Polly Samson: A Theatre for Dreamers

 

Polly Samson: A Theatre for Dreamers
Bloomsbury Circus 2020
348 sivua
Kansi Emma Ewbank
Brittiläinen romaani

There they lie with the kerbstones for pillows, Leonard and Marianne and Axeal and Patricia, all in a row, close as sardines. It isn’t until we hear Leonard’s voice that we realise they are stargazing. Leonard is tracing a constellation with his fingertips. ‘So small between the stars, so large against the sky’, he says.

Rakastan syksyä niin paljon, että usein voisin suorastaan kietoutua siihen. Ja silti tässä vuodenajassa on aina pientä haikeutta. Terassille syttyvien valojen lohtua, maahan putoavien kesäomenien maatuvaa tuoksua, vaahteroiden latvuksissa alkavaa ruskaa, mutta vielä ripaus auringonkukkien täyteläistä keltaisuuttakin. 

Keväällä tilasin Polly Samsonin romaanin A Theatre for Dreamers, jonka kuvittelin lukevani kesämatkalla Kalajoen aurinkoisilla hiekkasärkillä. Sää olikin pilvinen ja merellinen ilmanala sai minut tarttumaan kahteen Woolfiin ja Murdochiin (kannan reissulleni tietenkin aika enemmän kirjoja kuin mitä ehdin lukea), joten tämä Kreikkaan sijoittuva teos sai jäädä odottamaan elokuun viimeisiä viikkoja. Ajankohta oli hyvä, kesän rippeisiin ripustautuva. Mitä postauksen ajankohtaan tulee, niin miljöönsä puolesta tämä sovittuu jatkoksi Joel Haahtelan hienoa Hengittämisen taitoa käsittelevän kirjoitukseni jälkeen. Temaattisesti Haahtelan ja Samsonin teosten maailma on toki erilainen, mutta molemmissa on kaipuuta.

Samsonin romaani kuljettaa Kreikkaan Hydran saarelle vuonna 1960. Sen avainsanoiksi voisi nostaa kokonaisen litanian tuttuja nimiä, kuten: Leonard Cohen, Marianne Ihlen, Axel Jensen ja itselleni uusi mutta nyt sitäkin kiinnostavampi nimi Charmian Clift. Tässä kirjassa he ovat pääosin nuoria aikuisia, taiteilijoita, jotka viettävät boheemia ja varsin vapaata kommuunielämää. 18-vuotias Erica, Charmianin edesmenneen ystävän tytär, saapuu Lontoosta kaiken keskelle. Erica suree äitiään ja haluaa tietää tästä mahdollisimman paljon. Samalla hän lumoutuu yhteisöllisesti elävien taiteilijoiden luovuudesta, ilosta ja vapaudesta, mutta joutuu samalla keskelle ihmissuhteiden, sukupuolisuuden ja taiteellisten erimielisyyksien temmellyskenttää. 

Taiteilijat ja Hydra antavat ihmeelliset puitteet tälle kehitysromaanille, samoin tietysti kaikkien oikeasti eläneiden taiteilijoiden läsnäolo (etenkin Cohenin, Ihlenin ja Jensenin kolmiodraama). Samson kirjoittaa kauniisti ja terävästi, osin kuitenkin pitkästyttävästi eikä kovin jäntevästi. Tuloksena on eräänlainen semifiktio: romaani, joka ammentaa paljon oikeista elämäkerroista. Jonkin verran kerronnassa on unenomaisuutta, kertoohan Erica kaikesta vuosikymmeniä myöhemmin.

Luettu saa kaipaamaan jonnekin toiseen aikaan ja paikkaan, jonkinlaiseen mielikuvaan taiteilijakommuunista 60 vuotta sitten. Hetkettäisestä pitkäveteisyydestään huolimatta A Theatre for Dreamers on kaihoisa kuvaus sellaisesta, mitä ei voi saada enää koskaan kiinni. Cohenin “So Long, Marianne” soi nyt mielessäni ehkä eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin.