Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
Otava 2016
415 sivua
Kansi Piia Aho
Kotimainen romaani

Love Is Blindness, kappale jonka U2 oli äänittänyt täällä. Se oli totta. Rakkaus oli sokeutta. Sitä se nimenomaan oli. Rakkaus oli haparointia tällaisessa talviyön tähtien ja pihien saksalaisten säästeliäästi kadun varteen ripottelemien lamppujen valaisemassa pimeydessä. Onnelliseen rakkauteen tarvittiin kaksi ihmistä, kukaan ei voinut rakastaa onnellisesti yksin, mutta siinäkin tapauksessa että rakkaus oli molemminpuolista, se oli silti aina väistämättä myös yksinäistä, toisiaan rakastavat ihmiset eivät rakastaneet toisinaan samalla tavalla, yhden ihmisen rakkaus oli aina hänen omaansa ja hän kantoi sitä yksin.

On kulunut kymmenisen vuotta, Antti Salokoskella ja Suvi Vaahteralla on omat elämänsä, mutta mitä heille kuuluu? En ole varmasti ainoa, jolle Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän oli tuoreeltaan miltei elämää suurempi lukukokemus: täydellinen aikalaiskirja ja sukupolviromaani, jossa rakkaus- ja musiikkielämän kuvaus yhdistyivät hienoon kieleen, kiinnostaviin näkökulmiin ja tiettyjä koukkuja sisältäneeseen tarinaan. Oli jo aiemmin ihastunut Itkosen esikoisromaaniin Myöhempien aikojen pyhiä, AMRE teki minusta kirjailijan tuotannon jonkinasteisen fanin. Sittemminkin olen lukenut kaikki Itkosen teokset, enimmäkseen nauttinut, vaikka ihailuni onkin laimentunut.

Lähteä. Palata alkuun. Keväällä ilmestynyttä Palatkaa perhosia odotin jännittyneenä, mutta en halunnut lukea romaania ns. ensimmäisessä aallossa. Mietin, että miksi Itkosen piti palata Suvi Vaahteran ja Antti Salokosken tarinaan. Oliko jatko-osa niin tarpeellinen? Ainakin se olisi luettava. Ja ennen kaikkea: millaista olisi lukea yhden pitkäaikaisen suosikkikirjailijan uutta kirjaa sen jälkeen kun takana oli pieni pettymys? Sen verran latasin odotuksia, että säästelin huhtikuussa ostamaani kirjaa juhannukseen saakka.

Palatkaa perhosissa onkin ihan oma maailmansa, maailma jossa surulliset asiat ovat kauniita, kauniit surullisia, kaunista maailmassa niin paljon siksi että suruakin on. Kerronta on sekä vaivatonta että tyylikästä. Itkonen osaa asettua niin Antin kuin Suvin äidin Leenan nahkoihin, Antin ja Leenan näkökulmat vuorottelevat kirjassa. Olen muuten usein ihaillut sitä, miten uskottavasti Itkonen rakentaa nimenomaan naishenkilönsä.

Myös musiikkimaailmaa Itkonen kuvaa kiehtovasti, sitä miten se erottaa ja yhdistää, luo rajoja ja tunnetiloja. Etenkin Antin tekemisiä värittää muukin kuin Suvin, Summer Maplen, musiikki: Los Angeles ja musiikkielämän kuvaus, Jim Morrison ja Love Street. Antti ei pääse 60-luvulle, vaikka kuinka haluaisi ja kuinka miettisi Morrisonin ja Ray Manzarekin kohtaamista (Manzarekilla on tietenkin Kyle MacLachlanin Twin Peaks -kasvot). Ja lisäksi Joni Mitchell, U2, Damien Rice, Emmylou Harris, R.E.M. Leonard Cohen... Itkosen romaanille on tehtykin oma soittolista Spotifyhin, suosittelen kuuntelemaan.

Ja sitten on rakkaus ja perhe-elämä. Moneen suuntaan repivä kaipuu, halu elää ja mennä eteenpäin, keski-iän ja ikääntymisen kriisit, ajoittainen jonkinlainen Espoota kohtaan koettu hellyys, Polarn O Pyretin hanskat, täidenhäädöt ja yritys rakentaa koti jonnekin. Niin me jatkoimme elämäämme. Itkonen hallitsee keski-ikäisten angstin kuvaamisen tavalla, joka tuntuu tällaisesta nelikympisestä lukijasta ehkä liiankin tutulta.

Liiallinen tuttuus saa sajattelemaan, että jotain puuttuu. Jotain on muuttunut - tai sitten muutosta ei ole ollut tarpeeksi. Olenko minä lukijana kasvanut Suvista ja Antista ohi? Vaikka Antin, Leenan ja Suvin elämä on erilaista, on Palatkaa perhoset mitä tutuinta Itkosta. Romaanin lukeminen tuntui paluulta vanhaan, turvalliseenkin. Luin kirjan mielelläni eikä paluu ei ollut huono, mutta kaipasin uutta sen sijaan että nyt koin lukeneeni kirjan jonka olin lukenut jo aiemmin.

Vaikka suuret odotukseni eivät ihan täyttyneet, viihdyin kyllä Palatkaa perhosten parissa. Anttia ja Suvia tuskin kaipaan enää seuraavan kymmenen vuoden kuluttua, mutta piipahdus heidän nykyisessä maailmassaan muistutti minua siitä, miksi olen pitänyt Itkosen romaaneista niin paljon - ja miksi tulen niistä varmasti jatkossakin pitämään.