Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Joel Haahtela: Hengittämisen taito
Otava 2020
Kansi Päivi Puustinen
176 sivua
Kotimainen pienoisromaani

Eikö meidän tehtävämme ole löytää paikat, joissa maailma uneksuu itsensä paremmaksi, edes yrittää?

Onko teillä nykykirjailijoiden joukossa ns. luottokirjailijoita? Sellaisia, joiden uutuuksia odotatte, joiden joihinkin teoksiin palaatte uudemmankin kerran? Sellaisia, jotka voivat kirjoittaa melkein mitä vain ja tiedätte silti pitävänne hänen teksistään (ainakin melkein aina)?

Minulle yksi tällainen kirjailija on Joel Haahtela, jonka romaani Perhoskerääjä lumosi minut vajaat kymmenen vuotta sitten, jolloin sen ensimmäisen (!I kerran luin. Sittemmin olen tietenkin lukenut kaikki Haahtelan kirjat, hänen muutamat julkaistut novellinsa sekä vielä joitakin muita kirjoituksia (kolumneja). Vaikka pidän kaikista lukemistani Haahtelan kirjoista, en luonnollisestikaan ole ollut välittömän ihastunut jokaiseen, vaan kirjailijan tuotannossa on joitakin selviä suosikkeja, kuten Elena, Perhoskerääjä ja Lumipäiväkirja. 

Haahtelan uusin teos, pienoisromaani Hengittämisen taito, on kuin kirjapari viime vuonna ilmestyneen Adèlen kysymyksen kanssa. Kummassakin kirjallisuudessa uskonto – mystiikka tai suoranainen hengellisyys – on vahvasti läsnä luostarimiljöössä. 

Hengittämisen taidossa Haahtela kuljettaa päähenkilönsä, 24-vuotiaan lääketieteen opiskelijan, Helsingistä Thessalonikiin ja myöhemmin yksinäiselle luostarisaarelle etsimään vuosia aiemmin kadonnutta isäänsä. Haahtelan aiemmista romaaneista tuttu etsintä ja arvoituksellisuus ovat nytkin keskeisessä roolissa, mutta painotukset ovat osin erilaisia: kaipuun, lohdun ja maailman huminan läpi kiirii rukous. Kaltaisellani agnostikkosielulla on tässä pohtimista – hieno romaani kannattaa toki lukea mahdollisimman avoimin mielin.

Haahtela on aina hallinnut taidon sanoa paljon tiiviissä tilassa. Hänen romaaninsa ovat yleensä sivumääriltään niukahkoja (pisin taitaa olla Mistä maailmat alkavat, jossa on noin 300 sivua), mutta ne sisältävät paljon: merkityksiä, tasoja, usein lohtua. Hengittämisen taito on nimettykin pienoisromaaniksi, mikä korostuu entisestään sitä lukiessa. Teksti ei ole minimalistista ja matkakin kulkee Suomesta Kreikkaan, mutta jonkinlainen tiiviys teoksesta välittyy: kuin sen henki kiertyisi toisaalta päähenkilönsä ja toisaalta lukijan mieleen.

En oikeastaan tiedä, mitä Hengittämisen taidosta ajattelen tai miten siihen suhtautuisin. Pidin sen hiljaisesta maailmasta, maallisen ja hengellisen yhdistymisestä, mietiskelevästä otteesta ja luostarimiljööstä, Kreikasta ja siitä, että mukana on kehollisuuttakin – Melina Merkourin musiikkia, suolaa tomaattien päällä.

Sen tiedän, että tämä pieni romaani kestää aikaa ja uusiakin lukukertoja. Tämä on melankolian ja valon kirjallisuutta. ♥