Irlanti-viikon päätteeksi.* Tätä kaikkea jään kaipaamaan eniten: Dalkey ja Killiney, nuo kaksi kylää Killiney Hillin molemmin puolin. Kylien rannat ja simpukoiden kerääminen, satumetsät, ravintolat joista jokaisessa kuuluu olevan tarjolla vain hyvää ruokaa, pittoreskit satamat, kiltit ja irrallaan juoksevat koirat, ja suloiset pienet kaupat joista yhdessä iäkäs myyjätär tuumi ostoksiaan pitkään miettineelle lapselle, että "This is Dalkey, dear! Take your time, no hurry".
Kuvia, kuvia vain. Koen suurta haikeutta ja onnea.
Sen vielä sanon, että olen aina ollut suuri Englannin ystävä ja voisin nytkin matkustaa Englantiin milloin vain. Tällaista kaipuuta, joten koen Irlantiin, en ole aiemmin tuntenut. Voi olla, että puhun tuoreeltaan ja pian matkan jälkeen. Mutta: Irlannilla on taianomaista vetovoimaa ja minusta tuntuu, että tunnen niin suurta rakkautta kuin turisti vain voi.
* Yhden Dublinista ostamani romaanin tulen vielä esittelemään, kunhan saan luettua kirjan loppuun. Väliin kuitenkin jotain muuta.
Tällaista postausta en ole aiemmin tehnytkään. Minusta on näet tullut yhden hotellin fani. Hotelli ei ole hienoin, jossa olen vieraillut (sellainen on tietenkin The Goring, jossa herttuatar Catherinekin oli viettänyt häitään edeltävän yönsä; itsekin olin siellä kerran hääpäiväreissulla). Se ei ole kaunein (joka on taas Goring, tai ehkä oslolainen Grand Hotel) eikä siisteinkään (ehdottomasti berliiniläinen Otto, jota suosittelen perhematkailijoille Berliinissä muutenkin). Mutta siellä on hyvä palvelu, kiehtova historia, kaunis ympäristö ja ihan omanlaistaan vanhanmaailman charmia.
Fitzpatrick Castle Hotel on kahden loman perusteella noussut erääksi suosikkihotellikseni ilmapiirinsä, miljöönsä ja viehättävän tunnelmansa vuoksi. Kun vuosi sitten Aircoach-bussin ikkunasta näin hotellin ensimmäistä kertaa, koin miltei rakkautta ensisilmäyksellä.
Hotellia voisi kutsua vanhaksi ladyksi. Se on ehkä nähnyt parhaat päivänsä, mutta täytyy ajatella historiaa: 1740-luvulla rakennettu linna (huoneet toki ovat uudemmassa lisäsiivessä sviittejä lukuun ottamatta), joka on ollut niin Irlannin hallituksen kuin IRA:nkin hallussa ennen kuin Fitzpatrickien perhe osti sen 1971 ja perusti hotellinsa.
Vanha lady ei ole kaikin osin kuosissaan. Se on ulkoa päin kummallisen värinen eikä lisäsiipi istu ihan täysin maisemaan, koska se näyttää - no, 1970-lukulaiselta lisukkeelta (kuva linnasta ennen lisäsiipeä ja uutta väriä löytyy täältä). Hotellia kuitenkin uudistetaan koko ajan ja esimerkiksi meillä on ollut hyvä huoneonni. Viime vuonna perhehuoneestamme oli upeat näkymät Dun Laoghairen aallonmurtajille. Tänäkin vuonna olin varannut meille perhehuoneen, mutta saimmekin kaksi tyylikkäästi sisustettua vierekkäistä huonetta, jotka saimme yhdistettyä avaamalla huoneiden välissä olevat ovet. Huoneissa oli parvekkeetkin. Tunnelma oli sopivan puoliylellinen ja lämmin. Parvekkeilta näimme niin vehreälle pihalle kuin osin Dun Laoghairen suuntaan.
Hotellissa on muutama ravintola. Me söimme The Grill -ravintolassa, minä sienikeittoa ja kasvispastaa, mieheni miekkakalaa, lapset pihvejä. Kaikkien mielestä ruoka oli maukasta ja henkilökunta ystävällistä. Aamiainen PJ's-ravintolassa oli pohjoismaiseen aamiaisrunsauteen tottuneelle aika perustasoa, tosin irlantilaisen aamiaisen ystäville oli kyllä munia, pekonia ja puuroa tarjolla. Minä olen paahtoleipien ystävä, joten paahtoleivät, tuore (hyvä) kahvi ja paksu irlantilainen jogurtti kuivattujen karpaloiden kera upposivat minuun. Pekonit jätin muille.
Itse linnassa riitti myös paljon tutkittavaa! Sieltä löytyi esimerkiksi haarniska, jollainen on kellarissa. Kuulemma jossain on kirjastohuonekin, mutta siitä kuulin vasta matkamme jälkeen. Kirjastobaarissa on lainattavia kirjoja noin 500 niteen verran sielläkin. Kirjat sopivat tietenkin joka paikkaan, mutta hienosti myös Dalkeyn ja Killineyn kylien puolivälissä sijaitsevaan hotelliin, sillä Dalkeyssa vietetään vuosittain kirjallisuusfestivaalia ja kirjailijoista muun muassa Maeve Binchy ja näytelmäkirjailija Hugh Leonard ovat asuneet alueella. James Joyce oli asunut vieressä kylässä Sandycovessa.
Parasta oli tunnelman ohella henkilökunta, joka oli ystävällistä ja joustavaa, mutta hienotunteista ja tunkeilematonta. Myös se, että paikalliset (eläkeläiset! Asiakkaiden joukossa oli paljon lapsiperheitäkin) suosivat hotellia iltapäivädrinkkipaikkanaan kertonee jotain - ainakin siitä, että maailmassa pitää olla jotain pysyvää ja Killiney Hillillä seisova linnahotelli on kestänyt kaikenlaisia maailman tuulia.
Luulen, että meidän pitää joskus majoittua muuallekin Irlannissa, olen kuullut että B&B-paikat ovat vieraanvaraisia ja laadukkaita ja Dublinin rannikolla on useita houkuttelevan oloisia hotellejakin. Silti uskon, että palaamme vielä Fitzpatrick Castle -hotelliin, tuo vanha lady on aika uniikki.
Onko teillä muilla suosikkihotelleja? Tai muita mieluisia tapoja majoittua? Kertokaa omia suosikkejanne ja majoitusmuistojanne.
P.S. Tämä ei ollut sitten mikään yhteistyö- tai mainospostaus. ;)
Colm Tóibín: Nora Webster
Tammi 2016, Keltainen kirjasto
Nora Webster 2014
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kansi Markko Taina
410 sivua
Irlantilainen romaani
Vasta kuukauden päästä, käytyään neljällä tai viidellä tunnilla, Nora tajusi, että musiikki johdatti häntä kauemmas Mauricesta, kauemmas heidän elämästään yhdessä, hänen elämästään lasten kanssa. Se ei johtunut yksinomaan siitä, että Mauricelta oli puuttunut sävelkorva kokonaan, eikä siitä, etteivät he olleet kuunnelleet musiikkia yhdessä. Se johtui laulutuntien intensiivisyydestä: hän oli yksin ja omillaan paikassa, johon Maurice ei olisi seurannut häntä koskaan, ei edes kuolemassa.
Eletään 1960-luvun pikkukaupungissa eteläisessä Irlannissa. Nelikymppinen perheenäiti Nora Webster jää leskeksi, kun hänen miehensä Maurice kuolee sairauden jälkeen. Mauricen kuoltua Noran täytyy luopua paljosta, jotta hän voi taata toimeentulon ja koulutuksen neljälle lapselleen. Rakas kesäpaikka on myytävä ja paluu nuoruuden työpaikkaan on sekin vaikea. Pahinta on suru ja se, ettei Nora tunnu koskaan saavan olla yksin, vain oma itsensä.
Colm Tóibín on ihmeellinen kirjailija. Hän, keski-iän reippaasti ylittänyt mies, tuntuu pääsevän erityisen hyvin naishahmojensa pään sisälle. Näin kävi Brooklynin Eilisin kanssa, samoin monessa Äitejä ja poikia -novellikokoelmankin kertomuksessa. Ja nyt Nora Websterissä, joka on mielestäni Tóibínin paras suomennettu kirja - hienoja ovat toki olleet kaikki.
Kuten kaikki tiedämme, lukuhetki vaikuttaa kirjaelämykseen. Minulla oli onni lukea Nora Websteriä Irlannissa ja kaiken lisäksi matkustaa Dubliniin osin samaa rannikkorataa, jota Norakin kirjassa kulkee, hän toki paljon pitemmän matkan aina Enniscorthysta saakka. Lukumiljöö ei olisi juuri parempi voinut olla, mutta olisin varmasti pitänyt Nora Websteristä missä tahansa, vaikka sitten savolaisen mansikkapellon reunalla tai lauttasaarelaisen toimiston kahvihuoneessa.
Tóibínin kerronnasta on helppo pitää. Romaani etenee rauhallisesti ja vähäeleisesti, mutta samalla tullen niin liki, että Noran kamppailua on seurattava kuin olisi osa hänen maailmaansa, hänen tuttavansa - tai ehkä jopa hän itse siinä mielessä kuin fiktiiviseen hahmoon voi samastua. Ja kamppailuksi Noran leskenelämää voi kutsua, hiljaiseksi ja huomaamattomaksi, mutta selvästi selviytymistaisteluksi, oman tien löytämiseksi. Paikkakunnalla, jossa leski saa vieraita koko ajan ja hiusvärin pienikin muutos herättää huomiota, ei ole helppoa olla.
Hän tiesi, ettei ihan pian saisi nauttia tällaisesta aamusta, kun varhainen valo oli niin kaunis ja rauhallinen, meri niin kutsuva ja edessä niin lupaava pitkä päivä ja ilta, jonka hän saisi viettää taas yksinään ja kenenkään häiritsemättä, saisi nukkua. Tóibín tavoittaa paljon. Nora Websterin suruun, jonkinlaiseen käpertymisen ja ulospäin avautumisen väliin mahtuu meritunnelmia, hotellivierailuja ja musiikkia. Musiikin rooli on tärkeä: Laulutunneilla Nora löytää itseään ja musiikin välityksellä hän aistii muiden ihmisten tunnetiloja.
Arjen rinnalla kulkee Irlannin politiikka. Se on sivujuonne, joka vaikuttaa kaikkeen, ennen kaikkea Noran surukokemuksiin: miten Mauricen konservatiivisuus on muovannut perheen arvoja, kuinka Pohjois-Irlannissa alkaneet levottomuudet uutisoidaan ja ennen kaikkea koetaan Irlannin tasavallassa, millaisina englantilaisia pidetään, ja miten mielenosoitukset ja liikehdintä synnyttävät uutta epävarmuutta. Kokonainen kansakunta järkyttyy ja suree, kuten Norakin - sekä yhteisöllisesti että niin yksin.
Vaikka kehys on arkinen, on Nora Websterissä ripaus mystiikkaakin. Tämänkin Tóibín kirjoittaa taidolla, Noran persoonaan ja romaanin tapahtumiin sopivasti. Kokonaisuus on tyylikkään vähäeläinen, haikea ja arjen selviytymistä painottava. Ja juuri siihen, arkeen, mahtuu se koko maailma, joka yhden naisen elämässä tarpeen on.
P.S. Muuten, Nora Webster viittaa Brooklyniin. Kirjat lukeneet, huomasitteko?
--
Nora Websterin ovat lukeneet myös mm. Leena, Omppu ja Sara.
Nyt enemmän kuvia kuin tarinaa. Unescon maailmaperintökohde ja brittiläisen National Trustin ylläpitämä Giant's Causeway on kuin hyppäys seikkailuun. Antriminin kreivikunnassa sijaitseva noin 40 000 basalttipylväästä koostuva luonnonihme jylhine kallioineen tarjosi henkeäsalpaavia maisemia, joiden syvyyttä en ikävä kyllä saanut vangittua kuviin toivomallani tavalla. Kiersimme Giant's Causewaylla hieman pitempää, kallioiden yllä kulkevaa reittiä. Lapsille kävelyä saattoi tulla turhankin paljon, mutta aika hienosti he jaksoivat reitin kulkea.
No, yksin ei tarvinnut jättiläisen jäljillä kulkea. Giant's Causeway on suosittu retkikohde. Mekin olimme retkellä bussilla. Wild Rover Tours kuljetti edestakaisin ja bussikuski Richard oli kertakaikkisen hauska mies, joka viljeni omaan makuuni niin hyvin osuvaa, kuivaa ja samalla herttaista irlantilaishuumoria, josta tuli mieleeni pohjoiskarjalainen jutuniskentä. Perillä sai onneksi kulkea omia reittejään, eli ryhmä kokoontui vain bussilla.
Antrimin rannikko tarjosi myös tuttuja maisemia Games of Thronesin ystäville. En itse katso sarjaa, mutta ainakin nuo yhdet linnanrauniot toimivat sarjan kuvauspaikkana.
Erittäin hauska oli myös Carrick-a-Rede-riippusilta, jolla kulkeminen saattaa pelottaakin. Minusta silta oli suorastaan ihana: pelkään ja voin usein huonosti huvipuistolaitteissa, mutta sillalla kulkemisesta nautin. Silta johdatti saarille, joilla tuntui pesivän jos jonkinlaisia lintuja.
Toivottavasti nautitte näistä maisemista! Seuraava Irlanti-postaus käsittelee kirjaa, mutta sitten taas matkaillaan.
Merelliseltä Dublinin seudulta siirrymme nyt toisenlaisiin tunnelmiin ja toisen valtion alueelle, Isoon-Britanniaan Belfastiin ja huomenna muuallekin Pohjois-Irlantiin. Pohjois-Irlannissa kävimme muutamassa eri paikassa, mutta koska kohteet ovat todella erilaisia, teen niistä kaksi erillistä postausta.
Belfastiin en voi sanoa tutustuneeni kovin hyvin, koska muutaman tunnin aikainen vierailu oli todellinen pikavisiitti. Perheemme pojat, mieheni ja 8-vuotias poikamme, suuntasivat Titanic Belfastiin, joka oli tarjonnut kiehtovan aikamatkan legendaarisen laivan syövereihin (!). Haluan itsekin käydä tuossa museossa joskus. Ystäväni Sara on reilu vuosi sitten esitellyt Titanic-museota ja Belfastia kiehtovasti, kurkatkaapa hänen blogiinsa.
Oma ensivisiittini Belfastiin sujui pääosin taksin kyydissä. Osallistuin tyttäreni kanssa Black Taxi Tourille, joka kuljetti Pohjois-Irlannin levottomuuksien tunnetuimmille paikoille protestanttien Shankill- ja katolisten Falls-katujen alueelle. Alueet ovat edelleenkin vahvasti eriytyneitä, joskin yllättävän lähellä toisiaan. Protestanttien puolella liehuivat Union Jackit ja alueen omat vaakunat, katolisten puolella nationalismi ei ollut niin näkyvää. Mielestäni protestanttien puoli oli myös rähjäisemmän ja kurjemman - ahdistavankin - näköistä, joskin kummallakin seudulla on nykyisin ainakin päiväaikaan hyvin rauhallista. Sinne tänne oli koottu lautakasoja ja muita romuja odottamaan polttamista: nyt alkavalla viikolla alueilla vietetään muistojuhlia, joiden aikana poltetaan kokkoja ja ilmeisesti myös rettelöidään aika tavalla.
Näkyvä ja kiehtova osa Länsi-Belfastia ovat suuret seinämaalaukset. Niihin on kuvattu aktivisteja, tapahtumia ja kannanottoja. Jotkut ovat melko hätkähdyttäviä. Stevie "Top Gun" McKeag esimerkiksi oli protestantti lojalisti, joka oli aloittanut skinheadien joukossa, ollut erinäisten mutkien jälkeen aktiivisesti osallinen monenlaisissa UDA:n väkivallanteoissa ja syyllinen 12-14 ihmisen, myös siviilien, tappamiseen. Epäselvissä oloissa (tappo? murha? huumeet?) kuollutta McKeagia muistellaan joissakin piireissä sankarina ja idolina, minkä vuoksi hänelle on omistettu yksi Belfastin kuuluisista muraaleista.
Helpommin ymmärrettävä muraaliesimerkki on omistettu Robert "Bobby" Sandsille, joka oli katolinen tasavaltalainen IRA:n aktivisti ja runoilija, joka pääsi Ison-Britannian parlamenttiin. Sands tuomittiin vankilaan osallisuudesta pommi-iskuun ja ampumiseen, epäselvistä syistä ja vailla vahvaa näyttöä. Hän kuoli nälkälakon seurauksena. Monissa maissa oltiin Sandsin puolella, vaikka ristiriitaisiakin äänenpainoja kuultiin, ja nykyisin hän on tunnustettu kansalaisoikeustaistelija.
Meidän taksikuskimme oli vahvasti katolisten puolella. Hän kertoi olleensa itsekin mukana IRA:n toiminnassa ja tulleensa nuorena pidätetyksi ja tuomituksikin. Hän oli lähtenyt toimintaan veljensä innoittamana, kuten moni muukin. Tämä lempeän oloinen isoisä kertoi myös, ettei lojalistien ja tasavaltalaisten välinen epäluulo ole vieläkään ohi: hänen lapsenlapsensa oli saanut osakseen huutelua, koska oli pukeutunut katolisen jalkapallojoukkueen asuun. Täytyy sanoa, että rauhan muurilla (Peace wall) käyminen oli kiinnostavaa, mutta suorastaan hurjaa oli ajatella sitä, miten muuri jakaa edelleen myös protestanttien ja katolisten hautausmaan. Kuolema(kin) erottaa, monella tapaa.
Mustien taksien kuskeista osa on katolisia ja osa protestantteja. Nyt saimme yhden näkökulman historiaan ja hieman nykypäiväänkin. Olisi kiinnostavaa lähteä samalle matkalle uudestaan protestanttikuskin kanssa. Näkökulma olisi varmasti erilainen. Mietin, että onko tähän asiaan ollenkaan oikeaa näkemystä. On kauhistuttavaa historiaa, nyt rauhaa ja silti avoimia kysymyksiä tulevaisuuden suhteen, etenkin Brexit-äänestyksen jälkeen.
Suosittelen Black Taxi Touria kaikille Belfastissa vieraileville. Shankill- ja Falls Roadien alueille voi toki mennä omin päinkin, mutta paikallishistorian omakohtaisina tuntijoina taksikuskit ovat vertaansa vailla.
Näkemäni ja kuulemani teki minuun syvän vaikutuksen ja olen nyt googlaillut Pohjois-Irlannin tapahtumia, vihanpidon pitkää historiaa ja kaunokirjallisia lukuvinkkejä. Omana kirjavinkkinäni muistutan eräästä kaikkien aikojen suurimmasta kirjasuosikistani: Robert McLiam Wilsonin Eureka Street, Belfastista, joka on rujo ja kaunis romaani levottomuuksien valtaamasta kaupungista: Belfast. Hauras ja herkkä paikka, rykelmä taloja, katuja ja parkkipaikkoja. Entä ihmiset? He ovat heräilemässä tai sitten eivät. Hellyys on vähäpätöinen sana kuvailemaan tunteitani tätä kaupunkia kohtaan. Lukekaa tämä kirja!
Tuo hauras ja herkkä kaupunki alkoi kiinnostaa minua niin, että voisin kuvitella viettäväni pitkän viikonlopun siellä. Haluaisin tutustua Belfastin keskustaan paremmin ja käydä uudestaan Länsi-Belfastissakin.
P.S. Aika komealta näytti jo mainitsemani Titanic-museokin! Pohjoisen-retki jatkuu huomisessa postauksessa.
P.S. En tajua, miksi Blogger heitti kuvat vasempaan laitaan. Tarkastin asetukset ja tekstiluonnoksen, olen asettanut ne keskelle kuten haluaisin.
Moni kirjabloggaaja lukumaratoonaa tänään: Hurraa heille jokaiselle! Minulta lukumaraton jää tälläkin kertaa väliin, mutta sen sijaan pidän nyt pienen Irlanti-maratonin tai Irlanti-viikon. Jos seuraatte matkablogeja, saatatte muistaa viimekeväisen virallisemman Irlanti-viikon. Minun kyseinen (melkein) viikkoni oli tällä viikolla. Kävin perheeni kanssa Dublinin rannikolla ensimmäisen kerran viime kesänä (postaukset löytyvät arkistosta heinäkuun 2015 kohdalta) ja vihreälle saarelle tuli niin iso ikävä, että tänä vuonna oli päästävä taas. Luulen, että palaan vielä joskus, toivottavasti pian. Irlannissa on ihan omanlaistaan taikaa!
Koimme matkalla monenlaista mukavaa. Tällä kertaa teemoitan koko joukon postauksia kirjajutut mukaan lukien ja aloitan merellisestä Dublinin seudusta. Dublinissa emme nytkään vierailleet kuin maanantaina puolen päivän verran. Silloin lapset pääsivät toivomilleen leluostoksille ja minä kirjakauppoihin. Dubliniin matkasimme pienellä Dublin Bay Cruisesin Bridget-laivalla. Majoituimme tänäkin vuonna Dalkeyn ja Killineyn kylien puoliväliin (kirjoitan kylistä lisää myöhemmin). Junalla matka keskustaan olisi kestänyt noin 25 minuuttia, Dun Laoghairesta lähtenyt laivamatka kesti toista tuntia, mutta oli sen arvoinen. Maisemat olivat kauniita, joskin hieman koleita, majakat suorastaan suloisia.
Dublinissa tosiaankin vain käväisimme. Tänä vuonna on kulunut sata vuotta Irlannin itsenäistymisprosessin kannalta tärkeästä pääsiäiskapinasta. Se näkyi sekä Dublinin katukuvassa että (postauksen teemaan sopivasti varsin merellisen) Brayn asemalla toisen junan kyljessä:
Dublinia katsoimme nyt ennen kaikkea lahdelta käsin. Merellisiin tunnelmiin pääsimme myös myöhemmin viikolla, kun matkustimme DART-junareitin toiselle päätepysäkille Howthin kalastajakylään. Howth tuntui olevan kalastajien, turistien ja hylkeiden kansoittama. Olimme kuulleetkin, että Howthissa näkee hylkeitä 80-90% todennäköisyydellä. Joskus hylkeet tulevat kuulemma laiturien tuntumaan kerjäämään kalaa. Liekö uiskentelijat olleet nyt kylläisiä, kun bongasimme vain hieman kauempana uivia hylkeitä, mutta useamman kuitenkin.
Howthin niemimaa kuuluu olevan ihastuttavaa retkeilyseutua. Olinkin ihaillut kaukana häämöttävää niemeä hotellimme ikkunasta viime kesänä ja parvekkeeltamme tänä vuonna. 8- ja 10-vuotiaiden kanssa emme lähteneet kävelemään niemeä, koska meille tuli nytkin yli 20 000 askelta päivässä. Merellisen tunnelman herättelemän ruokahalun johdattelemana suuntasimme yhteen Howthin monista hyvistä ravintoloista. Lapset eivät halunneet yllätyksiä, joten he nauttivat hyvistä raaka-aineista tehtyjä fish and chipsejä. Mieheni tilasi rapusalaatin, minä tammisavustettua lohta ja irlantilaista soodaleipää.
Huh, tulipas kuvia! Niitä on luvassa vielä useamman postauksen ajan, mutta lupaan keventää (!) välillä kirjaesittelyillä. ;)
Laura Lähteenmäki: Korkea aika
WSOY 2016
280 sivua
Kansi Anna Makkonen
Arvostelukappale
Kotimainen romaani
Sitten tuli yö, jolloin taivaalla oli vaaleita yöpilviä ja niin haaleita tähtiä, että niitä vaivoin näki. Oli kylmä ja kylän taloissa pelättiin hallaa. Kaikki odottivat, jokaisessa talossa oltiin hiljaa. Kun tuli kesäyön lyhyt pimeä, taivas oli äkisti niin synkkä, ettei eteensä nähnyt.
Miten sukupolvet ketjuttuvat, kuinka kohtalo ja omat teot kiertyvät yhteen, kuinka ihmiset tulevat ja lähtevät, mutta elämä jatkuu. Laura Lähteenmäen Korkeassa ajassa Anna ja Olavi Otson pieni evakkoperhe muuttaa Hämeeseen ja saa Pihjalan tilalta tilkun maata, jonne rakentaa talo. Opettajana toimiva Anna ja sahalla työskentelevä Olavi ovat kylällä pidettyjä ja Anna tuntee syvää kiitollisuutta Pihjalan emäntää Heljää kohtaan. Paljon jää kuitenkin niin sanotusti rivien väliin ja perheiden välille muodostuu salainen ja vaikeakin side, joka vaikuttaa myös jälkipolvien elämään. Nykyhetkessä taidelainaamossa työskentelevä Saana kipuilee omien asioidensa, myös isänsä Laurin ja tyttärensä Emman, kanssa. Ristiriidat ravistelevat, mutta omalla tavallaan myös kantavat.
Välissä ei ollut ihoa tai aikaa, heitä erottavia vuosia vaan he lainehtivat toisiinsa kuin vesi järven rannasta toiseen. Korkea aika on sukuromaani. Sen tarinassa on paljon tuttua, kuten rakkautta ja vihaa, toimeentuloa, muutoksia, selviytymistä, iloa ja paljon surua.
Tässä suhteessa, sukuromaanina, Korkean ajan tarinaa voi oikeastaan pitää melko tavallisena, mutta erityislaatuiseksi sen tekee Lähteenmäen kerronta, joka on on tiheää ja taidokasta. Lauseet ovat kauniita, tapahtumat pieninäkin merkityksellisiä, isoina painavia. Paljon jää rivien väliin, lukiessaan voi aavistaa mitä tuleman pitää: Silloin asiat vyöryivät päälle kuin lumi, joka putosi katolta lopputalven iltapäivänä yhtenä rysäyksenä. Sivumennen on todettava, että evakkotarinanakin Lähteenmäen romaania voi lukea. Häme ja Karjala kohtaavat, murre pulppuaa kun hermostuttaa, sipulikupolit tulevat uniin.
Taidokkutta tärkeämpänä pidän sitä, että tällainen sukutarina vetoaa myös tunteisiin. Korkea aika onnistuu tässäkin: se viekottelee mukaansa alkukohtauksellaan, jossa tuoksuvat metsä ja pihka ja suostumus, ja kielellään, mutta vielä väkevämmin henkilöhahmoillaan ja näiden kohtalolla. Kliseitä ei (juurikaan) ole, ei hyviä tai pahoja, on vain erilaisia ihmisiä, joiden kautta mennyt kurkottaa tulevaan. Erityisen hyvin ajan ja näkökulmien vaihdokset näkyvät siitä, millaisena Annaa katsotaan. Ensin hän on määrätietoinen, mitään kumartelematon, tulevaisuuteen luottava karjalaiskaunotar, sitten nokkavanakin nähty: kevyesti pakastunut ruohi rapisi Annan askelten alla kuin mikään ei painaisi naapuria. Myöhemmin ikä ja koettu tekevät tehtävänsä, mutteivät vie Annan keskeistä roolia pois. Yhtä lailla voisin mainita Saanan, Heljän ja Emmankin, miehet jäävät loitommalle, vaikka hekin saavat osansa niin poissa ollessaan tai neuvottomina kuin niissä hetkissä, jolloin he antoivat käsiensä vaelta toistensa keholla levittomina. Kuin lukki Anna puristi jalkansa Olavin ympärille [--].
Tänä vuonna on ilmestynyt valtavasti hyviä kotimaisia. Korkea aika solahtaa vaivatta niiden joukkoon. Lähteenmäen kerronta kutsuu mukaansa, upottaa tarinaansa ja koskettaa syvältä. Kuten romaanin takakanteen nostetussa sitaatissakin sanotaan: Yksi asia johti toiseen ja tähän päivään saakka.
Vihdoin minullakin.
(Pionien aika meni jo, mutta säästelin viikko sitten ottamaani kuvaa tänne. Lisää pioneja ensi viikolla yhden kirjajutun kuvituksessa. Luvassa taas yksi erinomainen kotimainen.)
Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
Otava 2016
415 sivua
Kansi Piia Aho
Kotimainen romaani
Love Is Blindness, kappale jonka U2 oli äänittänyt täällä. Se oli totta. Rakkaus oli sokeutta. Sitä se nimenomaan oli. Rakkaus oli haparointia tällaisessa talviyön tähtien ja pihien saksalaisten säästeliäästi kadun varteen ripottelemien lamppujen valaisemassa pimeydessä. Onnelliseen rakkauteen tarvittiin kaksi ihmistä, kukaan ei voinut rakastaa onnellisesti yksin, mutta siinäkin tapauksessa että rakkaus oli molemminpuolista, se oli silti aina väistämättä myös yksinäistä, toisiaan rakastavat ihmiset eivät rakastaneet toisinaan samalla tavalla, yhden ihmisen rakkaus oli aina hänen omaansa ja hän kantoi sitä yksin.
On kulunut kymmenisen vuotta, Antti Salokoskella ja Suvi Vaahteralla on omat elämänsä, mutta mitä heille kuuluu? En ole varmasti ainoa, jolle Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän oli tuoreeltaan miltei elämää suurempi lukukokemus: täydellinen aikalaiskirja ja sukupolviromaani, jossa rakkaus- ja musiikkielämän kuvaus yhdistyivät hienoon kieleen, kiinnostaviin näkökulmiin ja tiettyjä koukkuja sisältäneeseen tarinaan. Oli jo aiemmin ihastunut Itkosen esikoisromaaniin Myöhempien aikojen pyhiä, AMRE teki minusta kirjailijan tuotannon jonkinasteisen fanin. Sittemminkin olen lukenut kaikki Itkosen teokset, enimmäkseen nauttinut, vaikka ihailuni onkin laimentunut.
Lähteä. Palata alkuun. Keväällä ilmestynyttä Palatkaa perhosia odotin jännittyneenä, mutta en halunnut lukea romaania ns. ensimmäisessä aallossa. Mietin, että miksi Itkosen piti palata Suvi Vaahteran ja Antti Salokosken tarinaan. Oliko jatko-osa niin tarpeellinen? Ainakin se olisi luettava. Ja ennen kaikkea: millaista olisi lukea yhden pitkäaikaisen suosikkikirjailijan uutta kirjaa sen jälkeen kun takana oli pieni pettymys? Sen verran latasin odotuksia, että säästelin huhtikuussa ostamaani kirjaa juhannukseen saakka.
Palatkaa perhosissa onkin ihan oma maailmansa, maailma jossa surulliset asiat ovat kauniita, kauniit surullisia, kaunista maailmassa niin paljon siksi että suruakin on. Kerronta on sekä vaivatonta että tyylikästä. Itkonen osaa asettua niin Antin kuin Suvin äidin Leenan nahkoihin, Antin ja Leenan näkökulmat vuorottelevat kirjassa. Olen muuten usein ihaillut sitä, miten uskottavasti Itkonen rakentaa nimenomaan naishenkilönsä.
Myös musiikkimaailmaa Itkonen kuvaa kiehtovasti, sitä miten se erottaa ja yhdistää, luo rajoja ja tunnetiloja. Etenkin Antin tekemisiä värittää muukin kuin Suvin, Summer Maplen, musiikki: Los Angeles ja musiikkielämän kuvaus, Jim Morrison ja Love Street. Antti ei pääse 60-luvulle, vaikka kuinka haluaisi ja kuinka miettisi Morrisonin ja Ray Manzarekin kohtaamista (Manzarekilla on tietenkin Kyle MacLachlanin Twin Peaks -kasvot). Ja lisäksi Joni Mitchell, U2, Damien Rice, Emmylou Harris, R.E.M. Leonard Cohen... Itkosen romaanille on tehtykin oma soittolista Spotifyhin, suosittelen kuuntelemaan.
Ja sitten on rakkaus ja perhe-elämä. Moneen suuntaan repivä kaipuu, halu elää ja mennä eteenpäin, keski-iän ja ikääntymisen kriisit, ajoittainen jonkinlainen Espoota kohtaan koettu hellyys, Polarn O Pyretin hanskat, täidenhäädöt ja yritys rakentaa koti jonnekin. Niin me jatkoimme elämäämme. Itkonen hallitsee keski-ikäisten angstin kuvaamisen tavalla, joka tuntuu tällaisesta nelikympisestä lukijasta ehkä liiankin tutulta.
Liiallinen tuttuus saa sajattelemaan, että jotain puuttuu. Jotain on muuttunut - tai sitten muutosta ei ole ollut tarpeeksi. Olenko minä lukijana kasvanut Suvista ja Antista ohi? Vaikka Antin, Leenan ja Suvin elämä on erilaista, on Palatkaa perhoset mitä tutuinta Itkosta. Romaanin lukeminen tuntui paluulta vanhaan, turvalliseenkin. Luin kirjan mielelläni eikä paluu ei ollut huono, mutta kaipasin uutta sen sijaan että nyt koin lukeneeni kirjan jonka olin lukenut jo aiemmin.
Vaikka suuret odotukseni eivät ihan täyttyneet, viihdyin kyllä Palatkaa perhosten parissa. Anttia ja Suvia tuskin kaipaan enää seuraavan kymmenen vuoden kuluttua, mutta piipahdus heidän nykyisessä maailmassaan muistutti minua siitä, miksi olen pitänyt Itkosen romaaneista niin paljon - ja miksi tulen niistä varmasti jatkossakin pitämään.
