Colm Tóibín: Nora Webster

Colm Tóibín: Nora Webster
Tammi 2016, Keltainen kirjasto
Nora Webster 2014
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kansi Markko Taina
410 sivua
Irlantilainen romaani

Vasta kuukauden päästä, käytyään neljällä tai viidellä tunnilla, Nora tajusi, että musiikki johdatti häntä kauemmas Mauricesta, kauemmas heidän elämästään yhdessä, hänen elämästään lasten kanssa. Se ei johtunut yksinomaan siitä, että Mauricelta oli puuttunut sävelkorva kokonaan, eikä siitä, etteivät he olleet kuunnelleet musiikkia yhdessä. Se johtui laulutuntien intensiivisyydestä: hän oli yksin ja omillaan paikassa, johon Maurice ei olisi seurannut häntä koskaan, ei edes kuolemassa.

Eletään 1960-luvun pikkukaupungissa eteläisessä Irlannissa. Nelikymppinen perheenäiti Nora Webster jää leskeksi, kun hänen miehensä Maurice kuolee sairauden jälkeen. Mauricen kuoltua Noran täytyy luopua paljosta, jotta hän voi taata toimeentulon ja koulutuksen neljälle lapselleen. Rakas kesäpaikka on myytävä ja paluu nuoruuden työpaikkaan on sekin vaikea. Pahinta on suru ja se, ettei Nora tunnu koskaan saavan olla yksin, vain oma itsensä.

Colm Tóibín on ihmeellinen kirjailija. Hän, keski-iän reippaasti ylittänyt mies, tuntuu pääsevän erityisen hyvin naishahmojensa pään sisälle. Näin kävi Brooklynin Eilisin kanssa, samoin monessa Äitejä ja poikia -novellikokoelmankin kertomuksessa. Ja nyt Nora Websterissä, joka on mielestäni Tóibínin paras suomennettu kirja - hienoja ovat toki olleet kaikki. 

Kuten kaikki tiedämme, lukuhetki vaikuttaa kirjaelämykseen. Minulla oli onni lukea Nora Websteriä Irlannissa ja kaiken lisäksi matkustaa Dubliniin osin samaa rannikkorataa, jota Norakin kirjassa kulkee, hän toki paljon pitemmän matkan aina Enniscorthysta saakka. Lukumiljöö ei olisi juuri parempi voinut olla, mutta olisin varmasti pitänyt Nora Websteristä missä tahansa, vaikka sitten savolaisen mansikkapellon reunalla tai lauttasaarelaisen toimiston kahvihuoneessa.

Tóibínin kerronnasta on helppo pitää. Romaani etenee rauhallisesti ja vähäeleisesti, mutta samalla tullen niin liki, että Noran kamppailua on seurattava kuin olisi osa hänen maailmaansa, hänen tuttavansa - tai ehkä jopa hän itse siinä mielessä kuin fiktiiviseen hahmoon voi samastua. Ja kamppailuksi Noran leskenelämää voi kutsua, hiljaiseksi ja huomaamattomaksi, mutta selvästi selviytymistaisteluksi, oman tien löytämiseksi. Paikkakunnalla, jossa leski saa vieraita koko ajan ja hiusvärin pienikin muutos herättää huomiota, ei ole helppoa olla.

Hän tiesi, ettei ihan pian saisi nauttia tällaisesta aamusta, kun varhainen valo oli niin kaunis ja rauhallinen, meri niin kutsuva ja edessä niin lupaava pitkä päivä ja ilta, jonka hän saisi viettää taas yksinään ja kenenkään häiritsemättä, saisi nukkua. Tóibín tavoittaa paljon. Nora Websterin suruun, jonkinlaiseen käpertymisen ja ulospäin avautumisen väliin mahtuu meritunnelmia, hotellivierailuja ja musiikkia. Musiikin rooli on tärkeä: Laulutunneilla Nora löytää itseään ja musiikin välityksellä hän aistii muiden ihmisten tunnetiloja.

Arjen rinnalla kulkee Irlannin politiikka. Se on sivujuonne, joka vaikuttaa kaikkeen, ennen kaikkea Noran surukokemuksiin: miten Mauricen konservatiivisuus on muovannut perheen arvoja, kuinka Pohjois-Irlannissa alkaneet levottomuudet uutisoidaan ja ennen kaikkea koetaan Irlannin tasavallassa, millaisina englantilaisia pidetään, ja miten mielenosoitukset ja liikehdintä synnyttävät uutta epävarmuutta. Kokonainen kansakunta järkyttyy ja suree, kuten Norakin - sekä yhteisöllisesti että niin yksin.

Vaikka kehys on arkinen, on Nora Websterissä ripaus mystiikkaakin. Tämänkin Tóibín kirjoittaa taidolla, Noran persoonaan ja romaanin tapahtumiin sopivasti. Kokonaisuus on tyylikkään vähäeläinen, haikea ja arjen selviytymistä painottava. Ja juuri siihen, arkeen, mahtuu se koko maailma, joka yhden naisen elämässä tarpeen on.

P.S. Muuten, Nora Webster viittaa Brooklyniin. Kirjat lukeneet, huomasitteko?

--

Nora Websterin ovat lukeneet myös mm. Leena, Omppu ja Sara.