Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Laura Lähteenmäki: Korkea aika
WSOY 2016
280 sivua
Kansi Anna Makkonen
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Sitten tuli yö, jolloin taivaalla oli vaaleita yöpilviä ja niin haaleita tähtiä, että niitä vaivoin näki. Oli kylmä ja kylän taloissa pelättiin hallaa. Kaikki odottivat, jokaisessa talossa oltiin hiljaa. Kun tuli kesäyön lyhyt pimeä, taivas oli äkisti niin synkkä, ettei eteensä nähnyt.

Miten sukupolvet ketjuttuvat, kuinka kohtalo ja omat teot kiertyvät yhteen, kuinka ihmiset tulevat ja lähtevät, mutta elämä jatkuu. Laura  Lähteenmäen Korkeassa ajassa Anna ja Olavi Otson pieni evakkoperhe muuttaa Hämeeseen ja saa Pihjalan tilalta tilkun maata, jonne rakentaa talo. Opettajana toimiva Anna ja sahalla työskentelevä Olavi ovat kylällä pidettyjä ja Anna tuntee syvää kiitollisuutta Pihjalan emäntää Heljää kohtaan. Paljon jää kuitenkin niin sanotusti rivien väliin ja perheiden välille muodostuu salainen ja vaikeakin side, joka vaikuttaa myös jälkipolvien elämään. Nykyhetkessä taidelainaamossa työskentelevä Saana kipuilee omien asioidensa, myös isänsä Laurin ja tyttärensä Emman, kanssa. Ristiriidat ravistelevat, mutta omalla tavallaan myös kantavat.

Välissä ei ollut ihoa tai aikaa, heitä erottavia vuosia vaan he lainehtivat toisiinsa kuin vesi järven rannasta toiseen. Korkea aika on sukuromaani. Sen tarinassa on paljon tuttua, kuten rakkautta ja vihaa, toimeentuloa, muutoksia, selviytymistä, iloa ja paljon surua.

Tässä suhteessa, sukuromaanina, Korkean ajan tarinaa voi oikeastaan pitää melko tavallisena, mutta erityislaatuiseksi sen tekee Lähteenmäen kerronta, joka on on tiheää ja taidokasta. Lauseet ovat kauniita, tapahtumat pieninäkin merkityksellisiä, isoina painavia. Paljon jää rivien väliin, lukiessaan voi aavistaa mitä tuleman pitää: Silloin asiat vyöryivät päälle kuin lumi, joka putosi katolta lopputalven iltapäivänä yhtenä rysäyksenä. Sivumennen on todettava, että evakkotarinanakin Lähteenmäen romaania voi lukea. Häme ja Karjala kohtaavat, murre pulppuaa kun hermostuttaa, sipulikupolit tulevat uniin.

Taidokkutta tärkeämpänä pidän sitä, että tällainen sukutarina vetoaa myös tunteisiin. Korkea aika onnistuu tässäkin: se viekottelee mukaansa alkukohtauksellaan, jossa tuoksuvat metsä ja pihka ja suostumus, ja kielellään, mutta vielä väkevämmin henkilöhahmoillaan ja näiden kohtalolla. Kliseitä ei (juurikaan) ole, ei hyviä tai pahoja, on vain erilaisia ihmisiä, joiden kautta mennyt kurkottaa tulevaan. Erityisen hyvin ajan ja näkökulmien vaihdokset näkyvät siitä, millaisena Annaa katsotaan. Ensin hän on määrätietoinen, mitään kumartelematon, tulevaisuuteen luottava karjalaiskaunotar, sitten nokkavanakin nähty: kevyesti pakastunut ruohi rapisi Annan askelten alla kuin mikään ei painaisi naapuria. Myöhemmin ikä ja koettu tekevät tehtävänsä, mutteivät vie Annan keskeistä roolia pois. Yhtä lailla voisin mainita Saanan, Heljän ja Emmankin, miehet jäävät loitommalle, vaikka hekin saavat osansa niin poissa ollessaan tai neuvottomina kuin niissä hetkissä, jolloin he antoivat käsiensä vaelta toistensa keholla levittomina. Kuin lukki Anna puristi jalkansa Olavin ympärille [--].

Tänä vuonna on ilmestynyt valtavasti hyviä kotimaisia. Korkea aika solahtaa vaivatta niiden joukkoon. Lähteenmäen kerronta kutsuu mukaansa, upottaa tarinaansa ja koskettaa syvältä. Kuten romaanin takakanteen nostetussa sitaatissakin sanotaan: Yksi asia johti toiseen ja tähän päivään saakka.