lapseni ovat ehkä ylittäneet kuvakirjaiän, mutta lukevat silti mielellään kuvakirjojakin. Heistä kumpikin oli kirjan luettaan vihaisia kuin peppuun ammattu karhu. He kokivat Samin puolesta suurta vääryyttä ja yhteen ääneen huusivat, että kirja on "huonoin, mitä ollaan koskaan luettu". Silti he lukivat kirjan uudelleen ja taas uudelleen - ja olivat edelleen sitä mieltä, että kirja on huono. Esikoinen olisi leikannut kirjan saksilla kappaleiksi, kuopus vienyt kirpputorille myyntiin ja tullut siten rikkaaksi. Toistaiseksi kirja on edelleen täällä kotonamme, mutta ärsytystä se herättää enemmän kuin lievästi. Me perheen aikuisetkin suremme Sami-paran puolesta, mikä kamala, kamala norsu!

Poika ja mekko puolestaan sai hyvin erilaisen vastaanoton. Luin sen ääneen tyttärelleni, jotta pääsin itsekin mukaan tarinaan ja lisäksi tyttäreni luki sen kertaalleen itse. Kirja oli hänelle niin mieluinen, että hän otti kirjan kouluun Lukuviikolla ja esitteli sen omana lempikirjanaan. En voi olla vertaamatta kirjaa Herra Lemuun, jonka idea on ehkä aavistuksen omaperäisempi, mutta yhteiskunnallinen ja hauska on Poika ja mekkokin. Kaiken lisäksi siinä on sellaista tarinavetoisuuden ja ei-imelän sydämellisyyden yhteensovittamista, josta pidän lastenromaaneissa ihan erityisesti.

Pisteet nyt vain Pojalle ja mekolle 0-3.


Tuomio

Lievästi ärsyttävä norsu 3,5 - Poika ja mekko 8,5

Oho, aika ylivoimaista. Onnea voittajalle! Hip hurraa ja hauskaa vappupäivän jatkoa kaikille muillekin! 


(Ja vaikka norsu nyt ärsyttikin, ei se ole huono kirja sekään. Kyllä David Walliams vaan osaa!)

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Kirja(ei kun siis lehti)matsi 4: Maailman vahvin nalle ja Pellefantti


Kirjalehtimatsi 4: Maailman vahvin nalle ja Pellefantti
Maailman vahvin nalle 3/1980
Pellefantti 5/1980
Kustantaja: Lehtimiehet Oy
Mistä: Ostokset nettihuutokaupasta
Ruotsalaisia lasten sarjakuvalehtiä

Ilselän Minna pohtii huikeassa Keinulaudalla-sarjassaan kirjallisuutta asettamalla kaksi kirjaa laudan eri päihin ja punniten täten näiden teosten maailmaa suhteessa toisiinsa. Sarja palautti mieleeni oman leikkimielisen ja aika erilaisen (ja hyvin verkkaisen!) Kirjamatsi-sarjani, jonka aloitin keväällä 2012 äänikirjoilla ja jota olen jatkanut Christien dekkareilla sekä tyttökirjojen joululla. Nyt otetaan mittaa sarjakuvista!

Jokunen aika sitten aloin kaivata lapsuuteni sarjakuvalehtiä ja kävin aiheesta keskustelua omalla, yksityisellä Facebook-sivullani. Aku Ankka on ansaitusti monille se rakkain ja erilaiset albumit, kuten Tintit, Asterixit ja Lucky Luket, saivat niin ikään useat ystäväni nostalgian valtaan. Minäkin arvostan suuresti Aku Ankkaa ja pidin Asterixeista ja Lucky Lukeista. Lisäksi luin mielelläni muun muassa myös Ahmed Ahnetta ja Anua ja Anttia.

Pienenä lukijana pidin ehkä eniten Maailman vahvimmasta nallesta ja Pellefantista, etenkin edellisestä. Jymyhunajan voimaan luottava Nalle, joka tunnetaan nykyisin Bamsena ja myös vaatemerkkinä ja etelänlomien lastenkerhon tähtenä, on kiltti ja voimakas. Hän joutuu erilaisiin seikkailuihin ystäviensä kanssa. Nallen parhaat ystävät ovat Pomppi-jänis ja Kilpinen-kilpikonna, mutta myöhemmin Nalle tulee jopa isäksi. Isoäiti valmistaa Jymyhunajaa. Pellefantti puolestaan on pieni sininen norsu, maailman paras ja ainoa lajiaan. Pellefantti seikkailee ystävänsä Piip-hiiren kanssa, mutta "tuhma taikuri" Pahapeikko tahtoo sotkea suunnitelmat.




Kummankin sarjakuvan on luonut  ruotsalainen Rune Andréasson (1925-1999). Wikipedia kertoo, että aikoinaan rauhaa rakastavaa ja omistamisen jakamiseen kehottanutta Bamsea pidettiin hyvinkin vasemmistolaisena, jopa kommunistisena. Pellefantti puolestaan esiintyi ensimmäisen kerran lastenkirjassa Pellefant i Gottlandet. Rune Andréasson jätti Pellefantin piirtämisen jo varhaisessa vaiheessa, mutta jatkoi Bamsen kanssa vuoteen 1990 saakka. Hän käytti apunaan muitakin kuvittajia. Suomessa Maailman vahvin nalle ilmestyy edelleen, tosin Bamse-nimellä. Lehteä kustantantaa nykyisin Egmont.

Nyt siis on pienen sarjakuvamatsin aika. Kerroin jo, että lapsena pidin etenkin Maailman vahvimmasta nallesta. Pellefantissa oli aina jotain ärsyttävää, joten norsu lähtee matsiin altavastaajana. Kirjamatsissa on nyt 4  kategoriaa ja jokaisessa on jaossa kuusi pistettä. Kilpailemassa ovat lehdet vuodelta 1980, jolloin täytin 7 vuotta.

Erä 1: kansi

Maailman vahvin nalle
Kansi on miltei uhkaava: hurja hämähäkki on selättänyt Nallen ja kaverit. Ei auta, vaikka Kilpinen lukee Hyönteisoppia. Aika houkutteleva kansi ja värikäskin! Kansi on itsensä Rune A.:n tekemä.

Pellefantti
Hah-haa, Pahapeikon pylly on laastareiden peittämä. Pellefantti ja Piip ovat tainneet jekuttaa, mutta onneksi ensiaputarvikkeet ovat mukana. Kiltti fantti on kyllä sitten kiltti.

Pellefantti saa nyt pisteet kansikuvan pilailumeiningistä, mutta muuten pointsit menevät suoraan Nallelle. Pellefantissa asettelu on perinteisempi, Nallessa kuvakulmatekniikka on paremmin hallussa. Pellefantin huumori puree, mutta kyllä Rune A. on kuitenkin aina Rune A.

Nalle 4 - Pellefantti 2 (Pisteet siis Runelle itselleen)


Erä 2: lehden sisältö

Maailman vahvin nalle
Kansineen 36 sivua luettavaa: tarinat Pomppi ja Ennätys-Enska, Jotkut eivät opi koskaan, Mikke tottelee äitiä, Nalle ja professori Pikkasen kutistuskone (jatkosarjis) sekä erilaisia tehtäviä ja kilpailuja. Lisäksi kaksi Nallen koulua, joissa kerrotaan eläinlasten leimautumisesta omaan emoonsa sekä hämähäkkien elämästä. Tarinoista kahdessa on mukana Maailman vahvin nalle, muissa seikkailevat esimerkiksi kissa ja hiiri sekä Mikke-kettu.

Pellefantti
Kansineen 36 sivua luettavaa: Sarjakuvatarinat Pellefantin hyppytuoli ja Pellefantti ja Punahilkka. Lisäksi satu Satu joka ei koskaan lopu sekä pelejä, kuten mainio Juustopeli ja yhdistä pisteet -tehtävä sekä aarresaaren etsimis -peli. Kumpikin sarjakuva keskittyy Pellefantiin ja Pahapeikko pääsee keljuilemaan. Satu joka ei koskaan lopu ei kiinnostanut lapsiani ja itsekin luin sen vain siksi, että se on mukana lehdessä. Se on selvästi täytetarina.

Molemmissa on paljon opettavaisuutta ja herttaisuutta. Vaikea erä! Koska Nallessa ei ole tyhmää satua, menevät pisteet näin:
Nalle 3,5 - Pellefantti 2,5


Erä 3: hahmot ja piirrosjälki

Maailman vahvin nalle
Hahmoja on enemmän ja piirrosjälki huoliteltua. Vesi roiskuu ja leopardin loikissa on vauhtiviivat. Rikas henkilökaarti jaksaa kiinnostaa vaihtelunhaluista lukijaakin.

Pellefantti
Punahilkka-sarjakuvan noita, Pahapeikon Mysko-täti, on suorastaan kömpelösti piirretty. Lautapeli, jotka Pellefantti ja Piip pelaavat, näyttää hauskalta. Raketin lailla ilmaan nouseva linnantorni on täysosuma.

Kummassakin on kotikutoinen ja kuitenkin mukava piirrosjälki. Aika lailla samoissa mennään.

Nalle 3 - Pellefantti 3

Erä 4: yleiset vaikutelmat ja söpöyspisteet

Kumpikin lehti
Tähän vaikuttavat oma nostalgia: Maailman vahvin nalle on parempi eikä se syyttä ole jäänyt näistä kahdesta edelleen elämään omana lehtenään ja tuotemerkkinään. Pellefantti on sympaattinen, mutta Pahapeikko on edelleen ärsyttävä. Pellefantti saa nyt myös säälipisteitä, kun joutuu mokomaa kiusankappaletta sietämään. Maailman vahvimmassa nallessa on omahyväisyyttä, muttei kuitenkaan samassa mittakaavassa kuin Mikki Hiiressä. Nallen maailma on vivahteikkaampi ja rikkaampi.

Maailman vahvin Nalle  4 - Pellefantti 2

Lopulliset pisteet:
14,5 - 9,5

Anteeksi, Pellefantti. Sait sääli- ja nostalgiapisteitä, mutta jymyhunajan tehoa et voinut sittenkään voittaa.

Luitteko te muut Maailman vahvinta nallea tai Pellefanttia? Mitkä olivat teidän lapsuutenne sarjakuvasuosikkeja?


P.S. Muistakaa blogini 5-vuotisarvonta: vinkatkaa lumisista kirjoista ja voitte voittaa kirjakauppalahjakortteja!

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Kirjabloggaajien joulukalenterin 16. luukku: jouluinen kirjamatsi


Kirjamatsi 3: Tyttökirjojen joulu

Louisa M. Alcott: Pikku naisia 1896 ja
Rauha S. Virtanen: Tapaamme Seljalla 1957
Molemmat WSOY.


Kris vilkaisi isää hiukan närkästyneenä. "Sinun mielestäsi ei siis ole tarpeen keittää riisipuuroa, ei laittaa lanttulaatikkoa eikä rosollia. Et kai kaipaa joulukakkuakaan", hän motkotteli ja lisäsi äkkiä luetteloonsa seuraavan muistiinpanon: "Älä unohda mantelia joulupuurosta."
"Älä jännitä niin kamalasti", rauhoitteli isä.
Dodo nousi. "Olkaa nyt ihan hiljaa ja ajatelkaa joulua".--

- Tapaamme Seljalla

Sellaista joulupäivää ei totisesti ole koskaan syöty kuin sinä päivänä Marchin perheessä. Lihava kalkkuna oli näkemisen arvoinen, kun se kannettiin pöytään komeana, ruskeaksi paistettuna ja koristeltuna. Luumuvanukas suli suussa, samoin hyytelö, jonka äärellä Amy hekumoitsi kuin kärpänen hunajassa. --
- Pikku naisia


Joulu on suosikkivuodenaikani (ja kyllä joulusta voisi melkein oman vuodenaikansa laatia!), mutta minulla ei ole nimetä mitään yhtä tiettyä joulukirjaa, johon palaisin vuosi toisensa jälkeen. Aloin pohtia joulukirjoja Tarinauttisen hämärien hetkien kysymyksen jälkeen ja hoksasin, että vaikka minulla ei ole varsinaista joulukirjaa, on minulla liuta kirjoja, joiden joihinkin lukuihin tai kappaleisiin palaan mielelläni juuri joulun alla. Nämä kirjat ovat aina nostalgiaa täynnä, koska ne ovat läpi elämäni kulkeneita lasten- ja nuortenkirjaklassikoita. Parhaita joulukirjoja ovat Astrid Lindgrenin teosten talviset luvut, mutta monien tyttökirjojen joulukuvaukset saavat minut miltei hartaaksi. Tuon joulumielen nostamiseksi jatkan nyt hieman unohtunutta Kirjamatsi-sarjaani (jonka aiemmat kaksi osaa ovat käsitelleet äänikirjoja ja Agatha Christietä) ja panen kaksi suosikkikirjaani kilpasille keskenään.

Louisa M. Alcottin Pikku naisia ja Rauha S. Virtasen Tapaamme Seljalla ovat eri aikakauden ja eri maanosien kirjallisuutta, mutta niillä on paljon yhteistäkin: molemmissa on neljä siskosta, kummassakin sota-aika vaikuttaa elämään (Pikku naisissa eletään Yhdysvaltain sisällissodan aikaa, Selja-sarjassa Suomi on jo jälleenrakennuksen kasvuvauhdissa, mutta 1950-luvulla tyttöjen isä on juuri palannut sairaalasta ja naapurissakin asuu puoliksi sotaorpoja) ja joillakin siskoksilla on taiteellisia ja kirjallisia tavoitteita, pieniä romanssinpoikasiakin on ilmassa. Mutta miten Marchin ja Seljan perheissä vietetään joulua? Kumpi saa enemmän joulupisteitä seuraavissa neljässä kategoriassa: sää, jouluherkut, taideosuus ja joulun "ihme"?

Ei-niin-tiukka kirjamatsi (osa 3) alkakoot: Marchit vs. Seljat

Sää
Pikku naisia
Ensimmäisessä joulussa sää mainitaan harmaaksi ja koleaksi. Luulen, että maassa on lunta, mutta sää ei ole keskeissä sijalla joululuvussa. Toisessa joulussa on omasta mielestäni huolestuttavan leutoa, mutta Marcheille leuto sää ennustaa ihanaa joulupäivää. Lopulta pihalla seisookin muhkea lumityttö.

Tapaamme Seljalla
Aamulla on hämärää, mutta valkoiset kinokset häämöttävät ikkunan takana. Lintukin saa lyhteensä ja joululukua seuraavassa luvussa Margarita ja naapurin Ari hiihtelevät iloisesti.

Kinokset vievät pisteet Seljoille
Marchit 1 - Seljat 2


Jouluherkut
Pikku naisia
Ensimmäisessä joulussa Marchin perhe vie aamiaisensa joululahjaksi köyhälle perheelle: sinne menevät kermat ja pullat ja puurotkin. Illalla äiti on loihtinut herkkuja aina jäätelöstä kakkuihin ja ranskalaisiin suklaamakeisiin. Toisessa joulussa on muhkea kalkkuna, luumuvanukasta, hyytelöä ja maljojakin juodaan ja juttuja kerrotaan.

Tapaamme Seljalla
Krisillä on joulustressiä ruoasta, mutta jouluaterialla on tarjolla kaikki perinteiset suomalaiset jouluruoat: laatikot, kinkku ja puurosta löytyvä mantelikin. Jouluaattoillassa tuoksuvat vielä omenat.

Marchien yltäkylläisyys ja maljojen nostelu vie voiton - nippa nappa
Marchit 2 -  Seljat 1

- Puolivälissä tilanne on tasan 3 -3

Joulun taideosuus
Pikku naisia
Ensimmäisessä joulussa Marcin tytöt  Meg, Jo, Beth ja Amy esittävät Synkkä metsä -nimisen näytelmän, jossa roolijako ja lavastus ovat kotikutoisesti kohdallaan. Alcott kuvailee näytelmää pitkään, se vie ison osan luvusta. Toisessa joulussa lausutaan joulurunoja ja heikoissa voimissa oleva Beth jaksaa vielä soittaa pianoa ja laulaa. Nyyh.

Tapaamme Seljalla
Tytöt ovat peripohjoismaiseen tapaan askarrelleet tonttu-ukkojen punaisia rivistöjä sekä tehneet itse pieniä kuusia ja kynttilöitä joulupöytää koristamaan. Perhe piirtää ja maalaa jokavuotisen joulukuvan. Virva on kirjoittanut sadun, joka on julkaistu lehdessä.

Huh, taiteellisia perheitä! Pisteet on pakko jakaa tasan
Marchit 2 - Seljat 2


Joulun ihme
Pikku naisia
Ensimmäisessä joulussa Marchit ovat oikeita laupeita samarialaisia, kun antavat oman aamiaisensa köyhille. Toisessa luvussa tapahtuu miltei itkettävä ihme: sotakokemustensa vuoksi sairastunut isä tulee kotiin ja kaikkien sydämet ovat tulvillaan. Marchin perhe saa parhaimman mahdollisen joululahjan ja kaltaiseni "itkemätön lukija" pyyhkii silmäkulmiaan.


Tapaamme Seljalla
Joulun ihme ovat tyttöjen isän ja tämän uuden vaimon Rean kaksospojat, jotka saavat lempinimet Romulus ja Remus. Joululapsen äitinä on mieleni tietenkin aika herkkä jouluvauvoille, mutta toisaalta vauvat ovat kastella Virvan kirjoittaman joulusadun. Joulun jälkeen Margaretakin saa oman ihmeensä, jota en tässä paljasta, sillä kenties joku innostuu Selja-kirjoista enkä halua paljastaa yhtä sokeria kirjan pohjalla.

Nyt meni vaikeaksi: isän kotiinpaluu vai kaksosvauvat?
Lukemisen aikainen liikutus vie pisteet Marcheille 2 - 1


Bonus
Pikku naisissa on kaksi joulua. Romaanin kaari kulkee joulusta jouluun, mistä yksi lisäpiste.
Marchit 1 - Seljat 0


Tuomio
Sekä Marcheilla että Seljoilla on joulutunnelma kohdillaan. Vaikka tuntuu vaikealta, on valittava voittaja eikä tässä matsissa oikeita eroja tullutkaan. Kuten varmasti ehditte jo pisteistä laskea, on Lumiomenan kolmannen kirjamatsin ja Kirjabloggaajien 16. joulukalenterin luukun voittanut Pikku naisia pistein 8 -6.

Leppoisaa ja kilpailu- tai kilvoitteluvapaata joulunaikaa!


P.S. Kirjabloggaajien joulukalenterin edellinen luukku avautui Tintin Tarinoiden taikaa -blogissa. Huomenna joulukalenteri lennähtää aina Norjaan saakka, Lue! Les! -blogin Reetan luo. Kaikki joulukalenteriin osallistuvat kirjablogit on listattuna esimerkiksi täällä.

tiistai 31. heinäkuuta 2012

Kirjamatsi 2: neiti Marple vs. neiti Marple (kirja ja e-kirja)


Agatha Christie: Syyttävä sormi
WSOY 2010
Alkuteos: The Moving Finger 1943
Ulkomainen rikosromaani, Iso-Britannia

Agatha Christie: The Case of the Perfect Maid
Kindle Edition (luettu iPadin Kindle-sovelluksella)
Julkaistu alunperin teoksessa Miss Marple's Final Cases and Two Other Stories 1979
Kirjoitettu?
Ulkomainen jännitystarina, novelli, Iso-Britannia


Toukokuussa esittelin kaksi äänikirjaa Kirjamatsi ("Ei-ihan-celebrity-death-match) -otsikon alla. Asetin kirjat leikkimieliseen vastakkaintaisteluun. Nyt dekkariteemani alla teen saman uudelleen, tällä kertaa taisteluparina on kaksi Agatha Christien neiti Marple-tarinaa sekä lukuformaatit painettu "perinteinen" kirja ja sähkökirja, iPadin Kindle-sovelluksella luettuna.

Tässä kisassa on kolme erää sekä neljäntenä neiti Marplea koskeva bonuserä. Erissä on jaossa aina viisi pistettä kussakin ja pisteet jakautuvat sen mukaan, miten kirjat erien mukaisissa "lajeissa" pärjäävät. Pisteiden jako voi olla yhtä hyvin 5-0 kuin tasainen 3-2. Ja kisa alkaa än-yy-tee-nyt!

Erä 1: Tarina ja kehys

Syyttävä sormi
Lontoolaiset seurapiirisisarukset Jerry, joka toimii kirjan minä-kertojana, ja Joanna Burton muuttavat Lymstockin idylliseen kylään, jotta Jerry voi toipua sodassa saamistaan haavoista. Kylä näyttäytyy idyllisenä paikkana - onhan puutarhanhoito kaikkein tärkein keskustelunaihe - ja sopivalla tavalla omalaatuisena. Elämä ei kuitenkaan asetu rauhallisiin uomiinsa, sillä Joanna saa pian nimettömän kirjeen, jossa Jerryä ja häntä syytetään rakastavaisiksi, ei sisaruksiksi. Käy ilmi, että melkein kaikki kyläläiset ovat saaneet vastaavia, syyttäväsävyisiä kirjeitä. Pian rouva Symmington tekee itsemurhan kirjeen saatuaan. Kirjeitä tulee koko ajan lisää ja Symmingtonien Agnes-sisäkkö löydetään kuolleena postaiden alla olevasta kaapista. Kuka on murhaaja, kuka kirjeiden kirjoittaja? Onko kyse samasta henkilöstä? Scotland Yardin lisäksi myös neiti Marplella on sanansa sanottavana.

The Case of the Pefect Maid,
jota kutsun tästä eteenpäin tuttavallisesti Täydelliseksi piiaksi (anteeksi!) on novelli, joka on alkujaan julkaistu teoksessa Miss Marple's Final Cases and Two Other Stories ja jota myydään itsenäisenä tarinana Amazonin Kindle-kaupassa. Neiti Marplen kotiapulainen pyytää emännältään apua serkkuaan Gladysia auttaakseen. Gladysia epäillään arvokkaan rintaneulan varastamisesta. Gladys saa lähteä, kun esikuvallinen uusi sisäkkö palkataan hänen tilalleen. Mutta kuka onkaan varas?

Syyttävä sormi on perinteinen kuka-sen-teki -dekkari, jossa on pienen kylän elämää, murhia ja ripaus aitoenglantilaista huumoriakin. Täydellinen piika taas novelli, jossa on kyllä luokkayhteiskunnan kuvausta, neiti Marplen terävyyttä ja pieni arvoitus. Mutta jotain puuttuu: ensiksikin pituutta ja toiseksi murha. Niin vain on, että brittiläisen luokkayhteiskunnallisen idyllin särkee mukavammin (!) pieni murha kuin varkaus.

Pisteet Syyttävälle sormelle 4-1.



Erä 2: Romaani vs. novelli vs. kirjoitustyyli

Syyttävä sormi on romaani. Kunnollinen, vanhanaikainen rikosromaani. Siinä on selkeä kehys, sen henkilöillä on taustat ja karikatyyrisinäkin hahmot viestivät yhtä sun toista englantilaisesta luokkayhteiskunnasta. Tarina etenee christiemäisen vakaasti: ensin idylliä, sitten säröjä, pian murha ja juuri sopivassa välissä toinenkin. Kuka tahansa voi olla syyllinen. Missään vaiheessa ei pelota tai ahdista, mutta kirja koukuttaa ja kiehtoo. Christie osaa asiansa ja anglofiili minussa myhäilee onnesta. Toki kirja on kepeää viihdettä, mutta niin sen kuuluukin olla. Kirja on itse asiassa kirjoitettu hieman pilke silmäkulmassa, luulen.

Täydellinen piika. Mitä siinä oikein tapahtui? Novelli tuli luetuksi niin nopeaan, että minun piti lukea se uudelleen. Ensimietteeni oli hieman harmistunut höh. Toki neiti Marple on nokkela ja on ihan hauskaa lukea vain varkaudestakin. Mutta nyt tuli aavistuksen huijattu olo - lähinnä siksi, että erehdyin maksamaan muutaman euron mokomasta. Jos eläisin 1950-luvun Britanniassa, lukisin jutun (!) mielelläni aamulehdestäni samalla, kun sisäkkö kaataa lämmintä maitoa teeheni. Mutta elän 2010-luvun Suomessa - ja juon teeni aina ilman maitoa.


Pisteet Syyttävälle sormelle 4-1.



Erä 3: Kirja vs. E-kirja

Syyttävä sormi on perinteinen painettu kirja. Tuttu ja turvallinen. Mukava lukea niin puutarhakeinussa, kotisohvalla, laiturinnokassa tai tukholmalaisessa hotellissakin, jossa minä kirjaa luin. Kirjan sivujen kääntäminen on suuri nautinto, kirjan tuoksu kaltaiseni kirjanörtin mielestä mitä houkuttavin. Syyttävä sormi on 248-sivuisena myös mukavan kokoinen: tiiliskivi vaatii joskus ihan kunnolla kasvatettua hauista, minä pidän enemmän sopusuhtaisista kirjoista.

Täydellinen piika on kolmas Kindle Store -hankintani, mutta ensimmäinen lukemani oikea e-kirja (ne kaksi muuta odottavat lukemistaan). Olen aiemmin totta kai lukenut kirjoja ja käsikirjoituksia pdf-muodossa tavalliselta kannettavalta, mutta nyt kesähuumassa ostin itselleni iPadin. Se on sitten mukava lelu, ja toivottavasti myös työväline! iPadiin voi hankkia ilmaisen Kindle-sovelluksen, minkä seurauksena koko Amazonin Kindle Storen valikoima aukeaa ja e-kirjojen lataaminen on liiankin helppoa. iPadiin voi toki hankkia muitakin sovelluksia, kuten Kobon tai Elisa Kirjan. Mutta ei nyt enempää niistä, vaan itse lukukokemukseen. Täytyy myöntää, että e-kirjan lukeminen oli hauskempaa kuin olisin ennakkoon osannut arvata. iPadilla kirja aukeaa painetun kirjan näköisenä aukeana kerrallaan. Kosketusnäytön ansiosta kirjan sivua voi kääntää melkein kuin oikeankin kirjan. Myös kirjamerkki on käytössä. iPadin näyttö toimi hyvin sisätiloissa luettaessa, ulkona lukemista en ole vielä kokeillut. Kaiken kaikkiaan mainio kokemus! Miinusta on toki se mahdollisuus, että akku voi loppua kesken lukemisen. Minulle niin ei käynyt - eikä se olisi moisen lyhyen tarinan aikana ollut oikein mahdollistakaan.

Koska oikea kirja on kuitenkin oikea kirja, vie Syyttävä sormi pisteet niukasti 3-2.

Bonuskierros: Neiti Marple vs. missä on neiti Marple

Syyttävä sormi: Missä on neiti Marple? Suomennoksen takakansiteksti korostaa tuota ihastuttavaa ikäneitoa kirjoittamalla punaisista täplistä neidin poskilla. Muistissani on myös sekä Joan Hicksonin että Geraldine McEwanin tähdittämät tv-sarja ja tv-elokuva. Kirjassa neiti Marple esiintyy harvakseltaan, nokkelassa sivuosassa. Koska pidän neiti Marplesta enemmän kuin Christien toisesta keskeishahmosta Hercule Poirotista, olen aavistuksen pettynyt.

Täydellinen piika: no, mutta nyt ollaan neiti Marplen arkimaailmassa. Mahtavaa! Jane Marple on koko novellin dynamo, oma utelias ja silti hillitty itsensä. Mahtavaa! (Vaikkei novelli muuten erikoinen olekaan.)

Marple-pisteet Täydelliselle piialle 1-4.


Blogini kaikkien aikojen toisen kirjamatsin voittaa Syyttävä sormi pistein 12-8.
Jee!

No niin, joutuuhan sitä tutustumaan ihmisluontoon melko paljon, kun asuu vuodet läpeensä maalaiskylässä. Varmasti. Oletko sinä enemmän Jane Marplen tai Hercule Poirotin ystävä? Vastaa sivupalkissa olevaan gallupiin!

Syyttävän sormen taustalla olevasta koirapaperista iso kiitos Vinttikamarin Ahmulle. Voitin hänen Englanti-aiheisessa tietokilpailussaan kertakaikkisen ihanat palkinnot: Yorkshiren teetä, laventelin siemeniä ja muuta kaunista.



maanantai 14. toukokuuta 2012

Kirjamatsi 1: äänikirjat - Catherine Hall & Alan Bradley


Alan Bradley: Sweetness At The Bottom of The Pie
Delacorte Press / Random House 2009
Äänikirjan lukija: Jayne Enwistle
Ulkomainen romaani, Kanada

Catherine Hall: Days of Grace
Viking Books / Penguin Books 2010
Äänikirjan lukija: Josephine Bailey
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia

Blogiani pitempään seuranneet saattavat muistaa viimesyksyisen kirjoitukseni äänikirjakävelyistäni. En tiedä, onko minulla huono keskittymiskyky vai mikä lie, mutta en osaa kuunnella äänikirjoja esimerkiksi kotitöitä tehdessäni tai autoa ajaessani (no, ajan autolla muutenkin ehkä kerran kahdessa viikossa), kuuntelen äänikirjoja vain kävellessäni, mutta en tietenkään aina. Koska minun on vaikea keskittyä äänikirjaan, kaipaan kuuntelemiltani kirjoilta enemmän lukuromaanimaisuutta kuin lukemiltani teoksilta, joilta yleensä toivon sitä kuuluisaa jotain enempää.

Koska äänikirjojen kuuntelu on minulle normaalia lukemista vaikeampaa, koen myös niiden blogiarvioinnin hankalaksi. Äänikirjaa on hankala selata lukemisen jälkeen ja kaiken kukkuraksi tunnun unohtavan kuulemani nopeammin kuin lukemani. Siksi arvioin nyt kaksi kevättalven ja kevään mittaan kuuntelemaani romaania eräänlaisen kilpailun asetelmista. Mikään Literary Death Match tämä ei ole, mutta Alan Bradleyn Sweetness at The Bottom of The Pie ja Catherine Hallin Days of Grace ottavat seuraavaksi mittaa toisistaan kolmessa eri erässä. Jokaisen erän maksimipistemäärä on kolme pistettä, jonka tarvittaessa jaan kahtia (esim. 2-1 tai 3-0). Ja kisa alkakoot: yksi, kaksi, kolme, nyt!


Erä 1: Tarina & kehys

Bradley: Sweetness at The Bottom of The Pien päähenkilö on nuori Flavia de Luce, joka asuu 1950-luvun Englannissa suuressa maaseutukartanossa yhdessä kahden nenäkkään isosiskonsa sekä postimerkkikokoelmaansa uppoutuvan kenraali-isänsä kanssa. Flavian äiti on kadonnut ja olettavasti kuollut kiipeilyonnettomuudessa Tiibetissä kymmenen vuotta aikaisemmin. Flavia on paitsi hontelo teini-iän kynnyksellä oleva tyttö, myös kaikenlaista myrkyistä kiinnostunut kotikemisti. Eräänä päivänä Flavia kuulee isänsä väittelevän vieraan kanssa. Pian vieras löytyy kuolleena perheen kasvimaalta ja Flavian isää epäillään murhasta. Jokainen varmasti arvaa, että tarina vasta alkaa tästä pidätyksestä. Kuka on murhannut muukalaisen ja mitä muukalainen oikein teki de Lucen suvun mailla? Bradleyn romaani on siis perinteinen "kuka sen teki" -dekkari, johon sekoittuu mysteerin lisäksi politiikkaa, luonnontiedettä sekä kartanomiljöötää. Erilaiseksi kirjan tekee se, että sen päähenkilö on vasta 11-vuotias.

Hall: Days of Grace on kahdessa aikatasossa, nykyisyydessä sekä toisen maailmansodan ajan Englannissa kulkeva kirja, jonka kertojana toimii nyt ikääntyvä Nora. Sairasteleva Nora tutustuu nuoreen raskaana olevaan naiseen, jonka kanssa hän ystävystyy. Ystävyys kuljettaa Noran ajatukset vuosikymmenten taakse aikaan, jolloin hän lapsuuden ja teini-iän rajamailla ollessaan joutuu Lontoon pommituksia paetakseen muuttamaan pois lapsuudenkodistaan maalaispappilaan. Suuressa talossa hän ystävystyy itsensä ikäisen Gracen kanssa. Tytöistä tulee melkein siskokset ja elämä soljuu eteenpäin. Rauhallisuutta ei riko kaukana jylläävä sota, vaan erilaiset jännitteet, suuretkin yllätykset. Tarina kuljettaa lukijansa muistoihin, ystävyyteen, syyllisyydentuntoon, anglikaanisen ja katolisen uskonnon kysymyksiin, orastavaan seksuaalisuuteen sekä ennen kaikkea luottamuksen kysymysten äärelle.

Pisteet: 1-2 Hallin hyväksi. Molemmissa on talo Englannin maaseudulla, teini-ikään astuva tyttö kokijana (Hallin kirjassa tyttö on myöhemmin myös nuori nainen ja lopulta sairasteleva vanhus) ja varsin koukuttavaa tarinankerrontaa. Hallin tapa kuljettaa kahta eri rinnakkaistarinaa kahdessa aikatasossa on onnistuneempi. Bradleyn kirja on jännittävä ja hauskakin, mutta nostaa esiin kysymyksen siitä, kenelle kirja oikein on suunnattu: aikuisille mysteerien rakastajille vai salakerhoja harrastaville teineille?


Erä 2: Kirjoitustyyli

Bradley: Vetävä mysteeri. Koukkuja, kasvukipuja, yllätyksiä. Tarina etenee kuin juna - anteeksi kulunut ilmaisu - se on sujuvasti kirjoitettu, muttei tuo kaunokirjallisesti mitään uutta. Se ei toki ole tarkoituskaan, viihdyttämisen funktio täyttyy muutenkin. Bradley, noin 70-vuotias mies, ei yritäkään tavoittaa teinitytön ajatuksenjuoksua, mutta kuvailee hyvin suuren maalaistalon tunnelmaa ja äidin ikävää sekä ilkikurisiakin mietteitä. Bradley myös pelaa analogioilla sen verran, että vähempikin riittäisi. Hän onneksi kirjoittaa Flavian älykkääksi ja hauskaksi, kirjaa on ilo lukea. Mutta kaikessa vetävyydessäänkin romaani on epäuskottava, mikä johtuu nimenomaan siitä, että Flavia on iältään liian nuori ollakseen niin "aikuinen".

Hall: Myös Hallin romaani on erittäin vetävä. Tarina koukuttaa heti: Nora ja Grace, pappila, menneisyyden tapahtumat, mutta myös nykyaikaan sijoittuva kehyskertomus toimivat. Kahdessa eri aikatasossa liikkuminen tuo vaihtelua ja syvyyttä tarinaan, joskin ikääntyvän Noran tarinointi on paikoin pitkästyttävää. Hall osaa kirjoittaa tarpeeksi omaperäisesti, että teksti tuntuu hänen omaltaan ja samalla kuitenkin tarpeeksi viihdyttävästi, että kirjaa jaksaa kuunnella. Englanti-kuvaus on onnistunutta, ainakin kaltaiseni vain turistin silmin maata nähnyt uskoo melkein kaiken ja haluaa Hampstead Heathille vaikka heti. Mikä parasta, Hall osaa yllättää silloin kun lukija-kuuntelija pitkästyy ja kuvittelee arvaavansa seuraavat tapahtumat.


Pisteet Hallille 1-2. Bradleyn kirja pitää otteessaan, mutta se on epäuskottava ja paikoin on vaikea saada selvää, miksi mysteerissä on mukana kaikki ne elementit, jotka siinä ovat. Hallin kirja puolestaan on ylipäätään ensimmäisiä kuuntelemani äänikirjoja, jonka jatkamista odotin melkein yhtä innokkaana kuin hyvän painetun kirjan lukemista. Hall todellakin hallitsee lukuromaanin periaatteet ja osaa hyödyntää niitä.


Erä 3: Äänikirja, kuunneltavuus

Bradley: Kirjan lukija puhuu moitteetonta brittienglantia, jota on ilo kuunnella. Hän eläytyy teokseen, mutta ei liioittele. Äänensävy on lämmin silloin, kun sitä tarvitaan, hauska, jännittynyt ja asiallinen kirjan juonikuvioita noudattaen. Vaikka lukija puhuu paikoin turhankin nopealla temmolla, on häntä ilo kuunnella!

Hall: Kuten Kirjavan kammarin Karoliinakin huomauttaa, on lukija paikoin liiankin eläytyvä. Lukija todellakin nostaa ja madaltaa ääntään niin, että välillä hän tuntuu kimittävän ja toisinaan vajoavan jonnekin pappilan perimmäiseen ja pimeimpään nurkkaan, huu. Olin kävellä ojaan siinä vaiheessa, kun lukija alkoi laulaa (!) Amazing Grace-virttä. On hyvä, että lukija osaa käyttää ääntään, se luo kirjaan tunnelmaa, mutta liika on liikaa. Brittienglanti sentään on aina plussaa ja erilaiset aksentit ovat minulle yksi syy nauttia äänikirjoista.

Pisteet Bradleyn kirjalle 2-1.


Summa summarum

Pisteet: Bradley 4 - Hall 5.

Voittajaksi julistetaan Catherine Hallin romaani Days of Grace. Hurraa! Tulos ei ole mikään yllätys, vaikka olisin halunnut pitää pientä magiaa ja kotikemiaa harrastavan tytön mysteeristä enemmänkin. Bradleyn kirja on hauskempi ja siinä on parempi tunnelma, mutta minun olisi pitänyt olla varmasti yli 20 vuotta nuorempi pystyäkseni uppoutumaan tarinaan. Hallin voitto meni oikeaan osoitteeseen ja häneltä itse asiassa voisin nimenomaan kuunnella - en lukea -  toisenkin kirjan, mutta Flavia de Lucen tarinaa (Bradley on kuulemma kirjoittamassa kirjasarjaa) taidan mieluummin suositella omille lapsilleni sitten, kun he ovat Flavian iässä.

Niin - ja jos arvioisin kirjoja samalla tavalla kuin muitakin blogissani esittelemiäni teoksia, antaisin molemmille kolme ja puoli tähteä. Ihan kelvollisia, oikein hyviäkin lukuromaaneja, ei sen enempää eikä vähempää.