Hilary Mantel: Susipalatsi

 

Hilary Mantel: Susipalatsi
Teos 2011
The Wolf Hall 2009
Suomentanut Kaisa Sivenius
Kansi Iira Oivo
799 sivua
Brittiläinen romaani

Miehestä ei opi mitään väheksymällä tai nöyryyttämällä häntä. Heiltä on kysyttävä, mitä he osaavat tehdä tässä maailmassa, mitä he osaavat, eikä kukaan muu.

Miten köyhän sepän poika Thomas Cromwell nousee Englannin kuninkaan Henrik VIII:n luotetuksi ja neuvonantajista tärkeimmäksi? Hilary Mantelin Susipalatsi muokkaa käsityksiä Cromwellin persoonasta. Aiemmin häikäilemättömänä nähty Cromwell piirtyy nyt inhimillisempänä. Romaani kuljettaa lukijansa 1500-luvun Englantiin, valtaapitävien saleihin ja etenkin niiden takahuoneisiin: kustantajan esittelynkin mukaan sinne, missä ja miten historiaa tehdään.

Susipalatsi on niitä kirjoja, jotka ovat odottaneet kirjahyllyssäni vuosia. Syystä tai toisesta en saanut tartuttua romaaniin ennen kuin nyt reilut pari viikkoa sitten, jolloin otin sen mukaani syyslomalle. Latasin Susipalatsin lukemiseen suuria odotuksia, jotka tietenkin täyttyivät, onhan Mantelin romaani kaikin puolin huikea. Silti sen lukeminen oli minulle yllättävän pitkäpiimäistä. Harvemmin olen viettänyt yhden romaanin parissa kahta ja puolta viikkoa.

Joku aika sitten törmäsin sosiaalisessa mediassa tunnisteeseen #raivolukeminen jolla ilmeisesti tarkoitetaan sitä, että kirja luetaan loppuun vaikka vähän väkisin. Miten sopivaa minulle Susipalatsin kohdalla! En sentään lukenut Mantelin romaania raivoissani, mutta tunniste sopii kyllä lukemistapaani: jouduin pakottamaan itseni kirjan äärelle. Olen yllä oikein taitava jättämään kirjat kesken, mutta en halunnut Susipalatsista uutta Ruusun nimeä (Econ romaani on ollut minulla kesken kesästä 2000…), vaan päätin sinnikkäästi jatkaa romaanin parissa. Tähän toki vaikutti myös se, että olin ennakkoon päättänyt pitää Susipalatsista. Rakastin Mantelin omaelämäkerrallista Vain varjohäälyväistä, joka on yksinomaan loistava. Pidin myös novellikokoelmasta Margaret Thatcherin salamurha. Susipalatsin olin myös joitakin vuosia sitten katsonut televisiosovituksena, lisäksi Anne Boleynin henkilöhistoria on kiinnostanut minua siitä saakka, kun Tori Amos nosti tämän mestaajan esille kappaleessaan “Talula”. Kaiken kukkuraksi arvostan Teoksen Baabel-sarjaa. Kaikki syyt puolsivat Susipalatsin parissa jatkamista. Sinnikkyys palkittiin, sillä:

Susipalatsi on erinomainen romaani. Ensiksikin se on taidolla kirjoitettu ja suomennettu (suomennos: Kaisa Sivenius). Romaanin kieli on täyteläistä ja kaunista mutta myös keskittymistä vaativaa. Näkökulmat vaihtelevat ja lukijan on hyvä olla tarkkana esimerkiksi sen suhteen, kenen kertojanääni on nyt vallalla. Toiseksi Susipalatsi on katsaus politiittiseen vehkeilyyn, vallan rakentumiseen, manipulointiin ja uskonpuhdistuksen käyttämiseen oman edun välineenä. Kolmanneksi – ja ennen kaikkea – se on sukellus Thomas Cromwellin persoonaan ja ajatuksiin, henkilökohtaiseen suruun ja taitavaan pelisilmään. Myös jo mainitsemani Anne Boleyn on keskeinen romaanihenkilö Cromwellin, kuninkaan ja kansleri Thomas Moren, Cromwellin vastavoiman, ohella. Mantel rakentaa henkilöhahmonsa uskottavaksi – jopa siinä määrin, että jatkossa Mantelin luomat hahmot saattavat olla taustana kaikelle, mitä Henrik VIII:n aikakaudesta luen. Susipalatsista voi oikeutetusti puhua suurtyönä.

Olen kohtuullisen kiinnostunut Ison-Britannian historiasta, alueen maiden ja valtioiden, kuningashuoneiden ja hallinnon taustoista sekä (ja ennen kaikkea) yksilöiden ja perhekuntien tai pienten kylien arkea valottavasta mikrohistoriasta. Historialliset romaanit eivät kuitenkaan lähtökohtaisesti ole suosikkikirjallisuuttani, mutta hyvä historiallinen romaani herättää henkiin sekä hahmonsa että fiktioksi muuttuvat faktat kaiken taustalla.

Mantel herättääkin kaiken henkiin: Cromwellin puurtamisen ja taidokkaan junttaamisen, uskollisuuden, kaiken yllä leijuvan surun ja kaipuun. Kaiken loiston, kaiken lian ja halvan, kaiken ylevän ja sen takana olevan mädännäisyyden. Konkreettiset paikat ja symboliikan niiden takana. Aatteet, valinnat, päätökset. Yksityiskohtia on paljon, lukijalla on käsissään hallittu runsaudensarvi.

Ja jos aluksi luinkin Susipalatsia puolittain itseäni pakottaen, noin puolivälistä eteenpäin aloin kaivata romaanin pariin ja luin loput suorastaan ahmien. Miten upea lukuelämys kaikesta lopulta sukeutuikin! Syytettyjen salin selkämys pilkottaa jo kirjahyllyni brittikirjojen kaapissa (minulla on sellainenkin). Sen pariin en ihan heti aio, sillä Susipalasin jälkeen kaipaan jotain ihan toisenlaista, lisäksi Syytettyjen salin tapahtumissa – näkemäni televisiosovitus sisälsi sekä Susipalatsin että Syytettyjen salin – tulee olemaan kohtaus, jonka tiedän ahdistavaksi.

Laajasta romaanista syntyi pitkä ja poukkoileva blogijuttu, mutta osaan toki tiivistääkin: Olen vaikuttunut.

Marisha Rasi-Koskinen: REC

 

Marisha Rasi-Koskinen: REC
S&S 2020
Kansi Jussi Karjalainen
648 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Sinä olet minun. Sinua ei ole ilman minua. Minä olen sinä.

Huh! Menkööt metapostauksen puolelle, mutta en tiedä mistä aloittaisin. Luin (jo joku aika sitten, tämä on niitä postauksia, joita tuon nyt Instagramin puolelta tänne blogiin) romaanin, joka on hienointa aikoihin. Nyt on ollut muutenkin erinomainen kotimainen kirjasyksy, upeaa kaunoa on ilmestynyt kirja toisensa perään, mutta silti ja painokkaasti: tämä! Luin romaanin, josta tiedän ettei se ole kaikille, mutta jota kehun jokaiselle. 

Tämä räjäyttävän hyvä romaani on Marisha Rasi-Koskisen REC.

Luulen, että eksyisin, jos yrittäisin lyhyesti kuvailla REC:in kehystä. Romaanin etulieve kertoo, että alussa ovat Lucas, Cole ja Nik. Lucas tutustuu ensin Coleen ja sitten tämän veljeen Nikiin, mutta se mitä alku enteilee, muuttuu kerta toisensa jälkeen. Kustantamon esittelyn mukaan REC on “huikea kaleidoskooppi, jossa tarinat ja todellisuus asettuvat uusissa käsissä aina uusiin kulmiin”. Juuri näin. REC on kirja tarinoista, fiktiosta, kuvitellusta totuudesta (tai totuudesta sellaisena kuin sen voi nähdä ja sitten ei kuitenkaan), ystävyydestä ja kaksosista, oikeista ja kuvitelluista asioista (onko niillä välttämättä aina suurta eroakaan), lapsuudesta ja nuoruudesta, aikuisuudesta, katoamisista, turismista, rakennemuutoksesta ja valo- ja videokuvausesta. Sekä paljosta muustakin.

Rasi-Koskisen romaani on rakenteeltaan kunnianhimoinen. Ensin lukija pääsee ensimmäiseen kerrokseen, erillisiin huoneisiin ja ikään kuin videonauhoitusten maailmaan. Huoneista pääsee pois: “EXIT”. Toinen kerros on alaotsikoitu “elokuviksi”, jonka ohjelmistossa on karttoja sekä terminologiaa Lorenzin attraktorista Möbiuksen nauhaan ja edelleen aikakapseliin. Kuten voitte arvata, on REC muodoltaan kokeellinen ja on sitä sellaisella tavalla, jossa kafkamaisuudesta tulee oudosti loogista. REC ei ole aina helppoa luettavaa, mutta koukuttavaa ja vaikuttavaa se on. Se on vähintäänkin camera obscura, se on videonauhat ja tasopelit. Se on tarinoita kerroksittain ja lomittain, huoneesta toiseen, kuvasta toiseen. Kuulostaako sekavalta? Ei huolta, tämä romaani palkitsee lukijansa: Kaikki kyllä liittyy yhteen ja vaikkei kertojiin voi aina luottaa, niin Rasi-Koskiseen fiktion taitajana voi.

Tiiliskiven kokoista romaania lukiessani pelkäsin hetkittäin menettäväni otteen, etenkin silloin kun vastaan tuli uusia ihmisiä tai maisemia (REC:issä liikutaan mm. jossain entisen Itä-Euroopan alueella). Mutta aina kun näin oli vaarassa käydä, sain kiinni kerronnasta – tai ehkä se pikemminkin tarrasi kiinni minuun. Kun REC loppui, olin helpottunut. Halusin sen loppuvan. Ja sillä samalla hetkellä aloin kaivata takaisin sen maailmaan, en voinut päästää irti. Mikä kieputtava voima Rasi-Koskisen romaanilla onkaan!

REC:iä ei voi tyhjentävästi kuvailla kirjablogissa, se pitää itse lukea, kokea. Huikea, upea romaani, parhautta.

Daphne du Maurier: Serkkuni Raakel

 

Daphne du Maurier: Serkkuni Raakel
WSOY 1952
My Cousin Rachel 1951
Suomentanut Kyllikki Mäntylä
300 sivua (Suuren suomalaisen kirjakerhon painos v. 1974)
Brittiläinen romaani

 

Blogi-parka. Täällä se vaan yksinään sinnittelee, vaikka ylläpitäjänsä on sen lähestulkoon unohtanut. On selvää, että pian 12-vuotias kaipaa piristystä.

Piristäminen tarkoittaa nyt sitä, että koetan vihdoin ja viimein alkaa kirjoittaa lukemisistani aktiivisemmin ja uudelleen tännekin, mutta nyt alkulämmittelyiksi tuon ensin koko joukon Insta-postauksiani blogiin (olen tainnut tehdä näin aiemminkin), etenkin pari upeaa kotimaista romaania ansaitsee paikkansa myös blogin puolella. Kehoitan  taas kerran seuraamaan myös Lumiomenan Instagram-tiliä, jonka sosiaalisuudesta ja stooreista (jonne esim. nyt viikonloppuna päivitin vähän omaa kirjamessuseurantaani) pidän kovasti. Hyvä aikomukseni kuitenkin nyt molempi parempi -periaate eli ruokkikoot blogi ja Instagram nyt toinen toisiaan.

♥ 

Yllä olevan pienen johdannon jälkeen itse aiheeseen eli Daphne du Maurierin tuotantoon.

Daphe du Maurierin Rebekka on ollut viime aikoina paljon esillä, ainakin osin Netflixiin juuri tulleen elokuvan vuoksi. Elokuvaa en ole katsonut ja hieman emmin sen suhteen, mutta syyssumuissa aloin kaivata Rebekan maailmaan. Kirjoitin romaanista blogiini muutama vuosi sitten sydäntalvella, mutta tänä syksynä halusin viedä romaanimietteitäni Instaankin ja otin sen vuoksi uuden kuvan:

Bloggauksessani talvella 2015 kirjoitin tietenkin mystisestä Manderleysta, jossa Maxim de Winterin nuori aviovaimo alkaa kokea kaikuja puolisonsa entisestä vaimosta Rebekasta, joka haamun lailla tuntuu tulevan vastaan kaikkialla talossa. Rebekassa ihastuin peribrittiläiseen tunnelmaan (mustarastaat kastanjapuissa! Teehetket! Manderley, tietenkin!), luokkayhteiskunnan kuvaukseen, koukuttavuuteen ja alun unijaksoon sekä mieleenpainuvaan loppuun. Ihan täysin en Rebekan lumovoimaa löytänyt, koin päähenkilön ohuehkoksi hahmoksi. Mutta jos olisin lukenut kirjan vaikkapa lukiolaisena, olisin takuulla nytkin suuri Rebekka-fani. Pidin romaanista toki tällaisenaankin.

Rebekka innosti minut hankkimaan du Maurierin muutakin tuotantoa. 1950-luvun alussa ilmestynyt Serkkuni Raakel on temaattisesti ja tunnelmallisesti selkeä jatkumo Rebekalle. Se on uusgoottilainen kartanoromaani, jossa mennyt kummittelee ja jossa on arvoituksellinen nainen, vanha talo sekä paljon sellaista brittihenkeä, joka saa romantikon sielun väräjämään.

Serkkuni Raakelissa mystinen nainen on tietenkin romaanin nimihenkilö. Ambrose ja Filip (lievetekstissä Philip) ovat serkukset (tai “serkukset”; Isossa-Britanniassa sanalla serkku voidaan viitata hyvinkin kaukaiseen sukulaiseen. Kyse ei siis välttämättä ole lähisukulaisista. Raakelkaan ei tässä ole serkku suomalaisessa mielessä), jotka omistavat linnamaisen kartanon Cornwallissa. Ambrose matkustaa Firenzeen, jossa nai Raakelin, mutta sairastuu ja kuolee pian. Ja eipä aikaakaan, kun Raakel saapuu Englantiin, jossa hän kohtaa epäluuloisen Filipin. Filip luonnollisestikin ihastuu kiehtovaan Raakeliin siitäkin huolimatta, että ilmassa vaaran ja varoitusten merkkejä.

Erikseen on vielä mainittava, että Kyllikki Mäntylän vuonna 1951 valmistunut suomennos on varsin oiva, mutta nykylukijaa se huvittaakin: Philip on Filip, alkukielellä Raakel on tietenkin Rachel. Toisaalta vanhahtava kieli tuo lukukokemukseen omaa charmiaan – ja näin on oikeastaan aina vanhojen käännösten kanssa.

Kyseessä on siis varsin koukuttava juoniromaani. Sellainen, jossa omistushalu, epäilys, rakastuminen ja tietenkin brittihenkeen sopivasti vanha talo ja uskollinen vanha spanieli ovat kaikki osa tarinaa. Du Maurier osaa kietoa lukijan tekstinsä pauloihin. Tunnelma on painostava, jännitys tosiaankin tihenee ja loppuhuipennus on mieleenpainuva. Loppu myös jakanee lukijansa, mutta siitä ei nyt sen enempää. Lukekaa itse, vaikka Rebekan innoittamana.

Aamusumuissa

 

Syksy on lempivuodenaikani, samalla kertaa jotenkin vanha ja uusi. Olen sukeltanut lehtien kultaisuuden ja sadepäivien lumoon, etsinyt aamusumuja ja nyt odotan huurteen kuorruttamia maisemia.

Blogi-parka on ollut syyslumossa vähän mopen osalla, edelleen. Kirjasyksy on ollut huikea niin töiden kuin vapaa-ajan lukemisteni puolesta. Erityisesti kotimainen fiktio on ilahduttanut. Olen toistaiseksi vienyt kirjamietteitäni Instagramiin, vuorovaikutus siellä ilahduttaa Instan puolella on nyt mm. ajatuksiani Marisha Rasi-Koskisen ja Susanne Mauden romaaneista sekä pientä pohdintaa lukupiireistä. Koetan muistaa kopioida ainakin osan em. jutuista tänne bloginkin puolelle, mutta olen ollut sen suhteen varsin laiska.

Ilahdun, jos alatte seurata Lumiomenan Insta-tiliä. Osoite löytyy blogin sivupalkista. Mutta kyllä blogikin tästä vielä nousee!

Syysterveisiä pellon laidalta!

Naoise Dolan: Jänniä aikoja

 

Naoise Dolan: Jänniä aikoja
Otava 2020, Otavan kirjasto
Exciting Times 2020
Suomentanut Oona Nyström
Kansi: Orionbooks / kuva: Gettty images
295 sivua
Irlantilainen romaani

Rakastin Edithiä niin paljon, että tuntui vain järkevältä pelätä hänen menettämistään.
[--]
Edith sai minut leijumaan pelottavan korkealla. Joskus tuntui, että Julianin kanssa jutteleminen oli keino suojautua myös siltä.

Ava on nuori ja fiksu Dublinista kotoisin oleva nainen, joka asuu Hongkongissa ja opettaa siellä englantia rikkaiden perheiden vesoille. Hän inhoaan työtään ja ahdistuu asunnostaan ja kämppiksistään. Englantilaiseen investointipankkiiri Julianiin tutustumisen myötä Ava pääsee osaksi ylellistä elämää. Varsinaista parisuhdetta heillä ei kuitenkaan ole. Julianin matkustettua Lontooseen Ava kohtaa juristina työskentevän Edithin, jota kohtaan tuntee vetoa. Avan ihmissuhteissa alkavat “jännät ajat”, muttei chicklitmäisellä tavalla (mitä saattaisi kuvauksen perusteella odottaa).

Joskut tällaisen näennäisen kepeät mutta syvemmältä olemukseen fiksut romaanit osuvat tarpeeseen, kuten tämä Naoise Dolanin esikoisromaani Jänniä aikoja.

Sujuvalukuinen kirja on osin nokkelaa ihmissuhdesoppaa, mutta pohjimmiltaan se tarkastelee jonnekin kuulumista, seksuaalista identiteettiä, yhteiskuntaluokkia ja siihen liittyen kieltä, sekä politiikkaa. Englannin edelleen kummitteleva yliherruus Irlannista saa osansa, samoin Brexit-äänestyksen jälkeinen aika. Kielellisistä ilmaisuista Ava tekee herkullisia havaintoja. Ja se ihmissuhdesoppakin on perinteistä kolmiodraamaa monisyisempi, oikeastaan kyse ei edes ole kolmiodraamasta, draama ei ole kolmikon välillä, vaan Avan sisällä. Suhde Julianiin on pintapuolisempi kuin suhde Edithiin. Dolan kirjoittaa raikkaasti, tarkoituksellisen lakonisestikin: Ava on tarkkaileva kertoja, joka jää hieman etäiseksi ja niin pitääkin. 

Kirjaa on verrattu Sally Rooneyn tuotantoon. Olen lukenut Rooneylta vain Keskusteluja ystävien kesken. Yhteistä nuorten kirjailijoiden tuotannossa on ainakin tarkkaileva kertojanote ja yhteiskunnallinen tarkkanäköisyys, ja tietenkin irlantilaisuus. Sen sijaan Dolanin yhteiskuntakriittisyys, vaikka kepeää onkin, saattaa olla suorempaa. Tosin nyt täytyy, kuten olen jo pitempään aikonut, lukea vihdoin myös Normaaleja ihmisiä.

Polly Samson: A Theatre for Dreamers

 

Polly Samson: A Theatre for Dreamers
Bloomsbury Circus 2020
348 sivua
Kansi Emma Ewbank
Brittiläinen romaani

There they lie with the kerbstones for pillows, Leonard and Marianne and Axeal and Patricia, all in a row, close as sardines. It isn’t until we hear Leonard’s voice that we realise they are stargazing. Leonard is tracing a constellation with his fingertips. ‘So small between the stars, so large against the sky’, he says.

Rakastan syksyä niin paljon, että usein voisin suorastaan kietoutua siihen. Ja silti tässä vuodenajassa on aina pientä haikeutta. Terassille syttyvien valojen lohtua, maahan putoavien kesäomenien maatuvaa tuoksua, vaahteroiden latvuksissa alkavaa ruskaa, mutta vielä ripaus auringonkukkien täyteläistä keltaisuuttakin. 

Keväällä tilasin Polly Samsonin romaanin A Theatre for Dreamers, jonka kuvittelin lukevani kesämatkalla Kalajoen aurinkoisilla hiekkasärkillä. Sää olikin pilvinen ja merellinen ilmanala sai minut tarttumaan kahteen Woolfiin ja Murdochiin (kannan reissulleni tietenkin aika enemmän kirjoja kuin mitä ehdin lukea), joten tämä Kreikkaan sijoittuva teos sai jäädä odottamaan elokuun viimeisiä viikkoja. Ajankohta oli hyvä, kesän rippeisiin ripustautuva. Mitä postauksen ajankohtaan tulee, niin miljöönsä puolesta tämä sovittuu jatkoksi Joel Haahtelan hienoa Hengittämisen taitoa käsittelevän kirjoitukseni jälkeen. Temaattisesti Haahtelan ja Samsonin teosten maailma on toki erilainen, mutta molemmissa on kaipuuta.

Samsonin romaani kuljettaa Kreikkaan Hydran saarelle vuonna 1960. Sen avainsanoiksi voisi nostaa kokonaisen litanian tuttuja nimiä, kuten: Leonard Cohen, Marianne Ihlen, Axel Jensen ja itselleni uusi mutta nyt sitäkin kiinnostavampi nimi Charmian Clift. Tässä kirjassa he ovat pääosin nuoria aikuisia, taiteilijoita, jotka viettävät boheemia ja varsin vapaata kommuunielämää. 18-vuotias Erica, Charmianin edesmenneen ystävän tytär, saapuu Lontoosta kaiken keskelle. Erica suree äitiään ja haluaa tietää tästä mahdollisimman paljon. Samalla hän lumoutuu yhteisöllisesti elävien taiteilijoiden luovuudesta, ilosta ja vapaudesta, mutta joutuu samalla keskelle ihmissuhteiden, sukupuolisuuden ja taiteellisten erimielisyyksien temmellyskenttää. 

Taiteilijat ja Hydra antavat ihmeelliset puitteet tälle kehitysromaanille, samoin tietysti kaikkien oikeasti eläneiden taiteilijoiden läsnäolo (etenkin Cohenin, Ihlenin ja Jensenin kolmiodraama). Samson kirjoittaa kauniisti ja terävästi, osin kuitenkin pitkästyttävästi eikä kovin jäntevästi. Tuloksena on eräänlainen semifiktio: romaani, joka ammentaa paljon oikeista elämäkerroista. Jonkin verran kerronnassa on unenomaisuutta, kertoohan Erica kaikesta vuosikymmeniä myöhemmin.

Luettu saa kaipaamaan jonnekin toiseen aikaan ja paikkaan, jonkinlaiseen mielikuvaan taiteilijakommuunista 60 vuotta sitten. Hetkettäisestä pitkäveteisyydestään huolimatta A Theatre for Dreamers on kaihoisa kuvaus sellaisesta, mitä ei voi saada enää koskaan kiinni. Cohenin “So Long, Marianne” soi nyt mielessäni ehkä eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin.

Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Joel Haahtela: Hengittämisen taito
Otava 2020
Kansi Päivi Puustinen
176 sivua
Kotimainen pienoisromaani

Eikö meidän tehtävämme ole löytää paikat, joissa maailma uneksuu itsensä paremmaksi, edes yrittää?

Onko teillä nykykirjailijoiden joukossa ns. luottokirjailijoita? Sellaisia, joiden uutuuksia odotatte, joiden joihinkin teoksiin palaatte uudemmankin kerran? Sellaisia, jotka voivat kirjoittaa melkein mitä vain ja tiedätte silti pitävänne hänen teksistään (ainakin melkein aina)?

Minulle yksi tällainen kirjailija on Joel Haahtela, jonka romaani Perhoskerääjä lumosi minut vajaat kymmenen vuotta sitten, jolloin sen ensimmäisen (!I kerran luin. Sittemmin olen tietenkin lukenut kaikki Haahtelan kirjat, hänen muutamat julkaistut novellinsa sekä vielä joitakin muita kirjoituksia (kolumneja). Vaikka pidän kaikista lukemistani Haahtelan kirjoista, en luonnollisestikaan ole ollut välittömän ihastunut jokaiseen, vaan kirjailijan tuotannossa on joitakin selviä suosikkeja, kuten Elena, Perhoskerääjä ja Lumipäiväkirja. 

Haahtelan uusin teos, pienoisromaani Hengittämisen taito, on kuin kirjapari viime vuonna ilmestyneen Adèlen kysymyksen kanssa. Kummassakin kirjallisuudessa uskonto – mystiikka tai suoranainen hengellisyys – on vahvasti läsnä luostarimiljöössä. 

Hengittämisen taidossa Haahtela kuljettaa päähenkilönsä, 24-vuotiaan lääketieteen opiskelijan, Helsingistä Thessalonikiin ja myöhemmin yksinäiselle luostarisaarelle etsimään vuosia aiemmin kadonnutta isäänsä. Haahtelan aiemmista romaaneista tuttu etsintä ja arvoituksellisuus ovat nytkin keskeisessä roolissa, mutta painotukset ovat osin erilaisia: kaipuun, lohdun ja maailman huminan läpi kiirii rukous. Kaltaisellani agnostikkosielulla on tässä pohtimista – hieno romaani kannattaa toki lukea mahdollisimman avoimin mielin.

Haahtela on aina hallinnut taidon sanoa paljon tiiviissä tilassa. Hänen romaaninsa ovat yleensä sivumääriltään niukahkoja (pisin taitaa olla Mistä maailmat alkavat, jossa on noin 300 sivua), mutta ne sisältävät paljon: merkityksiä, tasoja, usein lohtua. Hengittämisen taito on nimettykin pienoisromaaniksi, mikä korostuu entisestään sitä lukiessa. Teksti ei ole minimalistista ja matkakin kulkee Suomesta Kreikkaan, mutta jonkinlainen tiiviys teoksesta välittyy: kuin sen henki kiertyisi toisaalta päähenkilönsä ja toisaalta lukijan mieleen.

En oikeastaan tiedä, mitä Hengittämisen taidosta ajattelen tai miten siihen suhtautuisin. Pidin sen hiljaisesta maailmasta, maallisen ja hengellisen yhdistymisestä, mietiskelevästä otteesta ja luostarimiljööstä, Kreikasta ja siitä, että mukana on kehollisuuttakin – Melina Merkourin musiikkia, suolaa tomaattien päällä.

Sen tiedän, että tämä pieni romaani kestää aikaa ja uusiakin lukukertoja. Tämä on melankolian ja valon kirjallisuutta. ♥

Delia Owens: Suon villi laulu

Delia Owens: Suon villi laulu
WSOY 2020
Where The Crawdads Sing 
Suomentanut Maria Lyytinen
Kansi Na Kim
416 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Lukuromaanit. Google löytää tien perille hyviin blogikeskusteluihin, joita aiheesta muutama vuosi sitten käytiin. Lukuromaani-termi jakaa mielipiteitä, sillä jokainen romaani on tietenkin tarkoitettu luettavaksi ja termi on sinänsä yhtä tyhjän kanssa. Monille, kuten minullekin, lukuromaani tarkoittaa jotain viihde- ja taideromaanin väliin jäävää kirjallisuutta. 

Delia Owensin Suon villi laulu on sieltä viihteellisemmästä päästä. Amerikkalainen menestysromaani sijoittuu Pohjois-Carolinan suoalueille, josta löytyy ruumis. Yhteisön katseet kääntyvät “rämelikkaan”, Kya Clarkiin, joka asuu suolla ja karttaa ihmisiä. Kahdessa ajassa liikkuva romaani kuvailee yksinäisen tytön kasvua, suoluonnon ihmeitä ja tietenkin rakastamisen ja hyväksymisen vaikeutta. Mukana on myös ripaus murhamysteeriä.

Suon villissä laulussa on imua, kerronta vie mukanaan. Mutta romaani on ennalta-arvattava, osin asenteellinen ja epäuskottava. Epäuskottavaa on tietenkin jo se, että pieni likka elää yksin rämeellä ja varttuu sitten (tietenkin) älykkääksi kuin mikä. Hienoa! Mutta vielä epäuskottavampaa on Kyan suvun tarina. Asenteellinen romaani on siinä, että pahat ovat pahoja ja hyvät hyviä tavalla, joka on selvää alusta saakka. Ennalta-arvattavuus liittyykin sitten kaikkeen. Äh. Kokonaisuus on kimppu kliseitä. Sydämeen käyviä kliseitä.

Ja silti voin pyöritellä kysymystä: miten näin keskinkertaisessa kirjassa on voi olla myös näin paljon lumovoimaa? Sitä näet löytyy roimasti luontokuvauksista: rämeikkö, simpukat, lintujen sulat, ihmeellinen valo, kaskaiden laulu… Aiemmin tietokirjoja kirjoittanut Owens kirjoittaa oikean ylistyslaulun hyljeksityn mutta kiehtovan alueen ekosysteemille. Sen ansiosta romaanista jäänee mieleen ainakin tunnelma.

Lue tämä: Jos rakastat mukaansa tempaisevia lukuromaaneja, haluat uppoutumistarinan ja jos luontokuvaukset ovat lähellä sydäntäsi.

Karta tätä: Jos sana lukuromaani nostaa niskavillasi pystyyn, jos ärsyynnyt ennalta-arvattavuudesta ja stereotyyppisestä kerronnasta.

Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita

Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita
S&S 2019
Men Explaining Things to Me
Suomentanut Pauliina Vanhatalo
Kansi Anna Mattsson
190 sivua
Yhdysvaltalainen esseeteos

Kirjoittaisin mieluummin toisista kysymyksistä, mutta tämä vaikuttaa kaikkeen muuhun.

Ja minä kirjoittaisin mielelläni hieman toisella tavalla painotetusta kirjasta. Rebecca Solnitin Miehet selittävät minulle asioita on eittämättä tärkeä ja yksi aikamme feminististä klassikoista ja olen iloinen, että luin vihdoin tämän monin tavoin merkittävän teoksen.

Teoksen johdanto- ja nimiesseessä Solnit on juhlissa, joissa mies selittää selittämisen perään hänelle innostavasta kirjasta eikä osaa kuunnella, että kyseinen kirja on Solnitin kirjoittaman. Essee on hauska, terävä ja puhutteleva. Sitten esseiden aihepiiri laajenee käsittelemään muun muassa naisten kokemaa seksuaalista väkivaltaa (essee vetää hiljaiseksi, painavaa luettavaa), tasa-arvoista avioliittoa (vaikka toisin luulisi, essee on kirjan heikoimpia ja vahvistaa vain binääristä asetelmaa – tarkoitus lie toinen, toivon), solidaarisuutta ja Virginia Woolfia (ah). Miesselittäminenkin, tai Solnittin suhtautuminen termiin, saa osansa kokoelmassa.

Kokonaisuus on kiinnostava, mutta valitettavan epätasainen. Fokus on sukupuolirooleihin perustuvan vallankäytön, seksismin ja epätasa-arvon tunnistaminen ja naisten oikeuksien puolesta taisteleminen. Hyvä! Ja sitten, silti: Solnitin tekstien maailma on varsin binäärinen ja sellaisenaan konventionaalinen, vaikka Solnit mainitsee ihmiskunnan moninaisuuden, rakentuvat hänen tekstinsä pitkälti kahden suku_puolen_ eroihin. 

Solnitin kirja on tärkeä ja sen lukeminen (tai ainakin siitä tietäminen) on osa yleissivistystä. Mutta moniäänisempääkin feminististä kirjallisuutta on. Joku toinen osaa varmasti suositella vielä parempia kirjoja (otan mieluusti suosituksia vastaan!), mutta vinkkaan nyt esimerkiksi Roxanne Dayn Bad Feminististä ja Maggie Nelsonin Argonauteista.  

Joka tapauksessa, upeaa että tämä yhdeksän esseetä ja Ana Teresa Fernandezin hienoa kuvitusta sisältävä teos on saatavilla suomeksi. Suomennoksesta erityismaininta ja kiitos Pauliina Vanhatalolle.

Iris Murdoch: Meri, meri

 

Iris Murdoch: Meri, meri
Weilin + Göös 1981
The Sea, the Sea 1978
Suomentanut Paavo Leinonen
Kansi Markus Heikkerö
547
Brittiläinen romaani

Heräsin yhtäkkiä. Kuu paistoi makuuhuoneeseeni, missä olin unohtanut vetää kaihtimen alas. Kuulin meren loiskeen ja hyvin hiljaista kivien kalinaa kun aallot liikuttelivat niitä vetäytyessään pois Kattilasta. Täytyi olla laskuvesi. Kuulin myös, tai vaistosin, valtavan tyhjyyden, äänettömyyden kuvun, jonka sisällä sydämeni takoi äärimmäisen nopeasti.

Mitä juuri hiljattain (jo heinäkuussa, tämäkin juttu on ollut Instagram-tililläni jo muutama viikko sitten) luin? Hämmennys valtaa mieleni, kun ajattelen Iris Murdochin romaania Meri, meri. Luin tietenkin hyvän romaanin, vakuutuin entisestään ihailemani kirjailijan taitavuudesta ja ymmärrän täysin, miksi Murdochille myönnettiin Booker Prize nimenomaan tästä teoksesta.

Meri, meri on yhtä hämmentävä kuin mitä se on hieno. Romaanin kehyskertomuksessa näytelmäkirjailija ja muutenkin arvostettu teatterimies Charles Arrowby muuttaa Lontoosta syrjäiseen huvilaan meren rannalle. Hän katuu osia menneisyydestään, joka pitää häntä edelleen otteessaan. Uusi elämä merenrantatalossa ei ole niin seesteistä kuin toivoisi. Talossa tapahtuu outoja, selittämättömiä asioita ja siellä vierailee mitä erilaisempia ihmisiä. Ehkä kaikkein merkityksellisin on Charlesin kohtaaminen nuoruudenrakastettunsa Hartleyn kanssa, minkä seurauksena ilmassa on entistäkin enemmän vaaran merkkejä.

Hämmennystä sinänsä ehkä helposti avattavaan kehykseen tuo outojen tapahtumien ohella painostava tunnelma. Tapahtuminen ja tunnelmien yhteisvaikutus on hetkittäin kuin surrealistista unta, mutta pian kerronta on realistisen tarkkaa ihmissuhdekuvausta. Kaiken tämän Murdoch taitaa mestarillisesti, vaikka Meri, meri on paikoin uuvuttavaa, pitkästyttävääkin luettavaa. Ja, mutta: kaikesta huolimatta romaani kiehtoo läpi koko laajan sivumääränsä. Murdochin ihmiskuvaus on tarkkanäköistä, satiiristakin eikä välttämättä kovin miellyttävää, ja meriluonnon kuvaus kertakaikkisen upeaa ja liki tulevaa. Charles on sekä havainnoijana että kokijana klassisen epäluotettava kaikesta kertoja, kirjaaja. Yksi kysymys onkin se, kenelle hän on tai ei ole rehellinen – ei ainakaan itselleen.

Meri, meri on romaani, jota on vaikea avata lyhyesti. Lukukokemus on samalla kertaa raskas ja antoisa, romaanista sekä haluaa ettei halua eroon. Murdochin suurromaani on outo, liikuttava ja arvoituksellinen. Mieleenpainuva se on ennen kaikkea erikoisen tunnelmansa vuoksi – se on painajaiset ja arki, menneisyys joka on pääsemättömissä.